Vuosi 2014

Tammikuussa olin vielä laitostumisen jäljiltä, edellisen syksyn Islannin keikan, sekaisin. Työpaikan valo ei enää valaissut, kymmenien loisteputkien valo ei enää yltänyt nurkkiin. Oikeasti, tutkailin työpisteeltäni monesti, mitä oikeasti oli ennen niin kirkkaalle keinovalolle tapahtunut. Ei mitään, pimeys oli minussa. Syksyn työkokeilu ei mennyt niin kuin suunnittelin, sosiaalisessa mielessä. Ajauduin omaa tyhmyyttäni ja uskoni menettäneenä suunnitelmastani.

Helmikuu toi toivoa, minussa alkoi elää salainen suunnitelma. Aloin tutkimaan reittejä ja kesätyömahdollisuuksia, mutta olin itse se epäileväinen tuomas.

Maaliskuussa kävin taas kerran tutustumassa tulevaan kotimaahani ja siihen suureen rakkauteeni. Tutustumassa tavalla johon ei oikein koskaan ollut ollut mahdollisuutta aikaisemmin, arjen kautta.

Huhtikuu oli pitkä ja hermostunut, pakkasin ekat viikot ajatuksissa ja viimeisen viikon konkreettisesti. Käänsin auton tupaten täynnä kohti etelää, kirjaimellisesti viimeinen päivä.

 Viides toukokuuta ajoin kotiin, jota en ollut koskaan nähnyt. Kävin epäonnistuneesti kokeilemassa viikon verran reissuhommia, mutta juoksin onnellisesti häntä pystyssä kotiin, kun sain ihmeen kaupalla naapurikunnasta työmaan.

Kesäkuussa saimme idean, hullun ja mahdottoman. Ostaa tämä suuri ja vanha talo. Yritimme, mutta vastaus oli vain ei. Annoimme molemmat periksi, vaikka toisillemme näyttelimme toiveikkaita.

Heinäkuun alussa paniikki yritti vallata, kahden kuukauden päästä asunnottomina, ei ylentänyt mieltä. Kävimme viemässä paperit kahteen pankkiin, ilman todellista toivoa. Ensimmäinen ei pettänyt, vastaus oli ei. Toinen yllätti, tervetuloa asiakkaaksi ja yht'äkkiä kaikki tuntui selviävän. Mutkia tuli, mutta kaikkiin löytyi ratkaisu. Viikkoa ennen kuin aika kääntyi elokuuksi, oli talo meidän. Takapakkina oli rakkaani lasten peruuntunut kesäloma Hamraborgissa, ilman greencardia ei olisi ollut Amerikkaan takaisin asiaa.

Elokuussa kävin näyttämässä rakkaalleni kotimaatani muutaman päivän, rakkaimmat ystäväni. Minimaalisen perheeni Suomessa ja päivän verran tallinnaa. Maksoin kuuden päivän lomasta hinnan, kolme viikkoa töitä, tauotta.

Syyskuu toi uuden työn talveksi ja vei miehen merelle. Istuin illat yksin vanhan liikuntasalin sohvalla ja mietin valintojani. En katunut, yksinäisyys on tullut yhdeksi hyveeksi. Vanha, joku sanoisi.

Lokakuu tuli ja meni, en muista mitään.

Marraskuu hukkui myös, arkea. Ei mitään, haalessa vedessä.

Joulukuun alku oli suunnittelua, aikatauluja, ruokia, lahjoja. Ilman stressiä. Puolesta kuusta sain luokseni odotetuimmat paketit. Pienen perheeni. Viikkoa myöhemmin saapuivat ne amerikan tuliaiset, jotka eivät päässeet kesällä. Vuoden viimeisen viikon, söimme, nukuimme, pelasimme ja nautimme olemisesta, yhdessä.

Nyt tammikuun alussa, olo on hiukan haikea. Kuusi talvea meni rapatessa jaksamisen äärirajoilla elämäni mielenkiintoisimman työ parissa. Norja jäi taakse, mutta näin minä sen halusin.

