Vuosi 2014

Tammikuussa olin vielä laitostumisen jäljiltä, edellisen syksyn Islannin keikan, sekaisin. Työpaikan valo ei enää valaissut, kymmenien loisteputkien valo ei enää yltänyt nurkkiin. Oikeasti, tutkailin työpisteeltäni monesti, mitä oikeasti oli ennen niin kirkkaalle keinovalolle tapahtunut. Ei mitään, pimeys oli minussa. Syksyn työkokeilu ei mennyt niin kuin suunnittelin, sosiaalisessa mielessä. Ajauduin omaa tyhmyyttäni ja uskoni menettäneenä suunnitelmastani.

Helmikuu toi toivoa, minussa alkoi elää salainen suunnitelma. Aloin tutkimaan reittejä ja kesätyömahdollisuuksia, mutta olin itse se epäileväinen tuomas.

Maaliskuussa kävin taas kerran tutustumassa tulevaan kotimaahani ja siihen suureen rakkauteeni. Tutustumassa tavalla johon ei oikein koskaan ollut ollut mahdollisuutta aikaisemmin, arjen kautta.

Huhtikuu oli pitkä ja hermostunut, pakkasin ekat viikot ajatuksissa ja viimeisen viikon konkreettisesti. Käänsin auton tupaten täynnä kohti etelää, kirjaimellisesti viimeinen päivä.

 Viides toukokuuta ajoin kotiin, jota en ollut koskaan nähnyt. Kävin epäonnistuneesti kokeilemassa viikon verran reissuhommia, mutta juoksin onnellisesti häntä pystyssä kotiin, kun sain ihmeen kaupalla naapurikunnasta työmaan.

Kesäkuussa saimme idean, hullun ja mahdottoman. Ostaa tämä suuri ja vanha talo. Yritimme, mutta vastaus oli vain ei. Annoimme molemmat periksi, vaikka toisillemme näyttelimme toiveikkaita.

Heinäkuun alussa paniikki yritti vallata, kahden kuukauden päästä asunnottomina, ei ylentänyt mieltä. Kävimme viemässä paperit kahteen pankkiin, ilman todellista toivoa. Ensimmäinen ei pettänyt, vastaus oli ei. Toinen yllätti, tervetuloa asiakkaaksi ja yht'äkkiä kaikki tuntui selviävän. Mutkia tuli, mutta kaikkiin löytyi ratkaisu. Viikkoa ennen kuin aika kääntyi elokuuksi, oli talo meidän. Takapakkina oli rakkaani lasten peruuntunut kesäloma Hamraborgissa, ilman greencardia ei olisi ollut Amerikkaan takaisin asiaa.

Elokuussa kävin näyttämässä rakkaalleni kotimaatani muutaman päivän, rakkaimmat ystäväni. Minimaalisen perheeni Suomessa ja päivän verran tallinnaa. Maksoin kuuden päivän lomasta hinnan, kolme viikkoa töitä, tauotta.

Syyskuu toi uuden työn talveksi ja vei miehen merelle. Istuin illat yksin vanhan liikuntasalin sohvalla ja mietin valintojani. En katunut, yksinäisyys on tullut yhdeksi hyveeksi. Vanha, joku sanoisi.

Lokakuu tuli ja meni, en muista mitään.

Marraskuu hukkui myös, arkea. Ei mitään, haalessa vedessä.

Joulukuun alku oli suunnittelua, aikatauluja, ruokia, lahjoja. Ilman stressiä. Puolesta kuusta sain luokseni odotetuimmat paketit. Pienen perheeni. Viikkoa myöhemmin saapuivat ne amerikan tuliaiset, jotka eivät päässeet kesällä. Vuoden viimeisen viikon, söimme, nukuimme, pelasimme ja nautimme olemisesta, yhdessä.

Nyt tammikuun alussa, olo on hiukan haikea. Kuusi talvea meni rapatessa jaksamisen äärirajoilla elämäni mielenkiintoisimman työ parissa. Norja jäi taakse, mutta näin minä sen halusin.

I can't believe it!!!

Taustalla soi siis Bitbullin sovinistiräppi.
Mutta. Viikon päästä mä saan mun kaksi Rakasta Ihmistä tänne, Islantiin. Jouluksi!!! Mä en todellakaan voi uskoa tätä.

Vino maisema työmatkan varelta.

