Vakavaa

Lueskelin lempiblogiani, Salamatkustajan tarinaa. Aiheena oli uhri ja syyllistäminen.
Yöllinen ajomatka lentokentälle kosketteli aiheiltaan samaa.
Puhuttiin kyydittäväni kanssa siitä mitä ansaitsee, omasta ja toisten mielestä.
Minä tavoittelen onnea, hävyttömästi ja itsekkäästi. En väisty enää toisten vuoksi, meidän korkeintaan.
Repsikka kertoi toivottavansa minulle onnea sydämestään, matkalleni vieraaseen maahan ja rakkauteen. Taputti polvea ja tuumasi minun ansaitsevan onneni. Parahdin, etten usko ansaitsevani, mutta otan sen vastaan, jos vain mitenkään mahdollista. Kannan syyllisyyttä kuitenkin, monesta ja monista. Huonoa omaatuntoa tekemisistä ja tekemättäjättämisistä. Ikä varmaan, laittaa miettimään, menneitä.
Mieleen palasi paha kokemus yli 20:n vuoden takaa. Kun ei ollut enää lapsi eikä aikuinen, edes omasta mielestään. Lapsi lain silmissä ja vastassa aikuinen, joka yritti käyttää tilannetta hyväkseen. Minä selvisin haavalla sydämessä, muutamalla mustelmalla ja ikuisella juovalla tärkeimpään ihmissuhteeseen.
Minä tiedän, että mikään osa ei ollut minun vastuullani, mutta se ainoa jolta olisin halunnut sen kuulla, katsoi mykkänä ikkunasta. Syytös oli kuin sumu, se hiipi vaatteiden alle ja teki ihon ja mielen tahmeaksi. Se tahmeus on tallella vieläkin, vaikka aikaa on kulunut ja tieto omasta syyttömyydestä on vieläkin selvempi kuin silloin.

Minä pyydän, älä syyllistä. Edes silloin vaikka olisi aihetta.

Matkasuunnitelma vol. 1

30.4 Keskiviikko, Vappuaatto  
   
Lähtö. Strengelvåg ja kyydissä rakas ystävä.   Tavoitteena ajaa 720 km ja reilu 9 tuntia pysähdyksineen. Yöpyä Luleåssa, josta toivottavasti viimeistään saan kesärenkaat alle.
Yöpyminen tapahtuu jossain matkalle osuvassa hotelli/motellissa tai sitten auton etupenkillä
sopivassa mykkyrässä kaatuvan selkänojan turvin. En varaile enkä suunnittele majoituksia,
koska en edes itse jaksa uskoa, että etukäteisaikataulu pitää.

Strengelvåg

Luleå

1.5 Torstai, Vapunpäivä

Matka jatkuu aamusta, toivottavasti. Tarkoituksena ajaa rantatietä Tukholmaan saakka 900 kilometriä ja reipas 10 tuntia rattirupeamaa. Yöpyä tuttavien luona ja ehkä nauttia se kunnon illallinen, jos siltä tuntuu. Ja jos kaikki menee nappiin, tavata yksi Ihminen Isolla Iillä monen vuoden jälkeen. Viimeksi tavattiin hautajaisissa. Äidin.

Tukholma

2.5 Perjantai

Nyt ei ole kiire, ajosuunnitelma antaisi mahkut vaikka nukkua pitkään. Etappina Göteborg. Koska matkaa on vain 470 km ja lautta Fredrikshavniin lähtee vasta 00.30 yöllä, on ajopäivistä leppoisin tiedossa JOS matkaan ei ole tullut mutkia. Ja ajatuksena olisi vielä ostaa kylmälaukkuun perusselviytymispakkaus suomalaisia elintarvikkeita. Ilta siis toivottavasti hengailaan ja torkutaan sataman lähellä lauttaa odotellessa.

Göteborg

3.5 Lauantai

Lautan pitäisi kolahtaa Fredrikshavnin kaijaan kello 04.00 aamuyöstä. Matkaa viimeiseen etappiin ajaen on 50 km. Hirsthalsissa siis ollaan aamuvarhaisella, jossa sitten jatketaan sen yön repaileisia unia etupenkkimajoituksessa jossain huoltoaseman pihalla mistä saa aamulla kahvia ja pestä hampaat.
Smyrillinen konttori aukeaa kello 12.00 ja lossaus autoille 13.00. Kello 15.00 irtoaa köydet ja on aika etsiä hytti.

