Let the battle begin...

Teurastus on alkanut, viikko sitten. Olen ollut pääsääntöisesti sisällä siisteissä hommissa.
Ensimmäiset päivät olin vanhalla tarhalla paikkailemassa, kun osa minkeistä oli jäänyt punnitsematta.
Ja koin ensimmäisen huonon omantunnon.

Kurkistus pesästä

Kaksi riviä häkkejä, joissa majailee kaksi poikaa ja yksi tyttö. Tytöt olivat jääneet punnitsematta. Mun hommana oli punnita tytöt, kirjoittaa paino passiin, palauttaa takaisin häkkiin ja ottaa niiltä tyttösiltä kortit mukaan, joiden paino oli väristä riippuen alle 1400 tai 1500 grammaa. Suurin osa kevään tyttöistä on yli painorajan. Jossain vaiheessa puntarilla oli tyttönen, paino 750 grammaa, kiltti kuin mikä. Katsoi minua suoraan silmiin, kun laitoin passin teurastettavien nippuun. Tuli paha mieli.

Sisko vaa'alla ja sen veli odottamassa vuoroaan.

Viikko sitten tiistain olin ensimmäisen kerran isolla tarhalla teurastukseen liittyvissä hommissa.

Pahat Pojat

Puuhailin nahkahuoneessa vähän sitä ja tätä. Kokeilin rasvapoistajaa, en toki omaan pehvaani, vaikka sekin sitä varmaan tarvis.

Alla olevassa videossa pullukka poika leikkii. 

Seuraavana aamuna pomo nappasi mut ensimmäisenä privaan ja kyseli mun jatkosuunnitelmia. Tarjosi töitä jatkossakin. Olin ihmeissäni, mutta otettu. Ja vielä ilmoitti, että samana päivänä alkaa koulutus koneelle, joka venyttää nahan kuivatukseen.

Mun työkalu

Sitä on sitten harjoiteltu. Ekan päivän saldo oli 3 kertaa oma sormi kyseiseen koneeseen. Ei vahinkoja, mutta tippa tuli linssiin, kun jättää sormen pään puristimen väliin. Tahti on kova. Mua on painotettu koko ajan, että mun homma on vain ja ainoastaan käyttää konetta, ei mitään muuta. Ja se on mulle vaikeaa, kun se käytännössä tarkoittaa mun mittapuulla prinsessointia. Eli sitä, kun muovi loppuu koneesta, joku muu hakee rullan, kun vaunu on täynnä, joku muu vaihtaa uuden. Kun nahasta pettää nenä, joku muu laittaa tukikappaleen. Mä ymmärrän syyn, käyttämälläni koneella pystyy venyttämään maksimissan kolme nahkaa minuutissa, tavoite on 1500 nahkaa päivä, yli saa ja toivottavaa on mennä eli työpäivä on 10 tuntia vähintään ja vapaa päiviä ei ole. Jos siis käytän aikaa siihen mitä muutkin voivat tehdä, ei tulosta tule. Ja meitä koneenkäyttötaitoisia on kaksi talossa, yksi omistajista ja minä. Vähän ihmettelen, että miksi, mutta kai siihen syynsä on. Parempi kai se on opettaa yksi siihen ajan kanssa, kuin että kaikki häslää vuorollaan. Ei ihan yksinkertainen homma kuitenkaan. Kone on niin automaattinen, JOS osaat pitää nahan oikeassa asennossa ja heilauttaa hännän sekunnin palasella oikeaan aikaan pois sensorin edestä niin nahka menee oikealle paikalleen ja parilla polven painalluksella nahka on oikeassa kuosissa. Mutta siinäpä se onkin, se oikea asento ei ihan mene kohdalleen läheskään aina ja se hidastaa tahtia ja ärsyttää. Mutta kaipa se siitä, kun toivottavasti tulevasta aamusta lähtien jos koneet toimivat, ei tarvi enää tehdä ylläpitohommia. Vähän jännittää, että miten sitä kestää kelkassa.