Mä olen nähnyt ne viimeksi huhtikuussa. Mun ainokainen on täyttänyt tällä välin sen maagiset kahdeksantoista.
Meille on muutenkin luvassa oikeen superperhejoulu. Ukkokullan kaksi keskinmäistä tenavaa tulee Jenkkilästä ja kaksi nuorinta tuosta vuonon toiselta puolelta.
Ja voi olla että appi- ja anoppikokelaatkin vastoin kaikkia ennustuksia saapuu joulun viettoon. Siis meitä on vähintään se kahdeksan joulupöydässä.
Muru kävi hakemassa pari viikkoa sitten keväällä syntyneen possun takajalan. Minä ruiskusuolasin elämäni ensimmäisen joulukinkun itse, se odottelee pakkasessa aatonaaton uunittelua.
Velipoika tuo tullessaan sinappia hunnuksi, siihen ei kelpaa kuin Turun sinappi.

Sitä ruiskusuolausta

Kun kävin syksyllä poimimassa lanttuja, on tarjous vielä voimassa eli lanttulaatikkosta tulee lähiruokaa. Porkkanat täytyy ehkä ostaa, Appiukon on niin pieniä, etten taida jaksaa kuoria, maku olisi kyllä ennemmän kuin kohdallaan. Tehtävänä on murtaa vielä kielimuuri ja yrittää löytää oikein jauhoinen ja siis imeltyvä perunalajike laatikoksi. Pakastamisessa on maksaa, josta ajattelin väsätä maksapateeta ja -laatikkoa. Voitaikinasta torttuja, hillo täytyy keittää itse. En  ole löytänyt paistonkestävää luumu- enkä omenahilloa.

Appiukon kukko, joka menehtyi eilen tulipalossa

Lisäksi on ne islantilaiset jouluruuat, joista luonnollisesti vastuun ottaa Ukkokulta.
Joululahjat ovat suunniteltu, osa tilattukin. Päätettiin kuitenkin panostaa ruokaan ja tunnelmaa täällä ja miettiä lahjat tarkkaan.

Portti pukien paratiisiin

Siis minä voin lauleskella 8 päivää mun jouluun on. Viikon päästä sunnuntaina ajellaan Appiukon luo, yövytään ja maanantaina aamulla ajetaan kansainväliselle lentokentälle hakemaan eka erä joulun odotetuimpia vieraita.

Pieni kotiorja

Oikeesti. Ylpeä sellainen, koska osaa edes vähän ja välillä laittaa toisen tarpeet omien edelle.

Nöyrä kotiorja, muahahhaaa

Huono keli, todella huono ja kohta kolmatta viikkoa. Töitä viimeisen kahden viikon aikana 8 tuntia. Viime viikon maanantaina neljä tuntia ja tämän viikon keskiviikkona toiset neljä.
Niin, olisko pitänyt sittenkin lähteä sinne minkin teurastukseen. Siellä olisi painettu tämän 8 tunnin sijasta vähintään 140 tuntia. Niin. Ei olis.

Mä niin rakastan tätä maisemaa. Sorry vaan Norja.

On niin suloisen ihanaa löytää itsestään vieläkin enemmän niitä sovinistisia ja vanhakantaisia ajatusmalleja.
Se räjähtanyt mies, jonka tavarat ja vaatteet on täällä talossa, kävi taas tänään. Se lähti keskiviikko-iltana seitsemältä ajamaan ja se sano nukkuneensa eilen puolitoista tuntia. Siis sen keskiviikon jälkeen.
Minä hauduttelin aromikeittimessä porokastiketta kolmatta tuntia ja heitin arviolta saunan päälle. Kiitos tuon crock-potin, sain höyryävän kuuman mutta en kuivahtaneen ruuan alta kahden minuutin herran (no oman kanssa) lautaselle. Kaadoin loput punaviinit sen lasiin, kiikutin ruuat ja lautaset keittiöön.

Ei listalla tänään, mutta savustettuja lampaansorkkia, ei hullumpia.

Tuuppasin zombien portaisiin ja sitä kautta saunaan. Pesin kuin pikkulapsen seisaaltaan torkkuvan miehen suhteellisen lyhyen saunottelun jälkeen. Tein tarjouksen niskahieronnasta tai yhdestä toisesta jutusta. Ihan vain siksi, että sain kipattua sen sänkyyn, aikaa kun saunan jälkeen kun oli herra potkaista tien päälle tasan kolme ja puoli tuntia. No ei tarvinnut hieroa.

