Norja

Jotain vähän kevyempää aihetta välillä ja jotain enemmän minusta.
Lähdin kesäkuun alussa 2008 ystävättären kanssa seikkailulle, Norjaan. Ei oikeastaan ollut edes selvillä sen tarkemmin, mitä sinne tekemään. Pointti oli loma ja ehkä mahdollisuus tehdä töitä matkarahojen eteen.

Kotikylä

Niitä ensimmäisen kesän töitä.

Matka oli melkoinen seikkailu ja kokemus, yksi missattu lautta ja uusien suunnitelmien teko lennosta. Olimme perillä neljän aikaan aamuyöstä ja meitä oli vastassa hauskan näköinen norjalaistunut savolaismies.
Viikko kului, tehtiin vähän sitä ja tätä. Koukutettiin, maalattiin, siivottiin asuntoa ja laivaakin. Pidettiin hauskaa ja saatiin seuraa.

Suomeen kun pääsin tajusin, että kaikki on ohi. Se ruvella ollut avioliitto tuli loppuunsa siinä kohtaa. Kun reilun viikon päästä tuli työtarjous Norjasta muutamaksi viikoksi, oli helppo lähteä pakoon. Pakkasin vähän vaatteita, lapselle pleikkarin ja television ja otin 11 vuotiaan tyttäreni mukaan. Meni muutama viikko, minä koukuttelin päivät pitkiä siimoja ja tytär onki laiturilla hymy korvissa ja sanoi monta kertaa, etteikö me voitais jäädä tänne. Kun heinäkuuksi järjestyi pesuhommia ja elokuuksi tarjottiin kahvilan kesälomitusta ja vielä kaiken kukkaraksi kalatehtaalta löytyi pesurin paikka jatkoksi, oli päätös helppo. Lapsi kouluun ja tavarat Norjaan.
Rakkaus syttyi, siihen hauskan näköiseen savolaismieheen. Kului vuosia, asuttiin yhdessä, hankittiin vene, ostettiin talo ja auto. Lisättiin perhettä kolmella kissalla. Matkusteltiin.
Hukattiin toisemme ja erottiin.

Norriska, uusioperheemme esikoinen

Kaksostyttömme

Norjasta tuli koti, en potenut koti-ikävää oikeastaan missään vaiheessa. Se velipojan tekelekkin muutti vuoden meidän perässä ja lähellä oli jo paljon rakasta Suomesta.
Kielimuuri lannisti alkuun, paljon. En osannut käytännössä sanaakaan ruotsia, kielenopettelu lähti nollasta. Enkä ole koskaan ollut mikään kielinero. Meillä on ja oli suhteellisen tiivis suomalaisyhteisö, niin hyvässä kuin pahassa.
Hyvässä, suomea saa pajattaa ja moneen asiaan löytyy apu. Suomenkieliset kirjat kiertävät, jonkun matkassa aina kulkeutuu Gotleria. ruisleipää tai suolakurkkuja. On mahdollista purkaa itseään tunnekielellä.
Pahassa, on niin helppo klikkiytyä suomalaiseen kuplaan, asua Norjassa, mutta jättää kontaktit paikallisiin minimiin, jättää kielenopiskelu ja niin edespäin. Pitää huoli, että pysyy ulkopuolisena vaikka loppuelämänsä.
Mitä Norja on minulle; Koti, ennen kaikkea. Minun sydämeni koti. Riittävästi hyviä ystäviä. Työ, mitä rakastan. Se pieni ydinperheeni, tytär, velipojantekele, eksä joka kuuluu mun perheeseen. Norja on todistus minulle itselleni siitä, että pystyin siihen mihin itse en uskonut, kotiutuvani jonnekin muualle kuin synnyinmaahani.

Sitä pitkänsiiman koukutusta

Kuuba

Mitä rakastan Norjassa; työtä, siitä maksetaan tavan duunarille palkkaa, mikä mahdollistaa mukavan elämän. Luontoa ja merta. Merikotkan liitelyä, valaiden puhinaa talviyönä, lunnien räpistelylentoa, meriharakan uneliasta töppöilyä ja kiukkuista varoitushuutoa ja puuhailua rantahiekalla, yöttömiä kesäöitä, talvisia ukkosenilmoja, turskakautta venepaljouksineen, burnoutin rajamaille ajavaa talvisesonkia, rømmeä, julebrusia, Freian keksisuklaata... ja vaikka mitä muuta.

Merisaukko, keittiön ikkunasta kuvattuna

Voisinko kuvitella muuttavani pois Norjasta? Voisin.
Voisinko kuvitella jättäväni Norjan taakseni? En.
Mitä sitten oikeen meinaan? Palata Norjaan jouluksi. Miksi? Koti-ikävä ja oma päätyö odottaa tekijäänsä. Palaanko vielä Islantiin? Palaan, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Mikä mua vaivaa? Rakkaus, joka on pirstaleina maailman turuilla. Paloina ympäri Pohjoismaita. Eikä tässä nyt puhuta mistään mulkunperässäjuoksemisesta vaan siitä suloisesta levottomuudesta, kun haluaisi olla yhtä aikaa tai yhdistää Norjan, Suomen ja Islannin.

