Puhumisesta

 ja sen tärkeydestä. Yksi syy tämän blogin tärkeyteen on minulle rakas suomenkieli. Puhun päivät pitkät töissä ja vapaa-ajalla englantia ja norjaa. En edes joka päivä jaksa soittaa kenellekkään. Ainakin vielä, työ ja joka päiväiset uimareissut vievät lähes kaikki voimat.
Puhuminen vain on niin tärkeää, en tiedä eilisen avautumiseni vai tömäkän naprometiinikuurin, olkapää oli tänään jo inhimillisyyden rajoissa, ei enää itkettänyt yhtään.
Muutenkin, joskus vain kun jonkin asian saa sanottua, se saa oikeat mittasuhteet. Yöllä ja omassa päässä epätoivo vain on niin mukanaan vievä voima. Yöllä murehtiessa tuskastuttaa myös se, kun harvoille asioille edes voi mitään, kun muut nukkuvat.

Ja muutenkin, missä olisin nyt jos olisin avannut suuni pari kertaa paikassa, jossa vain olin hiljaa?
Missä olisin, jos en olisi niinä kertoina laittanut itseäni likoon ja avannut suutani?
Loputon jossittelu. Mutta puhuminen auttaa, se on ainoa lääke ikävään. Ikävä on kaikkein voimakkain tunteeni tällä hetkellä ja näin sen halusinkin.

Ja jos sanotaan ettei puhu eikä pussaa, ollaan aika hukassa. Eikä se pussaaminenkaan yksin riitä, tarvitaan niitä sanoja. Oih, mistä tulikaan mieleeni, olisipa ihana suudella oikein kunnolla. Tai herätä yöllä siihen, että joku pitää kädestä. Tai käpertyä sohvannurkassa lämpimään kainaloon. Tai olla kylkikyljessä ihan hiljaa. No ehkä sekin päivä vielä koittaa. Ei niitä sanoja aina tarvita.
 Se olisi viikon viimeinen työpäivä yön päässä. Jos keli antaa myöden, jota vähän nyt epäilen, olisi suunnitelmissa ulkoilua. Jollei niin tabletti on täynnä kirjoja. Netti täynnä blogeja ja muuta mielenkiintoista. Ja jos vaikka kävisi rannassa ottamassa parit myrskykuvat. Meri oli töistä tullessa ihan valkoisena.

Hyvää yötä, nyt on aika matkata unen turvin jonnekin kauas ja lähelle....

Ingin ja mun eväät uimareissun jälkeen, hiphei ja pari kaloria

 

Ingibjörg suihkunraikkaana

Vähän vajaa tuhat maksaa myöhemmin

Myrskynalkua

Harmaalla alueella oleva kuva.