Arkistomateriaalia

Silla aikaa kun kuorsaus kuului makkarista, tänään vaihdettujen lakanoitten välistä. Kaivoin merimiessäkistä vähäiset pyykit. Pyykkikorin pohjan näkymisen takia jouduin vielä hakemaan kellarista kerran käytetyn pyyhkeen koneen täytteeksi, kun ei antanut sielu myöden pestä yhtä nyrkillistä.
Keitin kahvin juuri passelisti ennen kuin muutuin neitiajaksi. Oikeesti, vitutti töykkiä ylös toista, joka ei osannut väsymykseltään puhua mitään kieltä. Kun kommunikaatio alkoi sujumaan sängynlaidalla nuokkuvalta, tiedustelin seuraavan merimaratoonin aloitusvaatetusta. Sain selkeän ohjeen ja aloin selaamaan vaatenippua. Ei sitä toiseksi parasta termopaitaa missään. Juoksin ympäri talon, kävin katsomassa tyhjää pyykkikoria, juuri ripustamiani telineellä. Selasin uudestaan herran vaateniput.
Ei naurattanut, kun tunsin pikkuthaivaimon nostavan päätään. Iik, mä olen hukannut Hänen lempivaatekappaleensa, tästähän ansaitsee jo selkäsaunan. Huolella suunnittelemani ohjelma jolla minimoidaan merimiehen omat liikkeet ja maksimoidaan sielun ja ruumiin lepo muutaman tunnin aikana, tuntui valuvan viemäriin kuin ruokasoodavesilius jolla olin päivällä liotellut kaikki mahdolliset kahvinkeittoon liittyvät.
 No joo, se oli kuin olikin puhtaana sen säkin sivutaskussa, minä aika ajoin huono pikkuvaimo en pakannut viime kertaisia, se teki sen ihan itse.

Ja kun kaikkein huvittavinta tässä mun sinkoilussa on juurikin se, ettei tuo mies odota eikä vaadi mitään tallaista. Joka kerta se ainakin leikkii todella yllättynyttä ja kiitollista murkinasta mitä on tarjolla. Eikä se todellakaan ole aina poroa, monet kerrat mennään munakkaalla, paistetulla nakilla tai puolivalmiilla pastalla. Jos minä en ole omien hommien takia ehtinyt pesemään yhtäkään herran työvaatetta, se ottaa nurkumatta mukaan sen mitä on tarjolla. Joskus minun kielipuolisuuteni takia se muutama tunti mikä pitäisi nukkua, menee siihen kun herra istuu puhelimessa ja hoitaa kaikki juoksevat asiat.

Siksi minä teen tämän, koska minulla on aikaa nyt. Herran pitkät päivät takaavat sen, että joulu tulee tähänkin taloon, kun minä saan tämän paskakuukauden takia tutkia tiliäni tilipäivänä suurennuslasilla.
Minulla on rehellisesti tunne, että tehdään tätä juttua tiiminä. Anteeksi kaikki entiset parisuhteeni, mutta ensimmäisen kerran elämässäni mulla on tunne, että tämä suhde ja rakkaus on yhteinen projekti.

Ensilumi kävi viikolla, ei tarvita enempää, kiitos.

Talvi tulee, laiskallekin

Minun Jonnini, Jonni minn. Täällä hyvin tyypillinen tapa puhtella.

Laiskaa on, päivitystahti ja välillä elämänrytmikin.
Työt menevät sekteissä. Kun myrskyää, saa maata viltin alla sohvalla suklaata syöden ja verestäen äidinkieltä amerikkaisilla hömppäsarjoilla suomalaisilla teksteillä höystettyinä.
Viikonloppu meni taas rapatessa, pari siimaa statiiville, alkaen kello kahdeksan. Yhdeksänmaissa kortonki päälle, puukko käteen ja turskalta suolia ulos. Muutaman tunnin turskajumpan jälkeen muutama siima lisää ja kotiin iltapäivällä tai illansuussa. Riippuen jaksamisesta ja siitä onko Ukkokulta kotona vai merellä.

Noin 15 metriä kuollutta lihaa

Viikko sitten sunnuntaina kokeiltiin taas miten selvitään stressitilanteesta.  Ja harjoiteltiin miten selvitellään kielivammaisena asioita.

Ei hajuhaittaa, pari pakkasastetta.

