Islannista, rakkaudella

Päätin vastata kysymykseen näin, millaista elämä täällä on.

Geotermistä lämminta vettä

Olen asunut täällä vasta reilun vuoden, enkä siis ollut täällä 2008 kun maailma pysähtyi. Olen lukenut ja kysellyt asiasta. Tarinoita on monia, kohtaloita.
Yksi kertoi tapelleensa vaimon kanssa ennen kollapsia jatkuvasti, kun naapurilla oli kaksi uutta autoa, uusi kylppäri ja 20 000 litran kuuma-allas pihassa. Lainaa olisi saanut, tuosta vain.
Pahimmillaan pankit lähettivät postissa valmiita luottokortteja, joissa oli napakka luotto valmiina, sopimus syntyi automaattisest, kun käytit korttia ensiimäisen kerran.
Osa islantilaisista siis todella eli elämää, johon ei ollut resursseja eikä varaa.
2008 tuli ja monelta meni alta se asuntokin. Vain maltilla lainaa ottaneet ja ne jotka pysytyivät pitämään työnsä ja mahdollisesti haalimaan lisähommia, selvisivät.
Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, on asiat toisin.
Asuntolainan saat vieläkin suhteellisen helposti, jos kohde on kunnossa, kohtuuhintainen ja sinulla on näyttää toteen vakituinen ansio ja 20-30 Prosenttia käsirahaa.
Mutta duunari ei täälläkään rikastu. Mun lähtökohta tänne muuttamiseen on toki karvain, tulin norjalaisen "kullan" huuhdonnasta, kalateollisuudesta pohjoisesta, jossa palkka on kova, mutta esim. asumiskustannukset kohtuulliset verrattuna Osloon.
Mun lyhyen ajan tuntemuksia islantilaisesta elämästä. Ei autenttisia ja vielä näkökulmana asuminen kaukaisimmassa kolkassa, pääkaupungistä nähden.

Olen töissä hotellissa, jossa peruspalkka on alta 1400 ISK:a. Normaali palkkakertymä nettona meidän tyttösillä on noin 220-260 tuhatta, netto. Vuokra kunnan kaksiossa on 90 tuhatta plus sähkö. Normaalis sähkönkulutus on n. 15 tuhatta kesällä ja 25 tuhatta talvella. Puhepaketin puhelimeen saa 8000:lla kuussa.
Maitolitra maksaa 170 kruunua, puolikiloa juotavaa kahvia 600 kruunua ja nakkipaketti 580. Oluttölkki viinakaupassa 360 kruunua ja iso tuoppi kapakassa tonnin. Vanhan auton vakuutusmaksu, perus, on 100 tonnia vuodessa ja autovero pikkuisen alle. Kohtuullinen pesukone maksaa 100 tonnia ja kahvinkeitin 20. Kymmenen vuotta vanha Toyatan Avensis maksaa miljoonan. Ja viikko Kanarian saarilla 200 tuhatta pariskunnalta.

Kivimunia kotikuntani keskustasta

Lista on sekava, mutta on tarkoitus antaa kuva siitä mitä palkallasi saat. Pidät sillä elämää yllä, maksat vuoran ja muut pakolliset, mutta toivot ettei pesukone ja auton pakoputki hajoa samassa tai edes peräkkäisinä kuukausina.

Minä painan töitä kuin hullu, viimeviikon saldo viideltä päivältä 75 tuntia. Palkka on sopimuspohjainen, saan "ikälisää" vanhoista ravintola-alan duuneista, jonkinmoisesta vuoropäälikön vastuusta ja hoidan muun työnohella jonkun verran myynti- ja varauskantaa. Mun tunti on yli 600 ISK:a kalliimpi kuin "rivitarjoilijan". En osta vaatteita, enkä juo. Syön suklaata ja ostan pitkin hampain tupakkaa. Unelmoin tilanteesta, että voisin laittaa sen 1250 kruunua päivässsä johonkin muuhun kuin siniseen Cameli toppaan. Saan raavittua kokoon kesäkuukausina burnoutin rajamailla 500 tuhatta taskuun kuukaudessa. Maksan lainaa pankkiin reilun 100 tonnia talosta.
Mutta jos olet vieläkin velkaa valtiolle, palkastasi voidaan napata 75 prosenttia ennen veroja ulosmittausta. Jos hommaat vuotavat suonikohjut kiusakseksi, niin kuin minä, joudut maksamaan 100 tonnia omavastuuta hoidosta. Yhden hampaan poisto maksaa 50 tuhatta, kunnallisella hammaslääkärillä. Vero prosenttini on 47,5 kesäkuukaudet, tytot maksavat puolet pienemmistä kuukausituloista 22 prosenttia.

Yhteenvetona, jos olet valmis painamaan hommia hulluna, saat kivan toimeentulon. Pitää vain toivoa, ettei satu mitään. Hoitaa asiansa, ettei joudu ulosmittauksen piiriin ja pysyä terveenä. JA toivoa, että hallitus tekee oikeita päätöksiä. Vuoden alussa päätettiin viisaasti nostaa kirjojen arvonlisäveroa ja laskea televisioiden. Tyhmä kansa on helppo ohjailla, kirjoitti joku viisas asiasta nettilehdessä.

