Islannista, rakkaudella

Päätin vastata kysymykseen näin, millaista elämä täällä on.

Geotermistä lämminta vettä

Olen asunut täällä vasta reilun vuoden, enkä siis ollut täällä 2008 kun maailma pysähtyi. Olen lukenut ja kysellyt asiasta. Tarinoita on monia, kohtaloita.
Yksi kertoi tapelleensa vaimon kanssa ennen kollapsia jatkuvasti, kun naapurilla oli kaksi uutta autoa, uusi kylppäri ja 20 000 litran kuuma-allas pihassa. Lainaa olisi saanut, tuosta vain.
Pahimmillaan pankit lähettivät postissa valmiita luottokortteja, joissa oli napakka luotto valmiina, sopimus syntyi automaattisest, kun käytit korttia ensiimäisen kerran.
Osa islantilaisista siis todella eli elämää, johon ei ollut resursseja eikä varaa.
2008 tuli ja monelta meni alta se asuntokin. Vain maltilla lainaa ottaneet ja ne jotka pysytyivät pitämään työnsä ja mahdollisesti haalimaan lisähommia, selvisivät.
Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, on asiat toisin.
Asuntolainan saat vieläkin suhteellisen helposti, jos kohde on kunnossa, kohtuuhintainen ja sinulla on näyttää toteen vakituinen ansio ja 20-30 Prosenttia käsirahaa.
Mutta duunari ei täälläkään rikastu. Mun lähtökohta tänne muuttamiseen on toki karvain, tulin norjalaisen "kullan" huuhdonnasta, kalateollisuudesta pohjoisesta, jossa palkka on kova, mutta esim. asumiskustannukset kohtuulliset verrattuna Osloon.
Mun lyhyen ajan tuntemuksia islantilaisesta elämästä. Ei autenttisia ja vielä näkökulmana asuminen kaukaisimmassa kolkassa, pääkaupungistä nähden.

Olen töissä hotellissa, jossa peruspalkka on alta 1400 ISK:a. Normaali palkkakertymä nettona meidän tyttösillä on noin 220-260 tuhatta, netto. Vuokra kunnan kaksiossa on 90 tuhatta plus sähkö. Normaalis sähkönkulutus on n. 15 tuhatta kesällä ja 25 tuhatta talvella. Puhepaketin puhelimeen saa 8000:lla kuussa.
Maitolitra maksaa 170 kruunua, puolikiloa juotavaa kahvia 600 kruunua ja nakkipaketti 580. Oluttölkki viinakaupassa 360 kruunua ja iso tuoppi kapakassa tonnin. Vanhan auton vakuutusmaksu, perus, on 100 tonnia vuodessa ja autovero pikkuisen alle. Kohtuullinen pesukone maksaa 100 tonnia ja kahvinkeitin 20. Kymmenen vuotta vanha Toyatan Avensis maksaa miljoonan. Ja viikko Kanarian saarilla 200 tuhatta pariskunnalta.

Kivimunia kotikuntani keskustasta

Lista on sekava, mutta on tarkoitus antaa kuva siitä mitä palkallasi saat. Pidät sillä elämää yllä, maksat vuoran ja muut pakolliset, mutta toivot ettei pesukone ja auton pakoputki hajoa samassa tai edes peräkkäisinä kuukausina.