Norjalaista monopolia ja huonoa aasiakaspalvelua

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Hurtigruten saa haistaa sen pitkän ja painua sinne minne aurinko ei paista. Todella työlään yhteydenottorumban saldo oli mistään mitään tietämätön palvelu puhelimessa.
Olisin tosiaan ollut vailla lauttapaikkaa vain autolleni lautassa joka kuljettaa myös matkustajia. Ja näiden alusten aikataulut ovat helposti tarkastettavissa netistä ja liputkin ostettavissa onlinena, jos olet matkustamassa itse, auton kanssa tai sitten ilman.
Tarkastin aikataulut itse jo aikaa sitten ja laskin, että kun laitan auton maanantaina kello 13.00 Sortlandista, on auto perillä ja minä vastassa torstaina kello 14.30 Bergenissä. Mutta ei, aasi palvelija väitti puhelimessa kiven kovaan, että auto on tässä tapauksessa vasta perjantaina Bergenissä. Ei sitten selvinnyt, että vedetäänkö autoani 10 km pitkän vaijerin perässä vai miten se on mahdollista.
En jaksanut vängätä, sanoin, että sitten täytyy lähettää auto sunnuntaina.
Selvä, mutta koska viikonloppuisin ei ole konttoria auki, pitää auto tuoda jo perjantaina ennen puolta neljää.
Mutta sitten se hinta.... 10500 norjan kruunua!!!!!! MITÄ V*****A! 1250 EUROA!!!
Jos matkustat itse laivassa, kaksi henkeä, auto ja hytti, hinta on noin 800 euroa.
Ja kun tosiaan tämän jälkeen olisi vielä jäänyt taivallettavaksi puolivuorokautta lautalla Tanskaan.

Ja kun ajattelee, että minä, auto, hytti ja aamupalat Hirtshalsista Färsaarten kautta Seydisfjorduriin maksaa 300 euroa, niin jossain on pakko olla sitä monopoliaseman luomaa ilmaa hinnassa. 

Sen huonon firman reitti

Minä. En. Ikinä. Käytä. Tuon. Firman. Palveluja. Piste.

Minä tyttö hyppään Hyundain puikkoihin vapunaattoaamuna ja ajelen Saltfjelletin ja Keski-Ruotsin kautta Göteborgiin ja lauttailen Fredrikshavniin. Noin 1900 km ja pari tankkiä löpöä.

Kova ajomatka, mutta on sitä pahempiakin nähty.

Niin ja vielä, olin niin järkyttynyt hinnasta, enkä siihen hätään keksinyt mitään, olin nielaisemassa jo tuon hinnan, mutta onneksi paikan varaaminen ei onnistunut ainakaan tämän vuoden asiakaspalvelijan kanssa ja hän lupasi soittaa, kun varaus on tehtävissä. No, siitä on huomenna viikko, eikä mulle ole soiteltu. Että tämäkin vielä, sinänsä haittaa, kun mitään rahtipaikkaa tarvikkaan enää, mutta kuvastaa hyvin toimintaa.

Edit: Varovaisuus muuten kannatti, sijoitin kaikkiin lippuihin muutaman kymmenen euroa peruutusturvaan ja peruin onnistuneesti lautan Hirlshalsiin ja lennon Bergeniin.
 

Sumuinen kuva, sumuiselta kuvaajalta, krapula.com

Sitten toinen juttu. Laiton Islannin tulliin sähköpostia tortaiyönä, kyselin miten pitää toimia, kun saavun ulkolaisen auton kanssa. Sain todella selkeän ja kattavan vastauksen perjantaiaamuna:

Good day

Yes if you bring your car to Iceland with the Ferry Norana  to Seydisfjordur

Then you ask the customs there to give  you  „  Temporary duty free driving permit „   for some months

Then you can have a copy of the registration certificate to show

Then you fill in a small form there with mostly information regarding the car , serialnumber, type, make , color and etc

And your name and .........