Vuosi 2014

Tammikuussa olin vielä laitostumisen jäljiltä, edellisen syksyn Islannin keikan, sekaisin. Työpaikan valo ei enää valaissut, kymmenien loisteputkien valo ei enää yltänyt nurkkiin. Oikeasti, tutkailin työpisteeltäni monesti, mitä oikeasti oli ennen niin kirkkaalle keinovalolle tapahtunut. Ei mitään, pimeys oli minussa. Syksyn työkokeilu ei mennyt niin kuin suunnittelin, sosiaalisessa mielessä. Ajauduin omaa tyhmyyttäni ja uskoni menettäneenä suunnitelmastani.

Helmikuu toi toivoa, minussa alkoi elää salainen suunnitelma. Aloin tutkimaan reittejä ja kesätyömahdollisuuksia, mutta olin itse se epäileväinen tuomas.

Maaliskuussa kävin taas kerran tutustumassa tulevaan kotimaahani ja siihen suureen rakkauteeni. Tutustumassa tavalla johon ei oikein koskaan ollut ollut mahdollisuutta aikaisemmin, arjen kautta.

Huhtikuu oli pitkä ja hermostunut, pakkasin ekat viikot ajatuksissa ja viimeisen viikon konkreettisesti. Käänsin auton tupaten täynnä kohti etelää, kirjaimellisesti viimeinen päivä.

 Viides toukokuuta ajoin kotiin, jota en ollut koskaan nähnyt. Kävin epäonnistuneesti kokeilemassa viikon verran reissuhommia, mutta juoksin onnellisesti häntä pystyssä kotiin, kun sain ihmeen kaupalla naapurikunnasta työmaan.

Kesäkuussa saimme idean, hullun ja mahdottoman. Ostaa tämä suuri ja vanha talo. Yritimme, mutta vastaus oli vain ei. Annoimme molemmat periksi, vaikka toisillemme näyttelimme toiveikkaita.

Heinäkuun alussa paniikki yritti vallata, kahden kuukauden päästä asunnottomina, ei ylentänyt mieltä. Kävimme viemässä paperit kahteen pankkiin, ilman todellista toivoa. Ensimmäinen ei pettänyt, vastaus oli ei. Toinen yllätti, tervetuloa asiakkaaksi ja yht'äkkiä kaikki tuntui selviävän. Mutkia tuli, mutta kaikkiin löytyi ratkaisu. Viikkoa ennen kuin aika kääntyi elokuuksi, oli talo meidän. Takapakkina oli rakkaani lasten peruuntunut kesäloma Hamraborgissa, ilman greencardia ei olisi ollut Amerikkaan takaisin asiaa.

Elokuussa kävin näyttämässä rakkaalleni kotimaatani muutaman päivän, rakkaimmat ystäväni. Minimaalisen perheeni Suomessa ja päivän verran tallinnaa. Maksoin kuuden päivän lomasta hinnan, kolme viikkoa töitä, tauotta.

Syyskuu toi uuden työn talveksi ja vei miehen merelle. Istuin illat yksin vanhan liikuntasalin sohvalla ja mietin valintojani. En katunut, yksinäisyys on tullut yhdeksi hyveeksi. Vanha, joku sanoisi.

Lokakuu tuli ja meni, en muista mitään.

Marraskuu hukkui myös, arkea. Ei mitään, haalessa vedessä.

Joulukuun alku oli suunnittelua, aikatauluja, ruokia, lahjoja. Ilman stressiä. Puolesta kuusta sain luokseni odotetuimmat paketit. Pienen perheeni. Viikkoa myöhemmin saapuivat ne amerikan tuliaiset, jotka eivät päässeet kesällä. Vuoden viimeisen viikon, söimme, nukuimme, pelasimme ja nautimme olemisesta, yhdessä.

Nyt tammikuun alussa, olo on hiukan haikea. Kuusi talvea meni rapatessa jaksamisen äärirajoilla elämäni mielenkiintoisimman työ parissa. Norja jäi taakse, mutta näin minä sen halusin.

Pieni kotiorja

Oikeesti. Ylpeä sellainen, koska osaa edes vähän ja välillä laittaa toisen tarpeet omien edelle.

Nöyrä kotiorja, muahahhaaa

Huono keli, todella huono ja kohta kolmatta viikkoa. Töitä viimeisen kahden viikon aikana 8 tuntia. Viime viikon maanantaina neljä tuntia ja tämän viikon keskiviikkona toiset neljä.
Niin, olisko pitänyt sittenkin lähteä sinne minkin teurastukseen. Siellä olisi painettu tämän 8 tunnin sijasta vähintään 140 tuntia. Niin. Ei olis.

Mä niin rakastan tätä maisemaa. Sorry vaan Norja.

On niin suloisen ihanaa löytää itsestään vieläkin enemmän niitä sovinistisia ja vanhakantaisia ajatusmalleja.
Se räjähtanyt mies, jonka tavarat ja vaatteet on täällä talossa, kävi taas tänään. Se lähti keskiviikko-iltana seitsemältä ajamaan ja se sano nukkuneensa eilen puolitoista tuntia. Siis sen keskiviikon jälkeen.
Minä hauduttelin aromikeittimessä porokastiketta kolmatta tuntia ja heitin arviolta saunan päälle. Kiitos tuon crock-potin, sain höyryävän kuuman mutta en kuivahtaneen ruuan alta kahden minuutin herran (no oman kanssa) lautaselle. Kaadoin loput punaviinit sen lasiin, kiikutin ruuat ja lautaset keittiöön.

Ei listalla tänään, mutta savustettuja lampaansorkkia, ei hullumpia.