Minä painan töitä kuin hullu, viimeviikon saldo viideltä päivältä 75 tuntia. Palkka on sopimuspohjainen, saan "ikälisää" vanhoista ravintola-alan duuneista, jonkinmoisesta vuoropäälikön vastuusta ja hoidan muun työnohella jonkun verran myynti- ja varauskantaa. Mun tunti on yli 600 ISK:a kalliimpi kuin "rivitarjoilijan". En osta vaatteita, enkä juo. Syön suklaata ja ostan pitkin hampain tupakkaa. Unelmoin tilanteesta, että voisin laittaa sen 1250 kruunua päivässsä johonkin muuhun kuin siniseen Cameli toppaan. Saan raavittua kokoon kesäkuukausina burnoutin rajamailla 500 tuhatta taskuun kuukaudessa. Maksan lainaa pankkiin reilun 100 tonnia talosta.
Mutta jos olet vieläkin velkaa valtiolle, palkastasi voidaan napata 75 prosenttia ennen veroja ulosmittausta. Jos hommaat vuotavat suonikohjut kiusakseksi, niin kuin minä, joudut maksamaan 100 tonnia omavastuuta hoidosta. Yhden hampaan poisto maksaa 50 tuhatta, kunnallisella hammaslääkärillä. Vero prosenttini on 47,5 kesäkuukaudet, tytot maksavat puolet pienemmistä kuukausituloista 22 prosenttia.

Yhteenvetona, jos olet valmis painamaan hommia hulluna, saat kivan toimeentulon. Pitää vain toivoa, ettei satu mitään. Hoitaa asiansa, ettei joudu ulosmittauksen piiriin ja pysyä terveenä. JA toivoa, että hallitus tekee oikeita päätöksiä. Vuoden alussa päätettiin viisaasti nostaa kirjojen arvonlisäveroa ja laskea televisioiden. Tyhmä kansa on helppo ohjailla, kirjoitti joku viisas asiasta nettilehdessä.

Pääsiäistä ja lukuorgasmi

Takapihan vesiputous

Hidasta ja rauhallista on ollut meidän kahden aikuisen pääsiäisen vietto. Crockpotissa ylikypsytettyä poron filettä, naudan palapaistia, pitsaa, lampaan koipea, siitä on meidän pääsiäinen tehty. Ja niin mämmiä, tietty, itse pikku käsin räpellettyä. Kaikkea sitä oppii ja on pakko ulkosuomalaisena yrittää, kun Prisman kymppimämmit ei ole ulottuvilla.

Luonnon muovaamaa liuskekiveä (muoks. idiootti, onko jotain muuta olemassa kuin luonnon muovaama kivi???)

Taustalla on kairaava vitutus, ollut koko alkuvuoden. Työtilanne on mitä on, kolme kuukautta jäiden polttelua, odottelua jos vaikka tänä aamuna se puhelin sois ja olis jotain tekemistä. Se on soinut n. viisitoista kertaa koko alkuvuoden aikana. Ei naurata, pankkitili nääs. Ketuttaa oma lojaalisuus, samassa kylässä missä käyn töissä, avattiin uusi, hieno kalankäsittelylaitos, Hienoine file-koneineen. Sinne oli rekrytointi joulukuussa. En mennyt, kun verokorttiani tyhjänpanttina säilyttävä työnantajani lupasi töitä koko syksyksi, talveksi ja pitkälle kevääseen. Ajattelin, että sopimus on sopimus.

Koti vuorelta päin

Ei olis kannattanut, olen siis keikkunut alle parin kymmenen prosentin tunneilla kolme kuukautta ja parasta tässä oli se, etten ole oikeutettu mihinkään kompensaatioon.


Kahdesta syystä.

Ensimmäinen on yli kymmenen kuukautta kestänyt leikki paikallisen rekisteriviranomaisen kanssa muutostani tänne. Ensin kaikki tökkäsi ovelasti mitätöityyn henkilönumerooni, joka ei kyllä estänyt verokortin saamista ja verotusta, kun olin maksavana osapuolena. Seuraavaksi törmäsin oman kylän konttoripojan besserwisseilyyn; plääh, ei tässä mitään Norjan henkkaria tarvita, suomalainenhan sä oot. Yritin nillittää, että otta nyt kopiot kaikista ja lähetä eteen päin. Ei, kun ei. Tuli sähköpostia samana päivänä, käytiin vilauttamassa sitä norskihenkkariakin. Ei kuulunut mitään ja oletin, että sillä selvä. No nyt tilanne on se, että työnantaja ei ole maksanut liitonmaksuja. Minä olen ollut laittomasti maassa neljä kuukautta yli sallitun ajan, sairasvakuutusta ei ole, matkavakuutus on ummessa kun en ole turisti ja jne. Eli ihan sama katkeeko niska vai loppuuko työt. En ole kenenkään muun kuin oman itseni ongelma. No, ei se nyt ihan niin synkkää ole, maha on täynnä ja täytyy katsoa askeleet vähän tarkemmin niin kauan kun asia on selvä. Mutta tiistaina soitan vielä kerran ja jollei asia selviä, otan makuupussini ja teen leirin henkikirjoittajan lattialle niin pitkäksi aikaa, kun mun henkilönumero on voimassa.

