Haluan vaikka mita

Huippublogisti Satun innoittamana, mina myos, kay kurkkaamassa mita Satu haluaa.

Haluaisin, etta tassa varalapparissa olisi asennettu myos suomalainen nappaimisto. Korpeaa kirjoittaa ilman niita suomalaisia kirjaimia.

Haluaisin, ettei mun eika Ukkokullan tarvisi tehda reissuhommia. Ei nelikymppisia ole enaa tarkoitettu, ainakaan meita, matkalaukkuelamaan.

Haluaisin tehda sen ison remontin tahan taloon nyt, enka joskus. Haluaisin myos, ettei tuo mun mies olisi niin sen valkoisen peraan. JA pystyisi nakemaan mun suunnitelmat, mun silmilla.

Haluaisin jonkin moisen jarjenhivenen ajokeleihin JA teiden kunnossapitoon. Vituttaa oikeasti olla jumissa vain ja ainoastaan sen takia, etta teiden suolaaminen on taysin mahdottomuus Reykjavikin ulkopuolella. Ihmetelkaa sitten, kun kaikki haluaa asua 101 postinumerolla.

Haluaisin lomalle, tekemaan ei mitaan. Ihan sama minne, jos varustus on paikan mukainen.

Haluaisin, etta mun tyonantaja oppisi edes alkeellisimmat vuorovaikutustaidot ja pitamaan edes jotenkuten kiinni sovituista.

Haluan uuden auton, en siis uudempaa kuin tuo musta paholainen pihassa, vaan vaikka vanhemman joka ei ole jumissa joka helvetin kerta, kun maassa on enemman kuin kymmenen senttia markaa lunta.

Haluan Ikeaan shoppailemaan. En olisi koskaan uskonut sanovani nain. En ole koskaan pitanyt kyseista ostoshelvettia minaan. Nyt mulla on noin 80 kohdan ostoslista keittiossa. Ja tutkailtua tilannetta, ainoa mista saan ne kaikki pikkunippelit ja nappelit, menematta konkurssiin, on lihapullahelvetti.

Ja haluaisin taman talon kutistuvan hetkellisesti kolmeenkymmeneen nelioon, kun on aika kaivaa imuri ja moppi. Tai haluaisin oppia siivoamaan jarjestelmallisesti.

Haluaisin lukea kaikki Terry Pratchettin kirjat suomeksi.

Haluaisin vetaa kunnon kannit, jos saan takuun ettei tule sen paivaista krapulaa. Ja asiaan liittyen, haluaisin tehda selvaksi paikallisen viinakaupan tadille, etta voisi oikeasti valikoimaan edes yhden juotavan punaviinin.

Viitaten yhteen keskusteluketjuun fasessa. Haluaisin, ettei me oltain niin helkatin hanakoita tuomitsemaan toisiamme. Pahaa tekee lukea, kun yksi purkaa pahaa oloaan, niin kommentti toisensa peraan on, etta ei mua vaan, ei mulle vaan, plaaplaa. Se suru/tuska/arsytys voi olla ihan aito, vaikkei olisi omalle kohdalle osunutkaan.

Haluaisin omata elaman, jota olisi helpompi aikatauluttaa tai olla parempi siina itse.

Ja ma haluan isomman saunan, semmoisen missa voin maata nostamatta jalkoja seinalle.

Haluaisin nama mun nakkisormet kuntoon, jollakin ihmeella. Haluaisin kantaa roskapussin ulos, niin ettei tarvitsis paria pienempaa sormea oikoa vakivalloin suoraksi.

Mut oikeesti, just nyt. Ma haluan vain mun ukon kotio.

Vuosi 2014

Tammikuussa olin vielä laitostumisen jäljiltä, edellisen syksyn Islannin keikan, sekaisin. Työpaikan valo ei enää valaissut, kymmenien loisteputkien valo ei enää yltänyt nurkkiin. Oikeasti, tutkailin työpisteeltäni monesti, mitä oikeasti oli ennen niin kirkkaalle keinovalolle tapahtunut. Ei mitään, pimeys oli minussa. Syksyn työkokeilu ei mennyt niin kuin suunnittelin, sosiaalisessa mielessä. Ajauduin omaa tyhmyyttäni ja uskoni menettäneenä suunnitelmastani.

Helmikuu toi toivoa, minussa alkoi elää salainen suunnitelma. Aloin tutkimaan reittejä ja kesätyömahdollisuuksia, mutta olin itse se epäileväinen tuomas.

Maaliskuussa kävin taas kerran tutustumassa tulevaan kotimaahani ja siihen suureen rakkauteeni. Tutustumassa tavalla johon ei oikein koskaan ollut ollut mahdollisuutta aikaisemmin, arjen kautta.

Huhtikuu oli pitkä ja hermostunut, pakkasin ekat viikot ajatuksissa ja viimeisen viikon konkreettisesti. Käänsin auton tupaten täynnä kohti etelää, kirjaimellisesti viimeinen päivä.

 Viides toukokuuta ajoin kotiin, jota en ollut koskaan nähnyt. Kävin epäonnistuneesti kokeilemassa viikon verran reissuhommia, mutta juoksin onnellisesti häntä pystyssä kotiin, kun sain ihmeen kaupalla naapurikunnasta työmaan.

Kesäkuussa saimme idean, hullun ja mahdottoman. Ostaa tämä suuri ja vanha talo. Yritimme, mutta vastaus oli vain ei. Annoimme molemmat periksi, vaikka toisillemme näyttelimme toiveikkaita.

Heinäkuun alussa paniikki yritti vallata, kahden kuukauden päästä asunnottomina, ei ylentänyt mieltä. Kävimme viemässä paperit kahteen pankkiin, ilman todellista toivoa. Ensimmäinen ei pettänyt, vastaus oli ei. Toinen yllätti, tervetuloa asiakkaaksi ja yht'äkkiä kaikki tuntui selviävän. Mutkia tuli, mutta kaikkiin löytyi ratkaisu. Viikkoa ennen kuin aika kääntyi elokuuksi, oli talo meidän. Takapakkina oli rakkaani lasten peruuntunut kesäloma Hamraborgissa, ilman greencardia ei olisi ollut Amerikkaan takaisin asiaa.

Elokuussa kävin näyttämässä rakkaalleni kotimaatani muutaman päivän, rakkaimmat ystäväni. Minimaalisen perheeni Suomessa ja päivän verran tallinnaa. Maksoin kuuden päivän lomasta hinnan, kolme viikkoa töitä, tauotta.

Syyskuu toi uuden työn talveksi ja vei miehen merelle. Istuin illat yksin vanhan liikuntasalin sohvalla ja mietin valintojani. En katunut, yksinäisyys on tullut yhdeksi hyveeksi. Vanha, joku sanoisi.

Lokakuu tuli ja meni, en muista mitään.

Marraskuu hukkui myös, arkea. Ei mitään, haalessa vedessä.

Joulukuun alku oli suunnittelua, aikatauluja, ruokia, lahjoja. Ilman stressiä. Puolesta kuusta sain luokseni odotetuimmat paketit. Pienen perheeni. Viikkoa myöhemmin saapuivat ne amerikan tuliaiset, jotka eivät päässeet kesällä. Vuoden viimeisen viikon, söimme, nukuimme, pelasimme ja nautimme olemisesta, yhdessä.

Nyt tammikuun alussa, olo on hiukan haikea. Kuusi talvea meni rapatessa jaksamisen äärirajoilla elämäni mielenkiintoisimman työ parissa. Norja jäi taakse, mutta näin minä sen halusin.