Oodi

 Tekniikkaa on hiottu, nopeutta tulee, pikkuhiljaa, vielä on petrattavaa. Ennätys tähän mennessä, 1282 nahkaa päivässä. Lohduttavaa on se, että tod.näk. pystyn 1500 tai ainakin hyvin lähelle tämänhetkisen työpäivän pituuden puitteissa, mutta tiukkaa tekee. Ja kun hosumalla ei pääse eroon kuin sormestaan.

Ja ai niin, mulla oli vieras täällä viime lauantaina, sydänsydänsydän....

Norja

Jotain vähän kevyempää aihetta välillä ja jotain enemmän minusta.
Lähdin kesäkuun alussa 2008 ystävättären kanssa seikkailulle, Norjaan. Ei oikeastaan ollut edes selvillä sen tarkemmin, mitä sinne tekemään. Pointti oli loma ja ehkä mahdollisuus tehdä töitä matkarahojen eteen.

Kotikylä

Niitä ensimmäisen kesän töitä.

Matka oli melkoinen seikkailu ja kokemus, yksi missattu lautta ja uusien suunnitelmien teko lennosta. Olimme perillä neljän aikaan aamuyöstä ja meitä oli vastassa hauskan näköinen norjalaistunut savolaismies.
Viikko kului, tehtiin vähän sitä ja tätä. Koukutettiin, maalattiin, siivottiin asuntoa ja laivaakin. Pidettiin hauskaa ja saatiin seuraa.

Suomeen kun pääsin tajusin, että kaikki on ohi. Se ruvella ollut avioliitto tuli loppuunsa siinä kohtaa. Kun reilun viikon päästä tuli työtarjous Norjasta muutamaksi viikoksi, oli helppo lähteä pakoon. Pakkasin vähän vaatteita, lapselle pleikkarin ja television ja otin 11 vuotiaan tyttäreni mukaan. Meni muutama viikko, minä koukuttelin päivät pitkiä siimoja ja tytär onki laiturilla hymy korvissa ja sanoi monta kertaa, etteikö me voitais jäädä tänne. Kun heinäkuuksi järjestyi pesuhommia ja elokuuksi tarjottiin kahvilan kesälomitusta ja vielä kaiken kukkaraksi kalatehtaalta löytyi pesurin paikka jatkoksi, oli päätös helppo. Lapsi kouluun ja tavarat Norjaan.
Rakkaus syttyi, siihen hauskan näköiseen savolaismieheen. Kului vuosia, asuttiin yhdessä, hankittiin vene, ostettiin talo ja auto. Lisättiin perhettä kolmella kissalla. Matkusteltiin.
Hukattiin toisemme ja erottiin.

Norriska, uusioperheemme esikoinen

Kaksostyttömme

Norjasta tuli koti, en potenut koti-ikävää oikeastaan missään vaiheessa. Se velipojan tekelekkin muutti vuoden meidän perässä ja lähellä oli jo paljon rakasta Suomesta.
Kielimuuri lannisti alkuun, paljon. En osannut käytännössä sanaakaan ruotsia, kielenopettelu lähti nollasta. Enkä ole koskaan ollut mikään kielinero. Meillä on ja oli suhteellisen tiivis suomalaisyhteisö, niin hyvässä kuin pahassa.
Hyvässä, suomea saa pajattaa ja moneen asiaan löytyy apu. Suomenkieliset kirjat kiertävät, jonkun matkassa aina kulkeutuu Gotleria. ruisleipää tai suolakurkkuja. On mahdollista purkaa itseään tunnekielellä.
Pahassa, on niin helppo klikkiytyä suomalaiseen kuplaan, asua Norjassa, mutta jättää kontaktit paikallisiin minimiin, jättää kielenopiskelu ja niin edespäin. Pitää huoli, että pysyy ulkopuolisena vaikka loppuelämänsä.
Mitä Norja on minulle; Koti, ennen kaikkea. Minun sydämeni koti. Riittävästi hyviä ystäviä. Työ, mitä rakastan. Se pieni ydinperheeni, tytär, velipojantekele, eksä joka kuuluu mun perheeseen. Norja on todistus minulle itselleni siitä, että pystyin siihen mihin itse en uskonut, kotiutuvani jonnekin muualle kuin synnyinmaahani.