Later on if you are finally living in Iceland then you get in contact with the customs in order to get a value of the car and estimate the customs duties

Best regards

Tryggvi

Customs office

Reykjavik

Työlookia

Se tavallinen päivä kalatehtaalla

Kello 11 ylös sängystä, kuppi kahvia (jos velipoika on herännyt ja keittänyt), tupakka, jotaina evästä messiin ja Hyundain puikkoihin.
Työmatka, kaunista! Maasilta Strengelvågista Klo:hun. Matkaa kertyy 7 km, aikaa menee se 10 minuuttia.

Maasilta

Paikallinen terveystarkastaja vaatii, että omat vaatteet on omia ja työvaatteet työvaatteita.
Omat kengät ekaan eteiseen ja takki seuraavaan.

Kalatehdas

Kolmannesta kopista pipo ja toppahaalari, se vähiten tahmea. Mulla on niitä kolme, märkä ja kylmä on huono yhdistelmä, ei pysty.
Portaat alas ja kellokortille päivää. Jalkaan kärkivahvistetut kumisaappaat, päälle "seminologin" esiliina, puuvillaiset aluhanskat ja kumihanskat päälle.

Ansioihokas

Alkaa greidaus. Vajaan metrisen jakkaran päällä seisten. Oikealla jalan alla poljin, jolla kala nousee ylös ja oikea käsi syöttää vasemmalle vievälle hihnalle. Turskaa. Niin nopeasti kun, kone pystyy rekisteröimään. Kalat lajittelutautuvat viiteen. Ensimmäiset neljä sievästi ja valmiiksi karreihin, 500-1000 litraisiin muovilaatikoihin.

Morgenstjernan jättiläinen

Trukkikuski vaihtelee uutta täyden tilalle. Sillä välin käyn tyhjentämässä sen viidennen, joka on kärry. Sinne menee yli 8 kiloiset ja ne mitä kone ei minun sähläämisestäni tai jostain muusta virheestä saa lajiteltua. Ne sitten käsipelillä omille paikoilleen.
Suolistajien määrästä riippuen, minulla on leppoisaa, koko ajan tekemistä tai kiire.
Jos on sitä leppoisaa, putsailen mätejä, pesen säiliöitä, tuuppaan niitä laiturille ja autan nosturilla. Niin ja harrastan ylimääräisiä mallutaukoja.

"Brynni"

Suuria muutoksia ei koko työpäivän aikana ei normaalisti ole, mitä nyt sitten välillä vehkeet hajoilee ja sitten tuumitaan ja soitellaan masinistia paikalle. Ja toivotaan, ettei se ole kauheen kaukana eikä vika ole iso. Muuten menee paniikiksi, jos rästiä kertyy karri kaupalla.
Työ on yksitoikkoista, mutta antaa mahdollisuuden kuunnella musiikkia, äänikirjoja, kielikurssia, laulaa ja tanssia.

Greideri ja ne karrit

Tauot menee noin puolentoista tunnin sekteillä, niitä vartteja ja se yksi puolentunnin ruokatauko.
Muuttunut systeemi, edellisvuosien ympäri vuorokautinen painaminen on mennyttä elämää. Ylitöitä on, mutta murto-osa siitä mitä edellisinä vuosina. Mutta. Ei oikeastaan haittaa, mulla on mennyt palo. On aika keksiä jotain muuta.