Vuonoa

Mutta sitten, ei valon pilkahdus vaan suoranainen helleaurinko risukasaan. Ahmaisin tänään ahneesti reilun viikon poltelleen kirjan. Islannin vuosiltaan, kokemukseltaan ja näkemykseltään konkari  Suomen lahja Islannille, Satu paukautti kirjan ulos.
Näkemykseni ja kokemukseni kirjasta on/voi vähän olla puolueellinen, koska täällä hurmaavien hullutusten maassa ollaan, mutta silti. Mun oli pakko kaivaa sukkakudin ekan kerran vuoteen käsille vain ja ainoastaan siitä syystä, että sain sillä verukkeella herutettua kirjaa koko päiväksi. Tiedätkö sen fiiliksen, kun sulla on kirja kädessä, jonka et soisi loppuvan? Islantilainen Voitta Aina on loistava kuvaus Islannista, saat maanläheisen ja kattavan kuvauksen kollapsin (aivot on narikassa, en muista suomalaista sanaa, vai onko toi suomee?) syistä ja seurauksista ja samalla tutustut saagojen hahmoihin ja kaupanpäälle aidot kuvat ja matkavinkit. Minä lukaisin ahneena e-kirjana. mutta tämä täytyy saada hyllyyn ja yrittää vielä saada kirjailijalta omistuskirjoitus.
Taidan vaatia kyseistä kirjaa pakolliseksi, tentittäväksi opukseksi jokaiselle joka suunnittelee saapuvansa Islantiin muuta kuin pitkäksi viikonlopuksi.

Kaukana siintää Hamraborg

Munarikasta!

Käytiin muuten koluamassa vuoren alarinnettä, sieltä kuvat.

Vuosi 2014

Tammikuussa olin vielä laitostumisen jäljiltä, edellisen syksyn Islannin keikan, sekaisin. Työpaikan valo ei enää valaissut, kymmenien loisteputkien valo ei enää yltänyt nurkkiin. Oikeasti, tutkailin työpisteeltäni monesti, mitä oikeasti oli ennen niin kirkkaalle keinovalolle tapahtunut. Ei mitään, pimeys oli minussa. Syksyn työkokeilu ei mennyt niin kuin suunnittelin, sosiaalisessa mielessä. Ajauduin omaa tyhmyyttäni ja uskoni menettäneenä suunnitelmastani.

Helmikuu toi toivoa, minussa alkoi elää salainen suunnitelma. Aloin tutkimaan reittejä ja kesätyömahdollisuuksia, mutta olin itse se epäileväinen tuomas.

Maaliskuussa kävin taas kerran tutustumassa tulevaan kotimaahani ja siihen suureen rakkauteeni. Tutustumassa tavalla johon ei oikein koskaan ollut ollut mahdollisuutta aikaisemmin, arjen kautta.

Huhtikuu oli pitkä ja hermostunut, pakkasin ekat viikot ajatuksissa ja viimeisen viikon konkreettisesti. Käänsin auton tupaten täynnä kohti etelää, kirjaimellisesti viimeinen päivä.

 Viides toukokuuta ajoin kotiin, jota en ollut koskaan nähnyt. Kävin epäonnistuneesti kokeilemassa viikon verran reissuhommia, mutta juoksin onnellisesti häntä pystyssä kotiin, kun sain ihmeen kaupalla naapurikunnasta työmaan.