Jonni soitti mereltä poikkeuksellisesti jo aamupäivällä. Varovainen kysely kiireistäni ja suunnitelmistani. Olin vapaalla, suunnitelmana olla pukematta, tekemättä ruokaa ja hankkia kaloreita kahvilla, pullalla ja amerikkaisella juustomakaroonilla. Mies varovasti tiedusteli voisinko selvittää missä on lähin lääkäri pyhänä. Ensimmäine ajatus oli verta roiskuvasta haavasta jossain valtimon lähellä. Mutta oireet olivat työntekoa haittaava rintakipu ja vasemman käden kummallisuus. Hillitsin itseni kirkumasta ja mies kertoi toppuutelleensa koko yön kipparia soittamasta helikopteria. Oikeasti, jouduin puremaan huultani, etten sanonut mitään epäystävällista. Asiasta neuvoteltaessa, sovimme minun selvittävän lähimmän lääkärin ja mies lupasi myöntyä helikopteriin jos olo vähänkin huononisi. Kun kyselin maihin tulo aikaa, sain ansaitsemani vastauksen. Ei mitään tietoa. Kuusi makasiinia meressä ja virtauksen voimakkuudesta riippuen 3-4.5 tuntia matkaa maihin.

Ikuisesti sulkeutuneet silmät, tuli kyllä vähän surku.

Yritin etsiä onnettomalla kielitaidollani oikeaa numeroa netistä. Soitin lähimpään sairaalaan. Numero käytässä ma-pe, vastaaja luetteli kertaluontoisesti kolme muutam numeroa, mutten ymmärtänyt mihin tarkoitukseen . Soitin vastaajaan kuusi kertaa saadakseni numerot paperille. Mikään numero ei vastannut tai ollut käytössä sunnuntaisin. Soitin 112:en, selitin asiani ja sain 30:ssä sekunnissa sairaanhoitajan numeron lähisairaalaan. Soitin ja selitin, hoitaja kuunteli ja kyseli. Ja kyseenalaisti myös miksi miestä ei haettaisi helikopterilla. Sanoin, ettei se halua. Hoitaja lupasi ottaa yhteyden lääkäriin ja soittaa mahd. pian takaisin. Tupakan mittaisen tauon jälkeen puhelin tosiaan soi ja sairaanhoitaja antoi minulle naapurikylässä olevan päivystävän lääkärin numeron. Soitin ja selitin, kolmannen kerran. Lääkäri oli nyrpeä ja ehdottamasti sitä mieltä, että mies pois laivalta helikopeterilla ilmeisen sydänkohtauksen takia. En uskaltanut antaa lupaa. Saarnan jälkeen seuraava ehdotus mallata ambulanssi ja kyseinen lääkäri vastaan satamaan, en taaskaan uskaltanut, kun maihintuloaikakin harotti useita tunteja. Lupasin soittaa, kun tietäisin lähemmän ajan ja viimeistään kun saisin miehen satamaan, ENNEN kuin ajaisin metriäkään minnekään. Sitten häröiltiin noin viikolta tuntuva päivä kotona, osaamatta tehdä sitäkään vähää. Luulen parketissa olevan hennot taahausjäljet hermoilun tuloksena. Loppujen lopuksi viisi tuntia myöhemmin Jonni soitti arviodun saapumisajan, kello kuusi tai seitsemän. Olo ehkä hiukan parempi, mutta ei lähelläkään hyvää. Maalasin naamani ja käherin kuontaloni. Ensimmäisen kerran puoleen vuoteen tein parhaani näyttääkseni ihmiseltä.

Maanomisajan jälkiä, talteenotettu alaleuka hampaineen.

Tarjosin pikakahvit suomalaiselle nuorelleparille ohikulkumatkalla ja ajoin satamaan odottamaan, tuntia liian aikaisin.
Ajoin hävyttömästi kaijalle, trukkeja ja karreja väistellen. Tolpillaan, mutta silminnähden huonovointinen mies ei vastustellut ja lykkäsin puhelimen välittömästi käteen ja lääkäri antoi luvan matkata 50 kilometriä omalla autolla.

Lääkäri, noin kuusikymppinen tukeva issikka oli tosi tympeä, meille molemmille alkuun. Kyseli mieheltä ummet ja lammet. Kuunteli, mittasi ja lähetti sydänfilmiin.
Kaikki kunnossa, kipu rintalihaksen tulehduksen aiheuttamaa. Lääkettä ja lepoa. Ja jumallallinen helpotus molemmille.