Tuuppasin zombien portaisiin ja sitä kautta saunaan. Pesin kuin pikkulapsen seisaaltaan torkkuvan miehen suhteellisen lyhyen saunottelun jälkeen. Tein tarjouksen niskahieronnasta tai yhdestä toisesta jutusta. Ihan vain siksi, että sain kipattua sen sänkyyn, aikaa kun saunan jälkeen kun oli herra potkaista tien päälle tasan kolme ja puoli tuntia. No ei tarvinnut hieroa.

Arkistomateriaalia

Silla aikaa kun kuorsaus kuului makkarista, tänään vaihdettujen lakanoitten välistä. Kaivoin merimiessäkistä vähäiset pyykit. Pyykkikorin pohjan näkymisen takia jouduin vielä hakemaan kellarista kerran käytetyn pyyhkeen koneen täytteeksi, kun ei antanut sielu myöden pestä yhtä nyrkillistä.
Keitin kahvin juuri passelisti ennen kuin muutuin neitiajaksi. Oikeesti, vitutti töykkiä ylös toista, joka ei osannut väsymykseltään puhua mitään kieltä. Kun kommunikaatio alkoi sujumaan sängynlaidalla nuokkuvalta, tiedustelin seuraavan merimaratoonin aloitusvaatetusta. Sain selkeän ohjeen ja aloin selaamaan vaatenippua. Ei sitä toiseksi parasta termopaitaa missään. Juoksin ympäri talon, kävin katsomassa tyhjää pyykkikoria, juuri ripustamiani telineellä. Selasin uudestaan herran vaateniput.
Ei naurattanut, kun tunsin pikkuthaivaimon nostavan päätään. Iik, mä olen hukannut Hänen lempivaatekappaleensa, tästähän ansaitsee jo selkäsaunan. Huolella suunnittelemani ohjelma jolla minimoidaan merimiehen omat liikkeet ja maksimoidaan sielun ja ruumiin lepo muutaman tunnin aikana, tuntui valuvan viemäriin kuin ruokasoodavesilius jolla olin päivällä liotellut kaikki mahdolliset kahvinkeittoon liittyvät.
 No joo, se oli kuin olikin puhtaana sen säkin sivutaskussa, minä aika ajoin huono pikkuvaimo en pakannut viime kertaisia, se teki sen ihan itse.

Ja kun kaikkein huvittavinta tässä mun sinkoilussa on juurikin se, ettei tuo mies odota eikä vaadi mitään tallaista. Joka kerta se ainakin leikkii todella yllättynyttä ja kiitollista murkinasta mitä on tarjolla. Eikä se todellakaan ole aina poroa, monet kerrat mennään munakkaalla, paistetulla nakilla tai puolivalmiilla pastalla. Jos minä en ole omien hommien takia ehtinyt pesemään yhtäkään herran työvaatetta, se ottaa nurkumatta mukaan sen mitä on tarjolla. Joskus minun kielipuolisuuteni takia se muutama tunti mikä pitäisi nukkua, menee siihen kun herra istuu puhelimessa ja hoitaa kaikki juoksevat asiat.

Siksi minä teen tämän, koska minulla on aikaa nyt. Herran pitkät päivät takaavat sen, että joulu tulee tähänkin taloon, kun minä saan tämän paskakuukauden takia tutkia tiliäni tilipäivänä suurennuslasilla.
Minulla on rehellisesti tunne, että tehdään tätä juttua tiiminä. Anteeksi kaikki entiset parisuhteeni, mutta ensimmäisen kerran elämässäni mulla on tunne, että tämä suhde ja rakkaus on yhteinen projekti.

Ensilumi kävi viikolla, ei tarvita enempää, kiitos.

Talvi tulee, laiskallekin

Minun Jonnini, Jonni minn. Täällä hyvin tyypillinen tapa puhtella.

Laiskaa on, päivitystahti ja välillä elämänrytmikin.
Työt menevät sekteissä. Kun myrskyää, saa maata viltin alla sohvalla suklaata syöden ja verestäen äidinkieltä amerikkaisilla hömppäsarjoilla suomalaisilla teksteillä höystettyinä.
Viikonloppu meni taas rapatessa, pari siimaa statiiville, alkaen kello kahdeksan. Yhdeksänmaissa kortonki päälle, puukko käteen ja turskalta suolia ulos. Muutaman tunnin turskajumpan jälkeen muutama siima lisää ja kotiin iltapäivällä tai illansuussa. Riippuen jaksamisesta ja siitä onko Ukkokulta kotona vai merellä.

Noin 15 metriä kuollutta lihaa

Viikko sitten sunnuntaina kokeiltiin taas miten selvitään stressitilanteesta.  Ja harjoiteltiin miten selvitellään kielivammaisena asioita.

Ei hajuhaittaa, pari pakkasastetta.

Jonni soitti mereltä poikkeuksellisesti jo aamupäivällä. Varovainen kysely kiireistäni ja suunnitelmistani. Olin vapaalla, suunnitelmana olla pukematta, tekemättä ruokaa ja hankkia kaloreita kahvilla, pullalla ja amerikkaisella juustomakaroonilla. Mies varovasti tiedusteli voisinko selvittää missä on lähin lääkäri pyhänä. Ensimmäine ajatus oli verta roiskuvasta haavasta jossain valtimon lähellä. Mutta oireet olivat työntekoa haittaava rintakipu ja vasemman käden kummallisuus. Hillitsin itseni kirkumasta ja mies kertoi toppuutelleensa koko yön kipparia soittamasta helikopteria. Oikeasti, jouduin puremaan huultani, etten sanonut mitään epäystävällista. Asiasta neuvoteltaessa, sovimme minun selvittävän lähimmän lääkärin ja mies lupasi myöntyä helikopteriin jos olo vähänkin huononisi. Kun kyselin maihin tulo aikaa, sain ansaitsemani vastauksen. Ei mitään tietoa. Kuusi makasiinia meressä ja virtauksen voimakkuudesta riippuen 3-4.5 tuntia matkaa maihin.