Kesäkuussa saimme idean, hullun ja mahdottoman. Ostaa tämä suuri ja vanha talo. Yritimme, mutta vastaus oli vain ei. Annoimme molemmat periksi, vaikka toisillemme näyttelimme toiveikkaita.

Heinäkuun alussa paniikki yritti vallata, kahden kuukauden päästä asunnottomina, ei ylentänyt mieltä. Kävimme viemässä paperit kahteen pankkiin, ilman todellista toivoa. Ensimmäinen ei pettänyt, vastaus oli ei. Toinen yllätti, tervetuloa asiakkaaksi ja yht'äkkiä kaikki tuntui selviävän. Mutkia tuli, mutta kaikkiin löytyi ratkaisu. Viikkoa ennen kuin aika kääntyi elokuuksi, oli talo meidän. Takapakkina oli rakkaani lasten peruuntunut kesäloma Hamraborgissa, ilman greencardia ei olisi ollut Amerikkaan takaisin asiaa.

Elokuussa kävin näyttämässä rakkaalleni kotimaatani muutaman päivän, rakkaimmat ystäväni. Minimaalisen perheeni Suomessa ja päivän verran tallinnaa. Maksoin kuuden päivän lomasta hinnan, kolme viikkoa töitä, tauotta.

Syyskuu toi uuden työn talveksi ja vei miehen merelle. Istuin illat yksin vanhan liikuntasalin sohvalla ja mietin valintojani. En katunut, yksinäisyys on tullut yhdeksi hyveeksi. Vanha, joku sanoisi.

Lokakuu tuli ja meni, en muista mitään.

Marraskuu hukkui myös, arkea. Ei mitään, haalessa vedessä.

Joulukuun alku oli suunnittelua, aikatauluja, ruokia, lahjoja. Ilman stressiä. Puolesta kuusta sain luokseni odotetuimmat paketit. Pienen perheeni. Viikkoa myöhemmin saapuivat ne amerikan tuliaiset, jotka eivät päässeet kesällä. Vuoden viimeisen viikon, söimme, nukuimme, pelasimme ja nautimme olemisesta, yhdessä.

Nyt tammikuun alussa, olo on hiukan haikea. Kuusi talvea meni rapatessa jaksamisen äärirajoilla elämäni mielenkiintoisimman työ parissa. Norja jäi taakse, mutta näin minä sen halusin.

Pieni kotiorja

Oikeesti. Ylpeä sellainen, koska osaa edes vähän ja välillä laittaa toisen tarpeet omien edelle.

Nöyrä kotiorja, muahahhaaa

Huono keli, todella huono ja kohta kolmatta viikkoa. Töitä viimeisen kahden viikon aikana 8 tuntia. Viime viikon maanantaina neljä tuntia ja tämän viikon keskiviikkona toiset neljä.
Niin, olisko pitänyt sittenkin lähteä sinne minkin teurastukseen. Siellä olisi painettu tämän 8 tunnin sijasta vähintään 140 tuntia. Niin. Ei olis.

Mä niin rakastan tätä maisemaa. Sorry vaan Norja.

On niin suloisen ihanaa löytää itsestään vieläkin enemmän niitä sovinistisia ja vanhakantaisia ajatusmalleja.
Se räjähtanyt mies, jonka tavarat ja vaatteet on täällä talossa, kävi taas tänään. Se lähti keskiviikko-iltana seitsemältä ajamaan ja se sano nukkuneensa eilen puolitoista tuntia. Siis sen keskiviikon jälkeen.
Minä hauduttelin aromikeittimessä porokastiketta kolmatta tuntia ja heitin arviolta saunan päälle. Kiitos tuon crock-potin, sain höyryävän kuuman mutta en kuivahtaneen ruuan alta kahden minuutin herran (no oman kanssa) lautaselle. Kaadoin loput punaviinit sen lasiin, kiikutin ruuat ja lautaset keittiöön.