Multa pääsi poru kun päästiin vihdoin parin tunnin jälkeen autoon ja kotimatkalle. En itkenyt kyyneltäkään koko päivänä, olin viilipyttymymäisen rauhallinen soitellessani ympäriinsä ja selvitellessäni lääkärin sijaintia. Mutta. Kun tilanne oli ohi, märisin kuin pikkulapsi. Mitä se sitten on, itsehillintää vai hyvää kriisitilanteen hallintaa..
Helvetti kuinka paljon tuota miestä rakastan ja poden menettämisen pelkoa. Tajusin takaraivossa olleen koko päivän se ajatus, mitäs jos...

Penis, että.

Rakastetaanko vaan. Ja haistatetaan vitut kaikelle turhalle.
Ja vinkiksi itselle ja muutamalle muullekin. Jos ei ole mitään hyvää eikä kannustavaa sanottavaa, niin pidetäänkö se suu supulla.

Ps:kuvat on viimeviikon myrskyn tuomasta ryhävalasparasta.

Mikään ei ole itsestäänselvää, yritän muistaa.

Hamraborg, Tahdotko sina ottaa tuon naisen puolisoksesi? Tahdon!

Niin. Siita tuli muutakin kuin vuokrattu koti muutamaksi kuukaudeksi.
Siita tuli projekti.
Tanaan kavin kirjoittamassa loput nimet paperiin, siirtamassa viimeisetkin roposet entisen omistajan ja kiinteistovalittajan tilille. Nyt odottelen muutaman paivan lainhuudatustodistusta.
Vajaa kolme kuukautta taalla oloa takana ja olen nainut pankin muutamaksi kymmeneksi vuodeksi.
Haalinut lahes nelja sataa neliota vanhaa koulua/kylataloa sarakseni.
Miksi? Koska jossain ihmisen pitaa asua, enka halunnut muuttaa minnekaan muualle. Asumisesta pitaa maksaa ja nailla suhteettomilla vuokrahinnoilla on puolet halvempaa ruokkia pankkia, kuin vuokranantajaa.
Ja ajatus tuntui hyvalta, yhta hyvalta kuin syöksya tuon miehen peraan, jonka kanssa taman projektin jaan.

Niin, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, olen ensikesana osapaivainen matkailuyrittaja. Talo on toiminut vuoden -63 jalkeen peruskouluna, kylatalona, puhelinjakamona, joogakeskuksena, lasten kesasiirtolana ja hotelli-ravintolana. Lahes sataneliöta vanhaa liikuntasalia olohuoneena, nelja vessaa, kaksi kylpparia ja seitseman makuuhuonetta. Ajatus olisi osapaivaisesti tarjota simppelia majoitusta aamupalalla. Talossa on vermeet vaikka sadan ihmisen ruokkimiseen edellisen hotelliyrittajan jaljilta, mutta mina luotan kuitenkin palkansaajana pysyttelevan huolettomuuteen. En edes kuvittele itseani elattavani petaamalla sankyja ja sekoittamalla skyria omassa kodissa.

Toita talossa on saman verran odottamassa kuin neliota, on ulkorappauksen korjaamista ja maalaamista, salaojitusta ja ulkoseinan eristamista, maalaamista sisalla, uuden lattiapinnoitteen tarvetta. Porakaivo pitaisi teetattaa, uusia isompi paskatankki, muutama ikkuna taytyy uusia ja ei uusi ulkoovikaan haittaisi talven tuiskuissa.
Mieli unelmoi keittiön siirtamisesta pienemman olohuoneen paikalle, vanhan keittiön valjastamista henkilökohtaiseksi kylpykeskukseksi. Uima-allas houkuttaisi.

Tekstista puuttuu suomalaiset ææ:t, olen yövuorossa työkoneella. Painoin ensimmaiset nelja tuntia ilman tauon taukoa. Nyt on kuivakamppeet yli 100 hengen aamiasta varten pöydalla, enaa taytyy keittaa kahvia, nostella kylmasta ruuat pöydalle, keittaa puuro, soittaa 40 puhelin heratysta, paistaa leivat.... Ja ajaa kotiin, omaan kotiin.

Viela ei ymmarra kokanaisuutta, mutta ilo kuplii jossain rintalastan takana.

Se oli toisen kerran elamassa rakkautta ensisilmayksella, Hamraborg Saatana!