Sitä pitkänsiiman koukutusta

Kuuba

Mitä rakastan Norjassa; työtä, siitä maksetaan tavan duunarille palkkaa, mikä mahdollistaa mukavan elämän. Luontoa ja merta. Merikotkan liitelyä, valaiden puhinaa talviyönä, lunnien räpistelylentoa, meriharakan uneliasta töppöilyä ja kiukkuista varoitushuutoa ja puuhailua rantahiekalla, yöttömiä kesäöitä, talvisia ukkosenilmoja, turskakautta venepaljouksineen, burnoutin rajamaille ajavaa talvisesonkia, rømmeä, julebrusia, Freian keksisuklaata... ja vaikka mitä muuta.

Merisaukko, keittiön ikkunasta kuvattuna

Voisinko kuvitella muuttavani pois Norjasta? Voisin.
Voisinko kuvitella jättäväni Norjan taakseni? En.
Mitä sitten oikeen meinaan? Palata Norjaan jouluksi. Miksi? Koti-ikävä ja oma päätyö odottaa tekijäänsä. Palaanko vielä Islantiin? Palaan, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Mikä mua vaivaa? Rakkaus, joka on pirstaleina maailman turuilla. Paloina ympäri Pohjoismaita. Eikä tässä nyt puhuta mistään mulkunperässäjuoksemisesta vaan siitä suloisesta levottomuudesta, kun haluaisi olla yhtä aikaa tai yhdistää Norjan, Suomen ja Islannin.

Miksi sitten lähdin Islantiin keikkeilemaan ja miksi suunnittelen tekeväni näitä jatkossakin. Koska, joskus tunnen tukehtuvani tuppukylääni. Tunnen, että hukkaan itseni. Tunnen, että olen jumissa vanhan ja uuden rajalla. Koska työtilanteemme on tuskastuttava syksyt, töissä saa käydä, mutta ei ole mitään tekemistä. Täydellä palkalla istuminen tyhjänpanttina ei ole minun juttuni. Mieluummin teen niskalimassa paskapalkalla jotain muuta kuin soittelen lämpimässä encoreja.

Ihan sama

olen ollut hiljaa. Ajattelin ensin voi kertoa ja kirjoittaa mitä teen juuri nyt. Mietin, etten halua provosoida ketään ja tiedän nykyisen työni olevan enemmän kuin tunteita herättävä aihe, vallankin Suomessa. Mutta ehkä juuri siksi haluankin siitä kirjoittaa, viikon pähkäilyn jälkeen.

Olen töissä minkkitarhalla, osallistun siis lähipäivinä alkavaan teurastukseen. Turkis, se sana herättää tunteita. Onko edes tänä päivänä oikeus tykätä turkiksista? Vai vaatiiko yleinen asenne niiden jyrkkää tuomitsemista? Niin se taitaa olla.

Joo, olen erehtynyt katsomaan netistä jonkin videon pätkän, missä jossain päin kaukoitää nyljetään kettua tai jotain vastaavaa elävältä. Olen myös nähnyt kuvia nyljetyistä minkeistä.

Olen töissä Islannin suurimmassa minkkitarhassa. Aloitin viikko sitten. Pelotti ja en ole koskaan ollut mistään työstä näin epävarma etukäteen. Enkä toki tiedä vieläkään, teurastusta ei ole aloitettu vielä. Viikko on mennyt kauden valmisteluihin. Olen purkanut pakkasesta kokonaisia minkkejä sulamaan. Lajitellut tiiliskiviä, leimannut passeja. Osallistunut punnitukseen. Jokainen turkikseksi päätyvä eläin punnitaan. Jokainen minkki omaa kortin, josta käy ilmi kaikki mahdollinen. Värit, sukupuu, sisarusmäärä, paino ja jne. Onneni on varmasti tässä kohtaa olla töissä suurimmalla. Paineet ovat kovat, kaikki pitää olla enemmän kuin kunnossa ja siitä hyötyy tässä tapauksessa varmasti eläin eniten.