Ei listalla tänään, mutta savustettuja lampaansorkkia, ei hullumpia.

Tuuppasin zombien portaisiin ja sitä kautta saunaan. Pesin kuin pikkulapsen seisaaltaan torkkuvan miehen suhteellisen lyhyen saunottelun jälkeen. Tein tarjouksen niskahieronnasta tai yhdestä toisesta jutusta. Ihan vain siksi, että sain kipattua sen sänkyyn, aikaa kun saunan jälkeen kun oli herra potkaista tien päälle tasan kolme ja puoli tuntia. No ei tarvinnut hieroa.

Arkistomateriaalia

Silla aikaa kun kuorsaus kuului makkarista, tänään vaihdettujen lakanoitten välistä. Kaivoin merimiessäkistä vähäiset pyykit. Pyykkikorin pohjan näkymisen takia jouduin vielä hakemaan kellarista kerran käytetyn pyyhkeen koneen täytteeksi, kun ei antanut sielu myöden pestä yhtä nyrkillistä.
Keitin kahvin juuri passelisti ennen kuin muutuin neitiajaksi. Oikeesti, vitutti töykkiä ylös toista, joka ei osannut väsymykseltään puhua mitään kieltä. Kun kommunikaatio alkoi sujumaan sängynlaidalla nuokkuvalta, tiedustelin seuraavan merimaratoonin aloitusvaatetusta. Sain selkeän ohjeen ja aloin selaamaan vaatenippua. Ei sitä toiseksi parasta termopaitaa missään. Juoksin ympäri talon, kävin katsomassa tyhjää pyykkikoria, juuri ripustamiani telineellä. Selasin uudestaan herran vaateniput.
Ei naurattanut, kun tunsin pikkuthaivaimon nostavan päätään. Iik, mä olen hukannut Hänen lempivaatekappaleensa, tästähän ansaitsee jo selkäsaunan. Huolella suunnittelemani ohjelma jolla minimoidaan merimiehen omat liikkeet ja maksimoidaan sielun ja ruumiin lepo muutaman tunnin aikana, tuntui valuvan viemäriin kuin ruokasoodavesilius jolla olin päivällä liotellut kaikki mahdolliset kahvinkeittoon liittyvät.
 No joo, se oli kuin olikin puhtaana sen säkin sivutaskussa, minä aika ajoin huono pikkuvaimo en pakannut viime kertaisia, se teki sen ihan itse.

Ja kun kaikkein huvittavinta tässä mun sinkoilussa on juurikin se, ettei tuo mies odota eikä vaadi mitään tallaista. Joka kerta se ainakin leikkii todella yllättynyttä ja kiitollista murkinasta mitä on tarjolla. Eikä se todellakaan ole aina poroa, monet kerrat mennään munakkaalla, paistetulla nakilla tai puolivalmiilla pastalla. Jos minä en ole omien hommien takia ehtinyt pesemään yhtäkään herran työvaatetta, se ottaa nurkumatta mukaan sen mitä on tarjolla. Joskus minun kielipuolisuuteni takia se muutama tunti mikä pitäisi nukkua, menee siihen kun herra istuu puhelimessa ja hoitaa kaikki juoksevat asiat.

Siksi minä teen tämän, koska minulla on aikaa nyt. Herran pitkät päivät takaavat sen, että joulu tulee tähänkin taloon, kun minä saan tämän paskakuukauden takia tutkia tiliäni tilipäivänä suurennuslasilla.
Minulla on rehellisesti tunne, että tehdään tätä juttua tiiminä. Anteeksi kaikki entiset parisuhteeni, mutta ensimmäisen kerran elämässäni mulla on tunne, että tämä suhde ja rakkaus on yhteinen projekti.

Ensilumi kävi viikolla, ei tarvita enempää, kiitos.