Potilaat liukuhihnalla

Ammattiyhdistysaktivistin tytär avautuu

Taustaksi tietämättömille; mun äiti oli eläissään aktiiviammattiyhdistysihminen. Toimi silloisessa KTV:ssä ja myöhemmin JHL:ssä niin kauan kun voin muistaa. Mua ärsytti nuorempana, se miten mutsi suhtautu asioihin. Mutta niinkuin kaikki voi varmasti sanoa, jotain asioita sieltä kotoa jää, halusi tai ei. Mut on aivopesty työläisen oikeuksilla ja velvollisuuksilla. Mä olen kuunnellut tuntitolkulla paasausta kotona ammattiyhdistyksistä ja niiden saavutuksista, pyöritellyt silmiäni mutsin kommenteille. Sille, että miksi meillä on 8:n tunnin työpäivä ja lauantaitkin vapaat.
Joskus kun menin ekaan oikeeseen duuniin, niin mutsi selvitteli mulle, missä voi käydä liittymässä liittoon ja niin edespäin. Lähetti mulle postissa esitäytetyt paperit ja sano antavansa mulle liitonmaksuja vastaavan sponssauksen, jos tuntuu pahalta maksaa pienestä palkasta liitonmaksua.
No sainkin kerran loistoidean ja heitin ihan piruuttani puhelimessa, että olen vaihtanut Loimaanliittoon, virhevirhevirhe. Jumpparuiskis mikä mellestys oli linjalla, sain kuunnella tauotonta monologia varmaan tunnin siitä, mitä "oikeat" ammattiyhdistykset ovat työntekijän eteen tehnyt. Kuinka mulle itsestään selvät asiat on lakoilla saavutettu.

Niin siihen ytimeen, palasin joulun jälkeen takaisin omiin hommiini. Kuulin ohimennen työkaverilta, että iltalisää on rukattu. Kaikki nämä aikaisemmat vuodet systeemi on ollut se, että jos työt alkavat kello 11 tai myöhemmin, maksetaan kompensaationa 20 % lisää tuntipalkaan niin kauan, kun alkavat juosta ylityökorvaukset. Se on ollut tosi mukava lisä sen TES:in mukaisen minipalkan päälle mitä meille maksetaan. Meinasin pudottaa korvani, kun kuulin, että iltalisän aloitus on rukattu kello 17. Mitä VITTUA!!! Ja kamalinta oli se, että kuka tästä kertoi perusteli sen sillä, että jos ei oltais kuulemma suostuttu, ollaa kaikki vakkarit työttömiä ja puolalaisia ja romanialaisia tilalla. Sorry, jos luet tän, mutta KUKAAAN ei voi uskoa tommosta shaissea. JOKAINEN tietää, ettei vakkareita voi laittaa pois ja ottaa halpatyövoimaa tilalle. Ja pahinta varmaan tässä on se, että meidän luottamusmies on suht näyttävässä roolissa paikallisosastossamme. Mä kuulen mun äidin äänen omassani, kun paasaan tästä.

Meidän pomo tilas meille ruokaa perjantaina ja alusti tilaisuutta parilla lauseella, kuinka hyvin menee. Tunteja on käytetty vähemmän kuin koskaan, mutta silti jo tänä talvena on käsitelty kalaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin samalla ajanjaksolla. Mä jouduin pureen kieltäni, ettän äsähtänyt, että turpa kiinni niin kauan kun sä palkka pienenee ja työt vaan lisääntyy. Sain pidettyä suuni kiinni.

Mä olen kahden tulen välissä, mulla on sopimus missä lukee etuudet iltalisään, mä saan rissaamalla ton rahan takaisin, mutta se ei ole pointti. Mua sapettaa tuo toimintatapa niin, että sappinesteet lentää näytölle. Se yhtälö, että liitonedustaja tehtailee työnantajan kanssa moisen. Jättää asioista mitään tietävät siihen uskoon, että työpaikat on vaakalaudalla, on anteeksi antamatonta.

Mä laitoin liittoon viestiä, että tietääkö ne mitä meidän työpaikalla puuhataan, tietääkö ne oman edustajansa mestaroinnista. Jos tietävät eivätkä välitä, tämä tyttö käyttää ensi kuusta eteenpäin liitonmaksua vastaavan summan johonkin ihan muuhun. Nyt on norjalaisella ammattiyhdistysmaailmalla näytön paikka. Täällä liitoon kuuluminen ei vaikuta ansiosidonnaiseen, siihen on kaikki oikeutettuja. Ja silläpä juuri, liitolla ei ole muuta virkaa käytännössä kuin jotain tämmöistä tapahtuu.

Etkö ookin ylpee musta, Äiti?

Musta tuli sun tyttö, vaikka niin kauan vastaan taistelin.


Edit: Korjattu Pam JHL:ksi, kiitos Marru!