Ikuisesti sulkeutuneet silmät, tuli kyllä vähän surku.

Yritin etsiä onnettomalla kielitaidollani oikeaa numeroa netistä. Soitin lähimpään sairaalaan. Numero käytässä ma-pe, vastaaja luetteli kertaluontoisesti kolme muutam numeroa, mutten ymmärtänyt mihin tarkoitukseen . Soitin vastaajaan kuusi kertaa saadakseni numerot paperille. Mikään numero ei vastannut tai ollut käytössä sunnuntaisin. Soitin 112:en, selitin asiani ja sain 30:ssä sekunnissa sairaanhoitajan numeron lähisairaalaan. Soitin ja selitin, hoitaja kuunteli ja kyseli. Ja kyseenalaisti myös miksi miestä ei haettaisi helikopterilla. Sanoin, ettei se halua. Hoitaja lupasi ottaa yhteyden lääkäriin ja soittaa mahd. pian takaisin. Tupakan mittaisen tauon jälkeen puhelin tosiaan soi ja sairaanhoitaja antoi minulle naapurikylässä olevan päivystävän lääkärin numeron. Soitin ja selitin, kolmannen kerran. Lääkäri oli nyrpeä ja ehdottamasti sitä mieltä, että mies pois laivalta helikopeterilla ilmeisen sydänkohtauksen takia. En uskaltanut antaa lupaa. Saarnan jälkeen seuraava ehdotus mallata ambulanssi ja kyseinen lääkäri vastaan satamaan, en taaskaan uskaltanut, kun maihintuloaikakin harotti useita tunteja. Lupasin soittaa, kun tietäisin lähemmän ajan ja viimeistään kun saisin miehen satamaan, ENNEN kuin ajaisin metriäkään minnekään. Sitten häröiltiin noin viikolta tuntuva päivä kotona, osaamatta tehdä sitäkään vähää. Luulen parketissa olevan hennot taahausjäljet hermoilun tuloksena. Loppujen lopuksi viisi tuntia myöhemmin Jonni soitti arviodun saapumisajan, kello kuusi tai seitsemän. Olo ehkä hiukan parempi, mutta ei lähelläkään hyvää. Maalasin naamani ja käherin kuontaloni. Ensimmäisen kerran puoleen vuoteen tein parhaani näyttääkseni ihmiseltä.

Maanomisajan jälkiä, talteenotettu alaleuka hampaineen.

Tarjosin pikakahvit suomalaiselle nuorelleparille ohikulkumatkalla ja ajoin satamaan odottamaan, tuntia liian aikaisin.
Ajoin hävyttömästi kaijalle, trukkeja ja karreja väistellen. Tolpillaan, mutta silminnähden huonovointinen mies ei vastustellut ja lykkäsin puhelimen välittömästi käteen ja lääkäri antoi luvan matkata 50 kilometriä omalla autolla.

Lääkäri, noin kuusikymppinen tukeva issikka oli tosi tympeä, meille molemmille alkuun. Kyseli mieheltä ummet ja lammet. Kuunteli, mittasi ja lähetti sydänfilmiin.
Kaikki kunnossa, kipu rintalihaksen tulehduksen aiheuttamaa. Lääkettä ja lepoa. Ja jumallallinen helpotus molemmille.

Multa pääsi poru kun päästiin vihdoin parin tunnin jälkeen autoon ja kotimatkalle. En itkenyt kyyneltäkään koko päivänä, olin viilipyttymymäisen rauhallinen soitellessani ympäriinsä ja selvitellessäni lääkärin sijaintia. Mutta. Kun tilanne oli ohi, märisin kuin pikkulapsi. Mitä se sitten on, itsehillintää vai hyvää kriisitilanteen hallintaa..
Helvetti kuinka paljon tuota miestä rakastan ja poden menettämisen pelkoa. Tajusin takaraivossa olleen koko päivän se ajatus, mitäs jos...

Penis, että.

Rakastetaanko vaan. Ja haistatetaan vitut kaikelle turhalle.
Ja vinkiksi itselle ja muutamalle muullekin. Jos ei ole mitään hyvää eikä kannustavaa sanottavaa, niin pidetäänkö se suu supulla.

Ps:kuvat on viimeviikon myrskyn tuomasta ryhävalasparasta.

Mikään ei ole itsestäänselvää, yritän muistaa.

Hamraborg, Tahdotko sina ottaa tuon naisen puolisoksesi? Tahdon!

Niin. Siita tuli muutakin kuin vuokrattu koti muutamaksi kuukaudeksi.
Siita tuli projekti.
Tanaan kavin kirjoittamassa loput nimet paperiin, siirtamassa viimeisetkin roposet entisen omistajan ja kiinteistovalittajan tilille. Nyt odottelen muutaman paivan lainhuudatustodistusta.
Vajaa kolme kuukautta taalla oloa takana ja olen nainut pankin muutamaksi kymmeneksi vuodeksi.
Haalinut lahes nelja sataa neliota vanhaa koulua/kylataloa sarakseni.
Miksi? Koska jossain ihmisen pitaa asua, enka halunnut muuttaa minnekaan muualle. Asumisesta pitaa maksaa ja nailla suhteettomilla vuokrahinnoilla on puolet halvempaa ruokkia pankkia, kuin vuokranantajaa.
Ja ajatus tuntui hyvalta, yhta hyvalta kuin syöksya tuon miehen peraan, jonka kanssa taman projektin jaan.