Töitä hotellissa, mies merellä ja aurinkoa

Naapurin pukit, pysähdyin, avasin ikkunan ja pukki ihmetteli musiikkimakuani

Pukki yhdellä sarvella, paljon enemmän minun makuuni ;)

Nyt alkoi töissä yövahdit. Meidän toinen yövahti sai potkut viime viikolla ja pomo päätti täyttää toisen yövahdin viikkovapaat meidän tarjoilijoiden tunneilla. Kuudesta kymmeneen kyypataan Ala Cartea ja buffettia ja yö pestään ravintola, keittiö, leipomo, kylmiöt, kabinetti, pestään pyykkiä ja laitetaan aamupala pöytään. Ei mikään mahdoton, mutta ihan työn täyteinen yö. Ainoa ongelma on vain, kun kroppa ei taivu enää päivällä nukkumiseen. Kaksi yövuoroa takana tällä viikolla ja unisaldo alle 9 tuntia sunnuntain jälkeen. Ajelin tänä aamuna kotiin, vauhtia noin kuusikymmentä. En olisi osannut sanoa omaa henkilötunnustani suomeksi. Väsymyksen mittari on kieli. Kun pää on unenpuutteesta puhki, en pysty kääntämään vieraskielistä ajatusta suomeksi, en millään.

Muista kääntyä tästä pihaan, kun poikkeat kahville

Mies tekee viimeisiä vuoroja nykyisellä aluksella, laiva on myyty ja lähtee uudella omistajalle viimeinen päivä. Lisää paineita kalastamiseen toi vielä kuntakiintiö. Laiva saa käytännössä luovuttaa saalista kuun loppuun niin paljon kuin haluaa.
Jonni tuli eilen kotiin puoli tuntia ennen kuin minä lähdin, 76 tuntia töitä takana ja neljät alta tunnin päikkärit takana. Mättäsin pöytään tuoreet karjalanpiirakat munavoilla ja sovimme aamiastreffit puolikahdeksaksi, sänkyyn. Suunnitelma oli lähteä tänään iltapäivällä, kun tuuli aamusta laantuu, yli 50 merimailin päähän tekemään pitkä merireissu.

Perjantain kuutamotreffit murun kanssa

Kaksi tuntia myöhemmin Jonni soitti, laivan omistaja oli määrännyt laivan ulos kahdelta yöllä, huolimatta myrskystä. Jonni poikkesi ilahduttamassa yövuoroani kahvikupillisella. Meinas tulla itku, näkee ettei toinen jaksaisi pitää silmiään auki ja merelle on lähdettävä. Joskus toivoisi, että kalastajilla olisi jonkinlainen "piirturisysteemi". On täysin epäinhimillistä ja hengenvaarallista pakottaa miehistö ilman minkäälaista leposysteemiä tekemään yli vuorokauden reissuja. Mutta näin on aina ollut ja tulee varmaan olemaan, jollei kelpaa, aina voi hypätä reelingin yli laiturilla ja jäädä siihen.

Kuunsilta Djupivoguriin

Roikuin hereillä aamuun asti sunnuntaina, yritin nukkua päivän yövuoroa varten, mutta alta kolmen tunnin olin pystyssä ja siirsin leirini terassille. Bikinit päällä etsin naapurustosta karannutta koiraamme, makasin viltillä ja pesin pyykkiä urakalla. Ja tietysti, poltin sitten nahkani ja oikein kunnolla, kun laskin etten ole palanut Egyptissä, Kuubassa enkä muuallakaan, niin en sitten Islannissa ainakaan. Pomo meinasi kuolla nauruun kun ilmestyin iltavuoroon keitetyn ravun värisine nuppeineni ja käsivarsineni. Kihelmöivä mahanahka ja rinta jäi omaksi tiedoksi.

Lauantain reissulta rantaan 

Maanantaille on varattu koiralla aika pallien poistoon, herra oli käyttänyt pakotuntinsa hätistelemällä ja nylkyttämällä parinkin naapurin lampaita. Tuomio oli julma, mutta oikeudenmukainen. Seuraavan kerran koiran tehdessä saman, farmari ampuu ja ilmoittaa mistä saa tulla ruumiin hakemaan. Ei ylennä mieltä, mutta ymmärrän. Kun meidän idiootti vaarantaa toimeentulon, on kyyti kylmää. Kävin tänään hakemassa osan juoksunaru vermeistä, huomenna loput. Tiistaina ei varmaan Adolfia enää paneta kroonisesti. Enkä me kaikki jäädään henkiin tästäkin.