Miksi sitten lähdin Islantiin keikkeilemaan ja miksi suunnittelen tekeväni näitä jatkossakin. Koska, joskus tunnen tukehtuvani tuppukylääni. Tunnen, että hukkaan itseni. Tunnen, että olen jumissa vanhan ja uuden rajalla. Koska työtilanteemme on tuskastuttava syksyt, töissä saa käydä, mutta ei ole mitään tekemistä. Täydellä palkalla istuminen tyhjänpanttina ei ole minun juttuni. Mieluummin teen niskalimassa paskapalkalla jotain muuta kuin soittelen lämpimässä encoreja.

Taustatietoa ja tuntemuksia

Olin uneton viime torstain ja perjantain välisenä yönä, taas. Minä olen toivoton yökukkuja, jos vain elämä sallii. Saatan haahuilla päivän hereillä, mutta en saa mitään aikaiseksi. Minun toiminnan aikaani on yö, pesen pyykit, siivoan kämpän, kirjoitan sähköpostit, kirjoitan, ihan mitä vaan, mutten nuku. Unentarpeenikin on välillä hälyttävän pieni, viikon unisaldo saattaa olla alle 20 tuntia, enkä edes koe potevani univelkaa. Herääminen on vaikeaa, mutta kun pääsen parin tunnin yöunilta liikkeelle, on vähien unien viitta pois pyyhkäisty. Sama taas toistuu illalla, teen, suunnittelen ja nautin omasta seurastani.

Työtilanteeni on huono, minulla on vakityö, eikä todellista pelkoa irtisanomisesta tai edes lomautuksesta vastoin tahtoa ole. Tiedän, että voin syyskuun alusta istua työpaikallani ja nostaa 7,5 tunnin palkan. Mutta minä en jaksa enkä halua. Minä elän työlle, minä mittaan oman arvoni työtunneilla, ylitöillä, vapaapäivättömillä putkilla. Ajatus ajan kuluttelusta kohtuullista korvausta vastaan ei ole minun käsitykseni hyvästä työpäivästä.
Minä asun Norjassa, olen asunut yli viisi vuotta. Minun kotini on täällä, enkä näe itseäni muuttamassa tästä sympaattisesta kalastajakylästä minnekkään. Rakastan työtäni puolet vuodesta, puolet vuodesta vihaan sitä.
Erosin keväällä melkein viisi vuotta kestäneestä avoliitosta. Meillä oli yhteinen talo, auto, vene ja työpaikka. Yhteisiä lapsia meillä ei ole. Olemme molemmat, ainakin vielä, kirjoilla samalla työnantajalla. Väleissämme ei ole mitään draamaa, olemme hyviä ystäviä edelleen.
Perjantaita vasten yöllä selasin Euresin sivuja. Ensimmäisenä silmiini osui paikka Islannissa, työtä 2 kuukautta lampaiden teurastuksen ja jatkojalostuksen parissa. Laitoin Nordlenskalle sähköpostia neljän aikan yöllä. Luin ilmoituksen huolella, palkka on aivan paska, mutta tässä tilanteessa, jos muutaman kuukauden niukemmalla budjetilla säilyttää mielenterveytensä niin kaikki kelpaa.
Olen käynyt pari kertaa tänä keväänä Islannissa ja olen ihastunut maahan ja oikeastaan kaikkeen johin olen paremmin tutustunut. ;)

Perjantaina yhdentoista aikaan, kun olin kaverilla timpurointitalkoissa, tuli vastaus. Tarjous työstä, aloitus 3.9 ja viimeinen työpäivä 31.10. Soitin sille rakkaimmalle ystävälle Islantiin ja kysyin olenko hullu, jos otan paikan vastaan. Kobbi vastasi, että palkka on huono, mutta kokemus on hyvin erilainen ja suositteli lämpimästi. Perjantai-iltana vastasin viestiin ja otin keikan vastaan. Varasin menolipun ja hotellin, haluan viettää ennen töiden alkua pikku loman ja tavata ystäviäni.
Minulla on vuokrasopimus elokuun loppuun ja uusi alkaa vasta lokakuussa. Minä asun väliaikasimajoituksessa työsuhdeasunnossa. Laskin, koska asumiskustannukseni ovat todella vähäiset, selviän pakollisten menojen kanssa tuon parin kuukauden keikan. Suurin rahanreikäni on uusi auto. Ostimme sen reilu vuosi sitten ja keskinäisessä osituksessa auto jäi minulle. Se on minulle rakas, minun ensimmäinen ihan uusi. Eksäni pitää paholaisestani huolta ja maksaa vakuutusmaksut ja minun ei tarvi kantaa huolta kuin lainanlyhennyksestä.
Moraalisista kysymyksistä sen verran. Olen työskennellyt koko tämän viisi vuotta kalatehtaalla, enkä koe kalan käsittelyä mitenkään raakana. Olen lihansyöjä, enkä koe eläimen käyttöä tai jalostamista minkäänlaisena ongelmana ihmisen ravinnoksi. Sorry kasvissyöjät, minä en vain tiedä mitään parempaa kuin kunnon pihvi. Toki, jos valita saisi, en varmaan paljon muuta söisi kuin riistaa tai valaan lihaa, mutta niitä ei ole aina saatavilla.

Tämän blogin tarkoitus olisi säilyttää muistoja ja tuntemuksia siitä mitä tapahtuu ennen lähtöä, keikalla ja sen jälkeen. Soppaan sekoittuu varmasti aimoannos minun kursailematonta tapaani käsitellä ja tehdä asiota.