Niin, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, olen ensikesana osapaivainen matkailuyrittaja. Talo on toiminut vuoden -63 jalkeen peruskouluna, kylatalona, puhelinjakamona, joogakeskuksena, lasten kesasiirtolana ja hotelli-ravintolana. Lahes sataneliöta vanhaa liikuntasalia olohuoneena, nelja vessaa, kaksi kylpparia ja seitseman makuuhuonetta. Ajatus olisi osapaivaisesti tarjota simppelia majoitusta aamupalalla. Talossa on vermeet vaikka sadan ihmisen ruokkimiseen edellisen hotelliyrittajan jaljilta, mutta mina luotan kuitenkin palkansaajana pysyttelevan huolettomuuteen. En edes kuvittele itseani elattavani petaamalla sankyja ja sekoittamalla skyria omassa kodissa.

Toita talossa on saman verran odottamassa kuin neliota, on ulkorappauksen korjaamista ja maalaamista, salaojitusta ja ulkoseinan eristamista, maalaamista sisalla, uuden lattiapinnoitteen tarvetta. Porakaivo pitaisi teetattaa, uusia isompi paskatankki, muutama ikkuna taytyy uusia ja ei uusi ulkoovikaan haittaisi talven tuiskuissa.
Mieli unelmoi keittiön siirtamisesta pienemman olohuoneen paikalle, vanhan keittiön valjastamista henkilökohtaiseksi kylpykeskukseksi. Uima-allas houkuttaisi.

Tekstista puuttuu suomalaiset ææ:t, olen yövuorossa työkoneella. Painoin ensimmaiset nelja tuntia ilman tauon taukoa. Nyt on kuivakamppeet yli 100 hengen aamiasta varten pöydalla, enaa taytyy keittaa kahvia, nostella kylmasta ruuat pöydalle, keittaa puuro, soittaa 40 puhelin heratysta, paistaa leivat.... Ja ajaa kotiin, omaan kotiin.

Viela ei ymmarra kokanaisuutta, mutta ilo kuplii jossain rintalastan takana.

Se oli toisen kerran elamassa rakkautta ensisilmayksella, Hamraborg Saatana!

Vakavaa

Lueskelin lempiblogiani, Salamatkustajan tarinaa. Aiheena oli uhri ja syyllistäminen.
Yöllinen ajomatka lentokentälle kosketteli aiheiltaan samaa.
Puhuttiin kyydittäväni kanssa siitä mitä ansaitsee, omasta ja toisten mielestä.
Minä tavoittelen onnea, hävyttömästi ja itsekkäästi. En väisty enää toisten vuoksi, meidän korkeintaan.
Repsikka kertoi toivottavansa minulle onnea sydämestään, matkalleni vieraaseen maahan ja rakkauteen. Taputti polvea ja tuumasi minun ansaitsevan onneni. Parahdin, etten usko ansaitsevani, mutta otan sen vastaan, jos vain mitenkään mahdollista. Kannan syyllisyyttä kuitenkin, monesta ja monista. Huonoa omaatuntoa tekemisistä ja tekemättäjättämisistä. Ikä varmaan, laittaa miettimään, menneitä.
Mieleen palasi paha kokemus yli 20:n vuoden takaa. Kun ei ollut enää lapsi eikä aikuinen, edes omasta mielestään. Lapsi lain silmissä ja vastassa aikuinen, joka yritti käyttää tilannetta hyväkseen. Minä selvisin haavalla sydämessä, muutamalla mustelmalla ja ikuisella juovalla tärkeimpään ihmissuhteeseen.
Minä tiedän, että mikään osa ei ollut minun vastuullani, mutta se ainoa jolta olisin halunnut sen kuulla, katsoi mykkänä ikkunasta. Syytös oli kuin sumu, se hiipi vaatteiden alle ja teki ihon ja mielen tahmeaksi. Se tahmeus on tallella vieläkin, vaikka aikaa on kulunut ja tieto omasta syyttömyydestä on vieläkin selvempi kuin silloin.

Minä pyydän, älä syyllistä. Edes silloin vaikka olisi aihetta.

Olen onnellinen

mitä sä luulit?

https://www.youtube.com/watch?v=scBcbh8I9e4

Kävin taas, Islannissa.
Rakastumassa vähän lisää, mieheen ja niin maahan. Ja siihen niin herttaiseen pääkaupunkiin, pikkukatuineen.
Viikko sitten tiistaina pakkasin matkalaukkuun hyvin vähän vaatteita, repun täyteen elektroniikkaa ja sydämen täyteen odotusta.
Ensimmäiset treffit uusvanhan miesystävän kanssa lähes kuuteen kuukauteen.
Minä yritin, oikeasti. Repiä itseni irti, mutta ei se antanut periksi. Kun minulta loppui usko yhteiseen tulevaisuuteen, se toinen löysi uskoa ja viimeinkin tahtoa tehdä meille sitä sileää tietä.