Kieli ulkona

Lueskelin tuolta facen puolelta ulkosuomalaisten sivuilta keskustelua kielestä.
Se on meille maastapaenneille iso juttu. Yksilöllistäkin vielä. Toiset vannovat paikallisen kielen opettelun nimiin. Toiset porskuttavat ties kuinka monetta vuotta ilman hajuakaan ympäröivan kielen alkeista.
Minä muistan sen irtonaisen tunteen, kun muutin tänne. Ei hajuakaan ruotsista, saati norjasta. Ei pienintäkään käsitystä mitä ympärillä puhuttiin. Operoin englannilla, töissä, kaupassa, sosiaalisissa suhteissa ja asioilla. Kuuntelin korvat hörölläni aina ympärillä puhuvia ihmisiä ja yritin päästä kärryille mistä on kyse. Voi sitä oivaltamisen iloa, kun yhdestä sanasta pääsi kiinni ja oli tietävinään mistä muut puhuivat. Silloinen mies sanoi, ensimmäiseksi, jos tänne meinaa jäädä, kieli pitää opetella.

Kauniita auringonlaskuja on ollut, kun se aurinko vihdoin palasi.

Minä opettelin, toki laiskanpulskea olen ollut varsinaisen opiselun suhteen. Vähissä on ne tunnit, kun olen istunut kielikurssikirja kädessä. Puhelimen kautta kuuntelin töissä jossain vaiheessa yhtä kielikurssia, joka oli kyllä aika aneeminen. Ja nekin jutut mitkä oli muka uusia, olivat niin kummallisia ilmaisuja, ettei niitä ainakaan täällä kukaan käytä.
Niin kuin on varmaan selväksi käynyt, Islanti kutsuu minua, liiankin voimakkaasti. Ja siinä on niin monta monessa, miksikäs ei, muutaman vuoden siirtymäajalla, mutta se kieli. Olen enemmän kuin skeptinen, jaksanko ja opinko enää uutta kieltä lähellekään samassa ajassa kuin norjan? Jaksanko vielä aloittaa alusta, olla se porukan tyhmin ja hiljaisin? Istua tuntikausia sanakirja kädessä ja painaa mieleen niitä adjektiiveja joita olin kaivannut edellisessä keskustelussa. Ja ne pirun äänteet ja ärrän viljeleminen. Mä olen todella surkea ääntämisessä, norjan ja englanninkin. Ja islannissa on tukku ihan omia kiekaisuja, että sekin vielä.
Pakko kertoa yksi hauska juttu, mikä tapahtui noin kolme vuotta sitten. Silloinen mies lähetti mut hakemaan laitetta veneeseen joka antaa pumpulle singnaalin vedestä ja käynnisttä vedenpoiston, unohdin matkalla mikä sen nimi oli. Menin paikalliseen venetarvikeliikeeseen ja aloin kuvailla omistajalle mitä tarvittaaa. Alkuun yleisin aloitukseni oli; Ka de heter.... ja sitten kauheesti selitystä. Pumpun kelloa kysyin jotenkin näin; Ka det system heter hvem seier til lensepumpe, at ny er tid hente alle vann ut. (Mikä sen systeemin nimi on joka sanoo pumpulle, että on aika heittää kaikki vedet ulos)  Mies alkoi nauramaan katketakseen ja kaivoi aparaatin hyllystä ja hihitellen alkoi johdattelemaan mua kassalle. Ennen kun pääsin ulos, olin joutunut kertomaan saman kysymyksen toiselle myyjälle ja yhdelle asiakkaalle. Ei sen puoleen, nauratti itseäkin.