Uusi, vanha duuni

Se alkoi, viikko sitten maanantaina. Vedin turvakengät jalkaan, merinovillaa alle ja työhaalarit päälle. Kuontalo pipon alle piiloon ja kohti Breiðdalsvikiä.

Pomo on työkaverini mies hotellilta. En ollut vaivautunut kyselemään tulevasta työnkuvastani oikeastaan yhtään mitää. Olin vain laskenut, että muutamakin tunti päivässä riittää kattamaan lainanlyhennyksen talosta. Olin vain enemmän kuin riemuissani mahdollisuudesta jatkaa asumista kotona. Pahasti häämöttävä reissutyösyksy oli haudattu.

Maksan peittelyä

Kalatehdas ei ole edes kalatehdas. Meillä on tasan kaksi laivaa, jotka luovuttavat kalaa. Suolistusta on pahimillaan 8 tuntia kerralla, mutta yleensä kahdesta neljään tuntiin. Kannattaa tosiaan yrittää parhaansa, palkka tulee per tonni. Loppuajat, tai oikeastaan niin paljon kun jaksaa ja ehtii "trekataan".

Niitä pönttöjä siimoineen ja pussillinen trekkejä

Puolivalmiita

Mun tekele

Puretaan pitkiä siimoja säkeistä tai pöntöistä metallistatiiviin, josta sitten veneessä oleva kone ne syötittää automaattisesti. Homma on urakkaluonteista, mutta kiitos vuosia sitten saamastani opista entisessä kotikylässäni Norjassa, on siimankäsittely tuttua. Reilu viisi sataa koukkua menee trekkiin paraimmillaan neljässäkymmenessä minuutissa ja huonoimmillankin tunnissa. Kaikkinensa, palkka on lähtökohtaisesti huonompi kuin kesällä hotellissa, mutta käytännössä pystyn tienemaan 8 tunnin trekkaamisella sen minkä kahdessatoista tunnissa palvelmalla turisteja.

Meidän täysin manuaalinen suolistuspenkki

Mielenkiintoinen ja hyvä systeemi. Vuokrakarrit.

Se vanha romu, nimikin kertoo kaiken, Hyster

Sunnuntaina jouduin tai pääsin verestämään vähäisiä trukinajotaitojani. Olimme kolme viimeksi tullutta keskenämme. Kello 10 aamulla ja rekka tulossa hakemaan kalat kello kaksi iltapäivällä. Ei ollut paljon veihtoehtoja. Jestas, kun vanhaa jännitti. En edes tiedä miksi. Hommana oli vain kipata penkkiin kalaa karri kerrallaan, vaihtaa karria linjan alle ja heitellä jäitä sopivasti väliin ja päälle. Pinota valmiit kalat koon mukaan ja ajaa jäitä sisälle. Trukki on vanha kuin mikä, täysin jarruton ja piikit liian lyhyet. Pysäyttäminen tapahtuu vain laittamalla pakki päälle eteenpäin liikkuessa. Karrin on oltava täysin suorassa kipatessa tai se putoaa. Hiki tuli pelkästä jännittämisestä. Mutta menihän se, kalat oli valmiina. Ainoa moka oli, kun meinasin ja aloitinkin kippaamaan koljaa kesken turskan suolistamisen.
Minä, joka olen aina ollut enemmän kuin surkea veitsen kanssa, olen hitaasti opetellut sitä "kalastajan" tyyliä; ruokatorvi poikki, maha auki ja veitsi kädessä sisälmykset ulos, maksa erikseen. Päätä ei siis tervitse leikata, mikä varmaan mut pelastaakin. Sitä ei tullut koskaan kunnolla opeteltua yli viiden vuoden töissä kalatehtaalla. Miksikö? No kun olen pikkuisen yli 150 senttinen hukkapätkä ja paikka missä päitä leikataan oli liian korkea. Muutamankin kerran yritin, mutta kun on kyynärpäät korvissa, katoaa voima käsistä ja tekniikan oppiminen enemmän kuin vaikeaa. Kyse kun on oikeastaan vaan tekniikasta. On ilo katsella kun 50 kiloinen sorja tyttönen katkoo päitä nopeammin kuin moni miespuolinen. Sukupuolikysymys homma ei siis ole.