Lentokeli on jäätävä, mennen tullen

Niin, tiistaina olin puolilta päivin Keflavikin kentällä, yksi mahdollinen työnantajakokelas pari kävi hakemassa kentältä, kävimme syömässä, toimistolla ja tutustuimme kalustoon. Sain vielä kyydin Grettisgatalle, ihkuun, jo monesti käytettyyn huoneistohotelliin.
Olin vähän epävarma. Edellisviikon torstain puhelu oli viimeinen ja ihmettelin oikeasti, etten saanut edes syntymäpäiväonnittelusoittoa vaikka luvattiin.
Purin kuitenkin tavarani ja kävin suihkussa, enkä antanut itseni soittaa, ennen kuin olin hoidellut aamupalatarpeet kaupasta jääkaappiin, kuivatellut hiuksiani ilman kuivainta.
Soitin puoli seitsemän jälkeen sydän kurkussa. Yritin psyykata itseäni tilanteeseen, että kaikki odotukseni yhteisistä päivistä katoaisivat selitykseen, joka tuskin lämmittäisi.
Mutta, mies oli juuri siellä missä pitikin, parhaan ystävämme sohvalla ja ihmetellytkin jo, mihin olin jäänyt. Mies varoitti olevansa frankensteinin hirviön näköinen ja ohitin kommentin ajatuksella, merellä tauotta ja unetta räytyneestä kipparista.
Pakkasin reppuun tuliaiseväät ja kävelin bussille.

Mielelläni olisin murun vienyt lääkäriin, mutta miehet!

Vastassa todellakin oli se epänormaali, molemmat silmät umpeen muurautuneina, silmänvalkuaiset verta täynnä ja ohimolta pari palaa lihaa poissa. Lauantainen viimeinen merireissu oli päättynyt yhden herran todelliseen pimahtamiseen ja vyönsoljella varustetulla nyrkillä nukkuvan pieksemiseen. Mutta muruseni positiiviseen tapaan, löytyi asiasta se kultainenkin reuna. Mies naureskeli omaavansa suht tukevan otteen varustajan palleista, kun olihan hullupää kuitekin kyseisin herran veli. Ja toinen positiivinen puoli oli se, ettei ylimääräisestä vapaasta ollut tarvinnut keskustella sen enempää, työnantaja oli jopa sanonut, että ota vapaata niin paljon kun tarvit, laiva joutaisi odottaa muruseni kipparointia.

Huomaa kilven toivoautomaatti-tunnus

Se paras ystävämme kokkasi, lampaansydäntä ja "hevoskäristystä". Lampaan sydän jäi maistamatta, ei vaan pystynyt vaikka pitänyt kai olisi.

Hyppäsimme taksiin muutaman tunnin päästä ja pulputimme ja purimme ikävää aamuun asti, sammuimme tod.näk kesken lauseen joskus aamupäivällä. Heräsimme jatkamaan jo parin tunnin päästä siihen mihin jäimme. Kävimme kaupassa ja kävelyllä.
Mies kokkasi ja minä hoidin tiskit, kävimme kaikkea läpi puolelta vuodelta. Niitä ikäviäkin, kerroin kaiken olennaisen epätoivoisesta irrottautumisestanikin, siitä toisesta miehestäkin.
Kävimme läpi suunnitelmia, unelmia, toiveita ja realiteettäjä kaikki ne lähes kuusi vuorokautta.
Päivät lauantai-aamuun asti käytimme itsekkäästi lähes keskenämme, emmekä käyneet kuin pyörähtämässä kyläpaikassa ja minä kävelemässä muutaman työhaastattelun läpi.

Hevosta, nam!

Lauantain varasin itselleni, mies lähti sen parhaan ystävän kanssa hitsaamaan autoa ja minä lähdin kaupungille ja satamaan aurinkoon. Ostelemaan pikkutuliaisia kotiin ja ruokaa illallisella, jonka olin päättänyt laittaa. Mies saapui illan suussa ja söi viritelmäni karjalanpaistista ainakin päällepäin hyvällä ruokahalulla.

Sunnuntai-aamu tuli liian pian ja vähillä unilla. Kun heittelin alta kahden tunnin unien jälkeen loput tavarat laukkuun ja mies saattoi minut lentokenttäbussiin, lähdin ensimmäisen kerran Islannista itkemättä.

Kotimatka takkusi, kun juuri ehdin hehkuttaa välilaskuni kutistumista tunnilla Gardemoenissa, kiitos norjalaisen kesäajan, sain puhelimeeni viestin peruutetusta lennostani ja siirrostani illan viimeiseen koneeseen. Sitten sainkin lähes kymmenkunta viestiä, portin vaihdosta ja siirrosta aina kymmenellä minuutilla myöhemmäksi ja kun vihdoin viimein reilua tuntia ennen koneen lähtöä seisoin kamalassa turvatarkastus jonossa, sydämeni meinasi pysähtyä, kun viesti ilmoitti lennon aikaistamisesta ja portin rukkaamisesta sinne viimeiseen nurkkaan. Kun paiskoin tavarani kasaan, ensimmäinen asia mitä kuulin olin nimeni ja ehdottomasti viimeisen kuulutuksen lennolle varoituksineen portin sulkemisesta. Ehdin juoksemalla ja pysähtymällä kolmeksi sekunniksi Norwegianin tiskille huikkaamalla pyynnön soittaa portille, että olin matkalla..

Joskus olisin kaivannut koneessa nenäliinaa, samalla tekstillä.

Mutta mitä nyt?