Mutta tämä on vain se hauska tarina kielipuolisuudesta. Samoihin aikoihin menin ostamaan painekannua rautakaupasta. Löysin itse oikean hyllyn ja kun myyjä tuli tiedustelemaan avuntarvetta, kysyin että olisikö isompaa mallia. Hyllyssä oli vain noin litranvetoisia ja olin hakemassa vähintään viiden litran vetoista. Niin kuin mainitsin, minulla on todella suomalainen aksentti, minusta kuulee puolesta sanasta, että olen kielipuoli. Myyjä närkästyi joko rouvista kielestäni tai siitä, ettei sitä isompaa kannua löytynyt ja kun kieltäydyin pienen kannun ostosta pienen myyntipuheenkin jälkeen. Myyjä tuhahti viereiselle asiakkaalle, etteihän tuo edes norjaa ymmärrä. Lähdin pois, vähinäänin.
Monta vuotta oli tunne, kun teki mieli sanoa jotain hauskaa, ei osannut ja oli vain helpompi olla hiljaa. Se turhautti. Enkä vieläkään läheskään aina osaa, mutta osaan jo kiertaa sanoja ja lauserakenteita.

Yksi niistä kymmenistä juksaveneistä, taitaa olla M/S Torshavn

Sunnuntaina, oli tilanne päällä ja sitä selvitellessä puhuin velipojalle suomea, kirjoitin ja puhuin norjaa ja lärppäsin murun kanssa englantia puhelimessa. Kun se veemäinen tilanne juoksi päässä norjaksi, oli todella työlästä kääntää samaan aikaa asiaa omassa päässä suomeksi ja kertoa sitä puhelimessa englannilla. Jestas kun turhautti ja uuvutti. Miksei meillä kaikilla maailman ötököillä voisi olla sama, universaali kieli.

Turskankieliä, mitä nuoret leikkaavat urakalla

.

Ja samalla tiedän, että jos meinaan sen herran kanssa elämää kulkea, on se islanti opeteltava. Julma tosiasia kun vain on se, että niiden tunteiden jakaminen ja tulkitseminen on jotain muuta, jos molemmat puhuvat jotain muuta kuin sitä natiivia. Se, että toinen vain, vielä menee, kun natiivi pystyy tulkkaamaan ja opettamaan.
Meillä töissä on yksi norja-latvia pariskunta. Nainen on asunut täällä jo usemman vuoden. Mies puhuu pelkkää norjaa ja nainen vastaa vain englanniksi. Vaihtoehto sekin, mutten usko sen hyvyyteen kuitenkaa pitkässä juoksussa.

Pääh, mä lähden näkemään tod.näk unia, aamulla ehkä muistan minkä kielisiä...

Elämää palaa, uriinsa.

Lähes kolme viikkoa tauotonta työtä takana.
Pieniä askeleita eteen ja suuria kaipauksen huokauksia taakse.
Totuuksia, jotka muuttavat paljon.
Ikävää, joka on suotavaa ja ikävää, jota ei pitäisi enää potea.
Kyyneleitä täysin odottamattomissa paikoissa ja sopimattomissa tilanteissa.
Vastauksia rukouksiin ja totaalisia huonononnen kantamoisia.
Väsymystä ja turhautumista.

Yksi Lofooteilta oleva varkkovene

Työt ja vuoden kliimaksi on lähtenyt hitaasti, mutta varmasti käyntiin. Päivät venyvät ja venyvät. Vapaapäiviä ei enää ole, automaattisesti. Eilen hurahti 16 tuntia. Yö meni pyöriessä ja valvoessa, joku hermonperkele on on puristuksissa lavan alla ja herätteli yöllä usemppaan kertaan sormien tunnottomuuteen ja järkyttävään jomotukseen lavan alla. Nukuin pätkiä sohvalla, lattialla ja sängyssä. Missään ei ollut hyvä tuntia kauempaa. Heräsin aamupäivällä kuolemanväsyneenä.

Kaunista kaamosta Norjanmeren rannalta

Kävin omalääkärillä näyttelemässä tuota koko syksyn kiukutellutta peukaloa. Selvisi paljon muutakin, nivelpsoriasis. Selittää monta juttua. Kummallisesti syksyllä irronneen kynnen. Kummalliset nivelkivut mennen ja tullen ja koko iän kiusanneen päänahan kirvelyn ja kutinan. Nyt syödään kortisonia ja odotellaan aikaa peukalon leikkaukseen.