Ja ettei kaikki olisi niin suloisen ihanaa, sain sunnuntaina kiusaksi harvinaisen sähäkän kusitulehduksen, eilisen karjuin ja kusin verta. Tänään täytyy käydä vaihtamassa antibiootti, nykyinen vie nahat sormista, ei sovi mulle. Että vituttaa ja kusettaa just nyt ja on huono omatunto olla pois töistä. Lorvikatari ei vituttais, sen osais itselleen perustella.
Kiitos ja anteeks.

Kun laava virtaa

Kerte, peilityyni Suomiloman aamuna

Kesä on kai sitten taputeltu. Kylmä ja märkä. Elo- ja syyskuu näytti parempaa puoltaan. Elokuu meni alkukuun loman takaisin maksuna töissä. Joka päivä.

Islanti naytti sita kaunista puolta, kun ajeltiin kentalta kotiin.

Elokuun lopulla alkoi tulivuori ilmoitella itsestään. Pari ensimmäistä viikkoa oikeastaan kukaan paikallinen ei edes spekuloinut. Nyt on tilanne toinen. "Lähitaajamassa" kaasuarvot ovat nousseet pariin kertaan. Tiistaina haistoin työmatkalla palanutta tulitikkua. Eilen illalla arvo nousi neljään tuhanteen hetkellisesti ja kotimatkalla radiopuhelinlainausmatkalta taivaanranta oli punainen. 70 metriset laavapurkauset näkyivät yli kilometrin korkean vuoren yli tänne 140 km päähän. Mun mies on huolestunut. Minä en tiedä mitä ajatella.

Tallinnaa

Kesätyöt on kohta taputeltu. Viimeinen viikonloppu maratooni alkaa parin tunnin päästä. Kun heitän reppuni hotellihuoneen lattialle kello yksi tänään, on vuoroni ohi sunnuntai-iltana kymmenen jälkeen, kun lattiat on pesty ja aamiastarpeet katettu maanantain aamuvuoroa varten.

Meidan Killer

Kaikki ovat jossain. Pomo ja yksi kesävahvistus on Legolandissa, varapomo kuuntelemassa Bubbia Akureyrissa. Yksi matkalla Espanjaan, toinen hautajaisissa ja kolmas matkalla Miamiin.
Maanantaina alkaa uusi, vanha haaste. Työt kalatehtaalla. Paluu ulkomaille muuton alkujuurille. 2008 näihin aikoihin ihmettelin kalatehtaan nurkkia ensimmäistä kertaa.

Siirappista, mutta silti. On se vaan niin Rakas!

Mies juoksentelee parasta aikaa lampaiden pereässä vuorilla ennen iltasella alkavaa merireissua, minä ärsyynnyin mustalaisleiristä omassa pihassa. Heräsin liian aikaisin kun autoja oli monta, hevosia purettiin kärrystä ikkunan alla ja koirat kuseskelivat ja haukkuivat nurkissa. Mutta mitäpä minä ulkomaalainen sille mahdan.
Oikeesti en tieda oliko vittumainen vastaus kyselyyni oleskelun syysta kielimuuria vai todellakin ylenkatsomista. Mulla meni herne nenaan. Jos vaki olis edes siina vaiheessa kysellyt jonkinmoista lupaa, kun hevoset oli jo pihamaalle purettu paskomaan, olisin selvinnyt unienikin torpeedoimisesta ilman verepainekohtausta. Mutta vastaus tiedusteluuni, ettei ole kuulemma mun probleema, oli vahan liikaa. Jouduin vetaan askin camelia, etta kykenin töihin.

Toivottavasti tuo on viela, kun tulivuori on valmis.

Lampaita, nakökentassa.