Adof the karkaava idiot

No ettei sitten elämä menis helpoksi, kävelin pomon kanssa päin heiluriovessa eilen kantamus täynnä tuoppeja, nimettömän pää jäi tuoppiletkan ja oven väliin. Kävin lääkärissä, huomenna röntgeniin varmistaan epäilty murtuma. No hyvä puoli, tulipahan vastapainoksi eilen kanniskeltua prikkaa oikeassa kädessä.

Rantsua

 

Viimepäivien hehkutus on ollut kaukana, mutta koko ajan lähenevä Suomen viikko elokuussa. Lentoliput on tilattu jo monta kuukautta sitten, mutta nyt on napattu päivä Tallinnassa-paketti. Sovittu tätiltä mökki lainaan, yhdet grillaukset Tampereen kupeessa, Kummipojan rippijuhlamuistaminen ja parit kahvittelut. Hassua, kun saan viedä tällä kertaa mukanani yhden Suomenreissu-noviisin, on oma into kotimaassa käymiseen kovassa kurssissa.

"Koska se blogilörina on valmis, anna ruokaa ja päästä ulos"

Nyt kaivan sulkaalevyn, Nip/Tuck-dvdboxin ja läppärin sänkyyn ja toivon että uni korjaa ennen puoltayötä. Röntgeniin on yli 2 tunnin ajomataka aamusta.

"Jos tulen kylkeen kiinni, nopeuttaako se?"

Elämä soljuu

Reilu kuukausi takana Islannissa asumista.

Paljon on ehtinyt tapahtua, paljon on vielä toivottavasti edessä.
Työt vaihtuivat onneksi naapurikylään. En voi kuin huokaista onnesta joka kerta kun töiden jälkeen ajan vuonon reunaa kotiin. Väistelen lampaita, lintuja ja joskus jopa poroja. Joskus jopa minä onnekas ajelen kotiin tietäen, että siellä odottaa minua joku muukin, kuin kissa ja koira.
Tutusminen Ukkokullan nuorimmaisiin on alkanut, aika vauhdikkaasti, mutta ei kai ihan pieleen. En voi väittää, etteikö jotain sydämessäni olisi hyrähtänyt, kun kävin tytöt hakemassa tiistaina, ilman Pabbia. Molemmat hihkuivat jo ikkunan läpi ja kipittivät ilman mitään äiti-itkuja vauhdilla Hyundain takapenkille. Keskustelu tyttöjen kanssa ei ole kovin monipuolista, kun en osaa islantia. Mutta ei 5- ja 3-vuotiaat vielä paljon onneksi vaadi. On tärkeää ymmärtää avainsanat.

Taputtelin jopa tyttöjen kanssa uimahallireissun viime viikolla, kun Ukkokulta joutui äkkiseltään merelle. Vähän jännitti pikkutyttöjen reaktio aamulla, kun edessä oli selittää onnettomalla islannilla, että isi on töissä, meidän pitää reippaasti pukea ja syödä aamupalaa ja lähteä hakemaan äitiä parin tunnin matkan päästä sairaalasta. Ainoa itku tuli kun pienempi veti herneet nenään pukemisesta.
Työt sujuvat, ei enää unelmaduuni. Mä olen loppuun kaluttu ravintola-alalle, mutta yhden kesän on vaikka seipään nenässä. Työpaikka ja -kaverit on ihan huippuja, multa puuttuu vain se palo. Mutta kun joka päivä muistaa sen mahdollisuuden nukkua omassa sängyssä, se auttaa.
Toisekseen, koko työyhteisö on minua lukuunottamatta islantilainen, auttaa kielessä. Toki joudun operoimaan englannilla, mutta esim. muutama työkaveri puhuu mulle vain islantia. Ja joka kerta uppoaa jotain, eikä hätää ole. Jos vielä kolmannen selityksen jälkeen näytän omalta tyhmältä itseltäni, tulee sama englanniksi.

Sitten on pakko heruttaa tuota Ukkokultaa. Minä tiesin ensitapaamisella, että edessä on jotain ylimaallista, mutta en uskonut sen tunteen kestävän. Mutta vieläkin, lähes puolentoista vuoden vuoristoradan jälkeen, tunne on vain vahvistumaan päin.