Minä uskon ja luotan, että vihdoinkin vastukset matkalta ovat voitettavissa. Uskon myös, että kivikkoinen tie tähän pisteeseen on näyttänyt ja opettanut meille molemmille kuinka harvinaista ja arvokasta löysimme toisistamme sillä hetkellä kun siihen ei ollut oikeutta ja niin moni siinä kärsi ja loukkaantui.

Tämä kaikki välillämme on vaikuttanut niin moneen ihmiseen, että välillä syyllisyydentunne meinaa murtaa. En tiedä riittävätkö kahden kädenkään sormet laskemaan kuinka monta ihmistä on ohitettu ennen tätä pistettä.

"Olisimpa itseni antanut olla onnellinen" on syöpäpotilaan jos toisenkin suusta kuultu lause, kun päivät on laskettu.

Minä taltutan välillä soimaavaa omaatuntoani äitini perinnöllä.

Viimeisenä seisoo se rakkaus.


Niin, 29 päivää lähtöön....

Mennyttä elämää ja lukkoon lyötyjä päiviä

Järkkäiltiin syksyisen Islantiin lähdön jälkeisiä muuttotavaroita lapsen kanssa eilen. Löyty jostain nyssäkästä vanha puhelin, jossa oli kuvia. Neljä vuotta vanhoja.

Oli sienireissu kuva Klo:n laaksosta, jossa pari viikkoa sitten kuollut ystäväni oli terve ja topakka.

Oli kuvia, kun mun kissavauvat oli oikeesti vielä vauvoja.

Tunnelmia uudesta talosta.

Ja sitä merireissujen huumaa, kun koukkuun osui lähes 60 kiloinen kala.

Mitä on jäänyt käteen näistä vuosista täällä, kun näyttää vahvasti siltä, ettei niitä enää kovasti lisää tule.
Paljon. Ei jaksa nyt käydä läpi enempää, kun kyynel silmässä jo kävin kuvat läpi selatessa. Eikä pelkkiä surun, menetyksen ja ohi elettyjen hetkien kyyneliä. Ihania muistoja, ihmisiä ja tilanteita.

On hyvin ristiriitainen olo, liput autolle ja minulle Tanskasta Färsaarten kautta Islantiin on varattu. Lautta Bergenistä myös. Lentolippu itselle lähikentältä Bergeniinkin. Enää puuttuu auton rahti Hurtgrutalla Sortlandista sinne Bergeniin. Koska, Hurtigruta saa haistaa v****n, tai ainakin se alihankkija joka hoitaa rahtipuolta. Laiton kaksi sähköpostia edellisviikolla. Ei vastausta. Sain yhdeltä tutulta joka on yhdellä näistä paateista töissä, suoran numeron. Eivät voineet auttaa. Laitoin kolmannen sähköpostin eilen, en niin ystävällisen enää. Sain tänään vastauksen, numeron johon soittaa ja tilata paikka. Numero ei ole käytössä. Että semmoista, mä ymmärrän kyllä että tekeville sattuu, mutta kolminkertaisesti mokattu juttu on jo ammattitaidottomuutta, piittaamattomuutta tai jotain muuta shittiä. Lippua pelkälle autolle ei voi tilata netistä itse, mulla ei ole aikaa eikä huvitusta maksaa itseäni kipeäksi matkustaa reilua kolmea vuorokautta Bergeniin. Luotan, että saan tarpeeksi olla merellä seilatessani ensin Tanskaan ja sieltä kolme päivää Islantiin.
Niin, suunnitelmat alkavat muuttua toteutuskelpoisiksi lukkoon lyödyiksi päivämääriksi. Ja yhtä paljon kun koen malttamattomuutta ja iloa askeleista, koen epävarmuutta ja pelkoa. Mitäs sitten jos kaikki menee pieleen? Työt ei suju, tulee takkiin rakkausrintamalla, terveys pettää ja tulee niin polttava ikävä ettei vaan pysty? No pääseehän sieltä pois, kai. Mutta kestääkö psyyke taas yhtä
särkynyttä unelmaa?

Jos ei mitään yritä, ei voi onnistua, mutta kuka osaa sanoa mitä kannattaa yrittää? Osa pitää mua hulluna, eikä varmaan syyttä, mutta onko se oma turvallisuudenkaipuu syy lytätä mun suunnitelmaa? Osa elää seikkailua hengessä mukana ja kannustaa ja tukee sen minkä pystyy ja ehtii. Joku kuuntelee sujuvasti ja antaa minun nojata omiin tuntemuksiin. Ja aina löytyy niitä, joidenka rivien välistä kuulee sen, kuinka paljon mahdollinen epäonnistuminen ilahduttaa.
Enkä mä oikeasti oleta enkä luule, että kenelläkään on mitään varmaa vastausta. Ei kukaan voi tietää.

Ja omaa epävarmuuttani ruokkii niin monet asiat, en ole päässyt orientoitumaan yhteenkään paikkaan tai työtehtävään millään tavalla, koska en ole päättänyt vielä. En ole ottanut yhtäkään minulle tarjoitusta työpaikoista vastaaan, odotan maaliskuun lopulle tai sitten sitä yhtä tarjousta jonka haluaisin enemmän kuin mitään muuta. Kaikki muut työpaikat olen laittanut päässäni järjestykseen työehtojen ja palkan mukaisesti, mutta yksi on tunnepohjainen. Syy on sijainti. Se antaisi minulle mahdollisuuden asua kodissa ja olla työssä muualla. Kaikki muut paikat velvoittavat työpaikalla asumista ja viimesyksy näytti minulle miten minulla on taipumus laitostua.
Rakkaus kuljettaa, sydän odottaa niin paljon. Järki muistuttaa, että kaikki voi vielä kaatua. Ollaan niin ohuella jäällä.