Ja niinhän siinä kävi, mun vanha toimenkuva katosi kuin pieru saharaan. Takaisin alkulähteillä, tuotannon puolella. Mutta. Ensivitutuksen ja -järkytyksen jälkeen. Huippua, duuni on niiiiiin stressitöntä kuin olla ja voi. Menneitä on ne yöt kun viime talvina muutaman tunni levosta tuli käytettyä sängyssä miettien, että mitkä paperit jäi mihin ja muistinko lähettää sen ja siirtää koneelle tuon. Nyt kun vain tunkee kalaa hinhalle sen mitä ehtii, on sarkansa kyntänyt. Kroppa joutuu koville, mutta sehän on parasta huumetta se.

Kanto kaskessa

Ainoa moite, on liikaa aikaa ajatella. Vanhoissa hommissa ei voinut päästää ajatusta valloilleen, ja kun sen muutaman kerran päästi tapahtumaan, tuli ajatuksissaan kirjoitettua kalastajalle perusteettomasti muutama kymmenen tuhatta euroa ylimääräistä rahaa tai sotkettua kahden kalastajan saaliit paperilla yhdeksi mössöksi.

Ja kun tämä tyttö ajattelee, siitä ei aina hyvää seuraa. On plakkarissa huikeita tulevaisuuden suunnitelmia, kipeää kaipuuta. Epävarmuutta ja yltiöpäistä optimismia.

Pari kertaa on tullut katseltua seinää töissä, kun ei vain voi mitään. Kyyneleet valuvat ja nenä tursuaa. Joitakin meneyksiä ja periksi antamisa ei vain voi olla jossitelematta.

Pakkasia on ollut ihan liikaa, mutta kaunista luonnon taidetta.

Ja niin, Lapsi on "kotona". Vaikkei minulla kotia olekkaan. Elämä on levällään. Tavarat vanhassa talossa, eksän nurkissa ja käytössä. Islannin kamat matkalaukussa täällä velipojan nurkissa. Tyyny ja peitto olohuoneen lattialla. Patjaakaan ei ole, hyvin on uni maistunut kaksin kerroin olevan peiton päällä. Selkä tykkää kovasta. Lapsi laittoi hopeat jakoon toista vuotta kestäneestä parisuhteestaan ja on täällä meidän ilona. Outoa, lähes kaksi vuotta sitten lapsi lähti muihin nurkkiin. Ihana, että se on taas pitkästää aikaa läsnä ja lähellä. Mutta samalla viiltää, se ei ole enää lapsi, paitsi minulle. Se on nuori nainen, jolla on omat ajatukset. Välillä kypsemmät kuin äidillään. Kuristaa katsoa, kun on pakko myöntää olevansa vanha. Ahdistaa tajuta, että jotkut asiat on eittämättä menneitä, osasiko niistä nauttia tarpeeksi. Ei osannut, muistaa kun pahimpaan väsymykseen ja vitutukseen toivoi, että kasvais äkkiä ja muuttais pois. Nyt hädintuskin muistaa, mitä oli elämä pienen lapsen kanssa. Se elämä on mennyttä.

Islanti siintää silmissä ja sydän palaa halusta. Mutta, en minä ihan kakara (enää) ole. Hillitsen itseni ja mieleni ja hoidan velvollisuuteni. Mutta en voi väittää, ettenkö odota sitä päivää kun olen valmis ja vapaa. Pakkaan laukkuni ja lähden. Viikoksi vai loppuelämäksi. Islantiin vai Uuteen-Seelantiin. Sitä en onneksi tiedä ja hahahhaha, eikä mun tarvikkaan.

Nyt on vuorossa velipojan vääntämää lihaperunasoselaatikkoa, pari jaksoa netflixin Allya ja siinä se sitten olikin.

Huomenna lääkäriin kuulemaan jatkosuunnitelmia ja -hoitoa tälle perkeleen nivelvitukkeelle. Niin ja töihin.

Työt alkoi kello 6 eilen aamulla, olo oli tuommoinen, rasvakalamainen

Tämmöistä, teki mieli kirota. Anteeksi.