Frekrikshavn

M/S Norrena

4.5 Sunnuntai

Ollaan merenaavalla, ei satamaa. Ohjelmana ehkä käydä tutustumassa laivan saunaan ja tax-free valikoimaan.

5.5 Maanantai 

Kello 05.00 Färsaarten aikaa ollaan, ylläriylläri, Färsaarilla, Torshavnissa. Aikaa käydä pikavisiitillä saarella on 12.30 pitäää olla takaisin laivassa,  jos puolentoista tunnin sääntö ennen lähtöä pitää kutinsa. Mielenkiintoinen katkos meri(sairaus)matkalle ja kai sitä näkee edes pätkän maisemaa, saa napattua parit kuvat blogiin ja ehkä kupin kahvia. Ja lähetettyä postikortteja niille, jotka osaa vielä etanapostia arvostaa. (Siis jos haluat kortin, laita osoite emailiin, en lupaa, mutta yritän)

Torshavn

6.5 Tiistai

Kello 09.00 Islannin aikaa rantaudumme Itä-Islannin isoimpaan satamakaupunkiin Seyðisfjörður:iin.
Muodollisuutena ilmoittaa auto tullille ja ainakin sähköpostitse saamani tiedon mukaan vuosi aikaa ajella ilman veroseuraamuksia.
Mutta mihin sitten matka jatkuu Islannin kamaralla, sitä ei vielä tiedä. Ystäväni viettää viikon Islannissa, mutta mua kutsuu työt 10. päivä, mutta onneksi aikaisintaan. Työnantajalle sopi, että soittelen vielä rantauduttuani ja tuumitaan tarkka päivä silloin.

Seyðisfjörður

Kuvat kopsasi laiska wikipediasta

Olen onnellinen

mitä sä luulit?

https://www.youtube.com/watch?v=scBcbh8I9e4

Kävin taas, Islannissa.
Rakastumassa vähän lisää, mieheen ja niin maahan. Ja siihen niin herttaiseen pääkaupunkiin, pikkukatuineen.
Viikko sitten tiistaina pakkasin matkalaukkuun hyvin vähän vaatteita, repun täyteen elektroniikkaa ja sydämen täyteen odotusta.
Ensimmäiset treffit uusvanhan miesystävän kanssa lähes kuuteen kuukauteen.
Minä yritin, oikeasti. Repiä itseni irti, mutta ei se antanut periksi. Kun minulta loppui usko yhteiseen tulevaisuuteen, se toinen löysi uskoa ja viimeinkin tahtoa tehdä meille sitä sileää tietä.

Lentokeli on jäätävä, mennen tullen

Niin, tiistaina olin puolilta päivin Keflavikin kentällä, yksi mahdollinen työnantajakokelas pari kävi hakemassa kentältä, kävimme syömässä, toimistolla ja tutustuimme kalustoon. Sain vielä kyydin Grettisgatalle, ihkuun, jo monesti käytettyyn huoneistohotelliin.
Olin vähän epävarma. Edellisviikon torstain puhelu oli viimeinen ja ihmettelin oikeasti, etten saanut edes syntymäpäiväonnittelusoittoa vaikka luvattiin.
Purin kuitenkin tavarani ja kävin suihkussa, enkä antanut itseni soittaa, ennen kuin olin hoidellut aamupalatarpeet kaupasta jääkaappiin, kuivatellut hiuksiani ilman kuivainta.
Soitin puoli seitsemän jälkeen sydän kurkussa. Yritin psyykata itseäni tilanteeseen, että kaikki odotukseni yhteisistä päivistä katoaisivat selitykseen, joka tuskin lämmittäisi.
Mutta, mies oli juuri siellä missä pitikin, parhaan ystävämme sohvalla ja ihmetellytkin jo, mihin olin jäänyt. Mies varoitti olevansa frankensteinin hirviön näköinen ja ohitin kommentin ajatuksella, merellä tauotta ja unetta räytyneestä kipparista.
Pakkasin reppuun tuliaiseväät ja kävelin bussille.

Mielelläni olisin murun vienyt lääkäriin, mutta miehet!

Vastassa todellakin oli se epänormaali, molemmat silmät umpeen muurautuneina, silmänvalkuaiset verta täynnä ja ohimolta pari palaa lihaa poissa. Lauantainen viimeinen merireissu oli päättynyt yhden herran todelliseen pimahtamiseen ja vyönsoljella varustetulla nyrkillä nukkuvan pieksemiseen. Mutta muruseni positiiviseen tapaan, löytyi asiasta se kultainenkin reuna. Mies naureskeli omaavansa suht tukevan otteen varustajan palleista, kun olihan hullupää kuitekin kyseisin herran veli. Ja toinen positiivinen puoli oli se, ettei ylimääräisestä vapaasta ollut tarvinnut keskustella sen enempää, työnantaja oli jopa sanonut, että ota vapaata niin paljon kun tarvit, laiva joutaisi odottaa muruseni kipparointia.