Mielenkiintoista on ollut huomata, kuinka erilainen suhtautuminen täällä on tarhaukseen. Työpaikallani käy satoja lapsia ja nuoria tutustumassa tarhaukseen koulujen ja päiväkotien mukana. Asenteita halutaan muokata kokemusten kautta. Eikä täällä Islannissa ole huomattavissa läheskään sellaista vastustusta kuin mihin Suomessa törmäsin aikanani.


Odotin paljon pahempaa, minua peloteltiin hajulla. Joo, se on todella voimakas, mutta ei siihen kiinnitä huomiota töissä. Mutta tänään riensin poikkeuksellisesti suoraan töistä huoltsikalle tupakan ostoon. Hävetti seistä se minuutti tai kaksi kassalla. Toppahaalari jää töihin, ensimmäinen asia kotona. Riisun KAIKKI vaatteet muovipussiin jonka kannan ulko-ovelle. Hinkkaan itseni pesusienen karkealla puolella päästä varpaisiin joka päivä, iho kiittää. Nahka ei todellakaan ole tottunut tällaiseen saippualla läträämiseen ja naama on niin kireänä, että hymyilessä sattuu pyllyyn.

Veikeitä eläimiä, yksilöitä nämäkin. Agressiivisia, leikkisiä, uteliaita, arkoja... Tuotantoeläimiä. 

Vanha tarha

Ensimmäinen päivä oli paniikkia. Tulin porukan mukana, jotka ovat olleet täällä monena vuonna sesonkitöissä. Pojat varustivat minua, eläimet purevat ja kusevat päälle minkä ehtivät. Totta, varovainen pitää olla ja aina sekään ei riitä. Ja kun saat vastentahtoisen eläimen punnittavaksesi, saat parfyyin päällesi ála minkki. Ensihetkeni varsinaisen tarhanpuolella oli kammottava. Minut tuupattiin hetkeksi mukaan punnitukseen, jossa vetovastuussa oli vanha konkari ja punnitusmetodina "tuubi".
Käsi turvahanskan kanssa häkkiin, hännästä kiinni. Minkki pää edellä putkeen, napin painallus ja paineilma lukitsee minkin paikalleen ja nestekidenäyttö näyttää painon. Hännästä tukeva ote, paine alas ja minkki hännästä roikottaen takaisin häkkiin. Punnitsija painoi urakalla ja mulla sydän löi kahtasataa. Olin ihan varma, että kohta minulla roikkuu minkki kurkussa. "Tuubi-tiimi" on tehokas ja nopea, muttei todellakaan aloittelijan paikka.

Näin voi käydä kun muistaa varoa hampaita, mutta unohtaa kynnet.

Pari seuraavaa päivää olin turvallisesti leimaushommissa. Eläimet pysyivät turvallisesti häkeissä ja vain kortteja käsiteltiin. Ensimmäinen oma virallinen punnituspäiväni oli myös pelottava. Minut lyötiin kahdestaan yhtä vasta-alkajan kanssa. Metodina meillä oli "vaakaloukku". Minkinmentävä häkki, jossa on vaaka itsessään. Yksi karannut eläin, joka sekin saatiin haavilla kiinni.

Torstaina minut määrättiin Latvialaistiimin neljänneksi. Ja sitten alkoi homma sujumaan. 2 neljästä ovat töissä tarhalla ympäri vuoden ja elämää nähneitä. Rauhallista, mutta ehdottomasti tehokkainta työskentelyä tiimeistämme. Eläimet pysyvät rauhallisena, läheltäpiti-tilanteita olemattoman vähän. Karanneiden eläinten määrä nolla ja minä en pelkää mitään, edes puremia.
Laulan ja tanssin taas töissä kuin lammasteurastamolla ikään. Kokemus on voimaa, niin työ- kuin elämänkin.

"Riisuntakone"

Pyydän anteeksi kaikilta, jota työni ja siihen suhtautuminen satuttaa ja loukkaa. Minä en puolusta tarhausta, mutten sitä myöskään tuomitse. Jos on halu avautua moraalinpuutteestani, tee se sähköpostitse, jooko?