Mies on paljon merellä, ja työajat menevät aika paljon pahasti ristiin, minä olen pääsääntöisesti töissä 10-22 ja Ukkokulta lähtee merellä 23 eli treffit on yleensä mun työpaikalla. Jos on tuuria, Jonni tulee seuraavana iltana kuuden aikaan, syö ja nukkuu pari tuntia ja ajaa taas hotellin kautta. Homma on hullua, 20 tuntia töitä pari tunnin unilla. Ja rumba jatkuu aina lauantai-illasta perjantai-iltaan. Ainoa vapaa on perjantai-ilta ja lauantai-päivä. Mutta kun on halua, on keinoja. Eikä onneksi viikot pysy ehjinä, on huonoa keliä, on päiviä jolloin auto ei hae kalaa. On menoja, omia ja muiden samalla paatilla kalastavilla. Paras yllätys on puhelu mereltä, kun suunnitelma muuttuu ja mies tulee kotiin, kun olen orientoitunut olemaan koko viikon yksin.

Ja ettei elämä menisi liian nopeasti uomiinsa, on työn alla uskomaton projekti. Suuri syy hiljaiseen kirjoitteluuni on juuri se. En malttaisi millään pitää suutani kiinni, mutta en halua vielä asiaa julkistaa. Koska jos tämä juttu kaatuu, märryän lattialla kuin pikkulapsi. Ollaan niin ohuella jäällä, että toteutuminen on enemmän kuin epävarmaa, mutta kun ikuinen optimisti olen. Kun mattoa ei ole vielä vedetty alta, on ihana suunnitella ja hehkuttaa. Vielä on toivoa, vaikka niin vähän.

Viikko Islantia

Koti

Viikko sitten tiistaina tilanne näytti tältä:

Tavarat sisällä

Maanantaina nukuin pommiin ja tilanne kodissa ei näyttänyt ihan niin pahalta kuin se näytti viikko sitten, mutta tosiasiassa, pommin selvittelin eilen illalla puolenyön jo uhkaillessa ovella. Levitin vaatteet makuuhuoneen lattialle, viikkasin, valkkasin laukullisen mukaani.
Tilanne näytti tältä, kun saavuin 280 km työmatkan Mývatnille:

Uusi kotini on vanha koulu, hotellinakin joskus toiminut. Laitoskeittiö, kaasuhelloineen ja uunineenkin. 7 makuuhuonetta, vanha liikuntasali olohuoneena, ruokailuhuone baaritiskeineen, portaikkoja, umpikujia,  sauna (miniatyyri, pisteet suomalaisesta kiukaasta ja löylyistä), vessoja komppanialle, pari kylppäriä. Rehellisesti, eksyin vielä eilen illallakin tavaroitani purkiessani.
Todellesuudessa, järjetön meille kahdelle reissutyöläiselle, mutta niin ihana. Takuita vain talossa asumiseen ei ole kuin elokuun loppuun, vuokrasopimusta Ukkokullallani jäljellä siihen asti ja sitten alkaa talon agressiivinen myynti.

Lasku uuteen elämään meni pehmeästi, sain sen parhaan ystäväni Norjasta mukaan reissuun. Meni siis totuttelu taloon, maisemaan, mieheen ja moneen muuhun helposti. Mies kokkasi ja me tytöt syötiin, lammasta viuluna, hangkjöttinä (lampaanpaskalla savusttuna ja suolaisena), hevosta, poroa ja kyyhkystä. Metsästäjä hemmotteli ja kaiveli satojen litrojen pakastimia mielellään.

On outoa, mutta sitäkin ihanempaa. Yli vuosi vuoristorataa takana tuon miehen kanssa, rakkautta ja epätoivoa ja luovuttamistakin on vuoteen mahtunut, mutta silti. Minä olin jo ihan varma, ettei mahdollisuutta tule koskaan. Että elämät on rakennettu tahoilleen niin, ettei ole voimaan aloittaa alusta. Olin väärässä, onneksi.

Mun

Mutta mikään ei kestä ikuisesti, maanantai-aamuna pakkasin auton ja lähdin töihin. Nyt välimatkaa on muutama tunti, mutta mahdollisuus jokapäiväiseen yhdessä asumiseen vasta siintää tulevaisuudessa. Minä kielitaidoton paskaduunari juoksen toistaiseksi niiden töiden perässä jota satun saamaan. Mutta silti. Olen onnellinen, mitä sä luulit.

Paikallista cowboy elämää, kun pollet on karkuteilla, ohjaillaan maasturilla.