Huomaa kilven toivoautomaatti-tunnus

Se paras ystävämme kokkasi, lampaansydäntä ja "hevoskäristystä". Lampaan sydän jäi maistamatta, ei vaan pystynyt vaikka pitänyt kai olisi.

Hyppäsimme taksiin muutaman tunnin päästä ja pulputimme ja purimme ikävää aamuun asti, sammuimme tod.näk kesken lauseen joskus aamupäivällä. Heräsimme jatkamaan jo parin tunnin päästä siihen mihin jäimme. Kävimme kaupassa ja kävelyllä.
Mies kokkasi ja minä hoidin tiskit, kävimme kaikkea läpi puolelta vuodelta. Niitä ikäviäkin, kerroin kaiken olennaisen epätoivoisesta irrottautumisestanikin, siitä toisesta miehestäkin.
Kävimme läpi suunnitelmia, unelmia, toiveita ja realiteettäjä kaikki ne lähes kuusi vuorokautta.
Päivät lauantai-aamuun asti käytimme itsekkäästi lähes keskenämme, emmekä käyneet kuin pyörähtämässä kyläpaikassa ja minä kävelemässä muutaman työhaastattelun läpi.

Hevosta, nam!

Lauantain varasin itselleni, mies lähti sen parhaan ystävän kanssa hitsaamaan autoa ja minä lähdin kaupungille ja satamaan aurinkoon. Ostelemaan pikkutuliaisia kotiin ja ruokaa illallisella, jonka olin päättänyt laittaa. Mies saapui illan suussa ja söi viritelmäni karjalanpaistista ainakin päällepäin hyvällä ruokahalulla.

Sunnuntai-aamu tuli liian pian ja vähillä unilla. Kun heittelin alta kahden tunnin unien jälkeen loput tavarat laukkuun ja mies saattoi minut lentokenttäbussiin, lähdin ensimmäisen kerran Islannista itkemättä.

Kotimatka takkusi, kun juuri ehdin hehkuttaa välilaskuni kutistumista tunnilla Gardemoenissa, kiitos norjalaisen kesäajan, sain puhelimeeni viestin peruutetusta lennostani ja siirrostani illan viimeiseen koneeseen. Sitten sainkin lähes kymmenkunta viestiä, portin vaihdosta ja siirrosta aina kymmenellä minuutilla myöhemmäksi ja kun vihdoin viimein reilua tuntia ennen koneen lähtöä seisoin kamalassa turvatarkastus jonossa, sydämeni meinasi pysähtyä, kun viesti ilmoitti lennon aikaistamisesta ja portin rukkaamisesta sinne viimeiseen nurkkaan. Kun paiskoin tavarani kasaan, ensimmäinen asia mitä kuulin olin nimeni ja ehdottomasti viimeisen kuulutuksen lennolle varoituksineen portin sulkemisesta. Ehdin juoksemalla ja pysähtymällä kolmeksi sekunniksi Norwegianin tiskille huikkaamalla pyynnön soittaa portille, että olin matkalla..

Joskus olisin kaivannut koneessa nenäliinaa, samalla tekstillä.

Mutta mitä nyt?

Minä uskon ja luotan, että vihdoinkin vastukset matkalta ovat voitettavissa. Uskon myös, että kivikkoinen tie tähän pisteeseen on näyttänyt ja opettanut meille molemmille kuinka harvinaista ja arvokasta löysimme toisistamme sillä hetkellä kun siihen ei ollut oikeutta ja niin moni siinä kärsi ja loukkaantui.

Tämä kaikki välillämme on vaikuttanut niin moneen ihmiseen, että välillä syyllisyydentunne meinaa murtaa. En tiedä riittävätkö kahden kädenkään sormet laskemaan kuinka monta ihmistä on ohitettu ennen tätä pistettä.

"Olisimpa itseni antanut olla onnellinen" on syöpäpotilaan jos toisenkin suusta kuultu lause, kun päivät on laskettu.

Minä taltutan välillä soimaavaa omaatuntoani äitini perinnöllä.

Viimeisenä seisoo se rakkaus.


Niin, 29 päivää lähtöön....