Mutta. Jos mitään odottamatonta ei tapahdu, seison Seyðisfjörðurissa 6.5 montaa kokemusta rikkaampana, Bergeniä, Lauttamatkaa Norjasta Islantiin, Färsaaria ja kolmen vuorokauden merimatkaa Islantiin.

Stereotypiaa, yleistämistä, miesvihaa ja naisena olemisen vaikeutta miesten maailmassa

Oih, mikä otsikko.
Pamlasin "ottotyttäreni" kanssa messengerissä ihmissuhdekuviota, en niinkään omiani. Ainakaan tämänhetkisiä.
Lapsella oli paha olo, neuvoton. Ikävissään, mutta liian arka tekemään mitään makaaville asiolle.
Kyse oli siitä legendaarisesta; kiva poika, jotain sutinaa ollut aikaisemmin ja typy mietti, että mitäs nyt sitten. Että tavattaisiko. Mutta ei tohtinut kysyä suoraan.
Minä sitten yllytin laittamaan sitä viestiä kapallisella otsikonmukaista toimivaa soopaa. Koska, minä inhoan moista, mutta kun se piruvie toimii joskus ja helpottaa, kun ei ole mitään tietoa, miten pitäisi edetä. Ja balsamoi haavoja silloin kun on menty metsään urakalla.
Rupisammakoilla millä sain tyttösen tarttumaan kohtalon ohjaimiin. Jos ei kysy, saa loppuikänsä miettiä sitä jos-kohtaa. Pakit saadessa asia on selvä, ei tarvi haikailla. Ja minä nyt muutenkin suosin asennetta, että täysillä eteenpäin, vaikka sitten päin puuta. Ja oikeesti, harvoin veetuttaa niinkään ne yritykset, epäonnistuneetkaan, kuin ne hetket kun on viimetingassa päästänyt pupun pöksyyn ja jättänt, jollei yrittämättä niin ainakin laittamatta kaikkensa.

Miesten maailmaa puolen vuosisadan takaa

Kerroin myös esimerkin omasta historiasta, jahkasin joskus yhden herran kanssa. Minä en oikein osannut päättää, että kiinostaako. Ja suurimman osan ajasta leikin vaikeasti tavoiteltavaa, tai oikeastaan edes leikkinyt, vaan olin. Herra soitti ja huonon kentän turvin karjui tuulen sekaan, että mielessä oli jotain sellaista joka minun TÄYTYY tietää ja lupasi soittaa seuraavana päivänä. Tiesin, että herra oli vaarallisissa hommissa ja kun soittoa ei kolmeen päivään kuulunut, tein jotain epätavallista siihen tilateeseen. Soittelin niin kauan että sain miehen langanpäähän. Kävi sitten joskus myöhemmin ilmi, että kikka oli opittu jostain miestenmaailma lehdestä. Johtopäätös oli kuulemma, ettei se mun välinpitämättömyys ollut ihan aitoa.  Että sortuu ne miehetkin välillä näihin parisuhdesoidinmenoihin.

Mitä ne miehet sitten on?
Ikuisia lapsia, jos ovat terveitä. Ihan oikeesti, kyllä mä näen noita ympärillä olevia ihmisiä siinä valossa, että se vakavuus jolla me naiset pyritään hoitamaan arkea, on myöskin taakka. No joo,  jonkunhan se vastuu on kannettava ja aika usein se jää naiselle, jollei ole semmoinen huithapeli kuin minä.

Kun tietäiskin

Suorasukaisia. Minä ainakin sorrun kerta kerran jälkeen liian monimutkaisiin toimintamalleihin, että siinä ei kolise kuin päät, kun toinen ajaa moottoritietä se 130 lasissa, laskien mittarivirheen turvan ratsian sattuessa. Minä tyttö vielä virittelen kaasugrilliä potkulaudan päälle saman matkan taittamiseen, ettei nälkä yllätä matkalla. Minä sitten tuhraan sen halppispolttimen kanssa siellä moottoritien alussa ja soittelen sitä prinssiä pelastamaan, on prinssi ollut 2 tuntia perillä ja nauttinut minunkin osuuteni saunakaljoista. Että ei kohdattu tässäkään.

Joukkueuskollisia. Siinä kun minä annan näennäisesti anteeksi jonkin mitättömän väärinkäsityksen tai sanavalinnan, mies on autuaasti unohtanut sen kun varomattomasti arvostelen herraa raivopäissäni luullen ettei se 120 desibeliäni kantaudu miehen korviin hyttysverkon läpi.

Äläkä nyt oikeasti nosta maitoasi, mä olen vähän outo. Ja mulla on ollut ihan liikaa aikaa taas miettiä näitä tyhjänpäiväisyyksiä. Tyhjänpäiväisyyksiä siksi, että ei nämä mun "totuuksien" tiedostaminen ole mua sinne vaahtokarkkielämään vienyt, päinvastoin.
Itteäkin huvittaa kuinka tyhmä sitä on vielä tälläkin elämänkokemuksella. Minä en taida koskaan viisastua, koska mä kuitenkin tykkään tästä. Kun koko elämä on enemmän ja vähemmän levällään, on aina mahdollisuus muuttaa suuntaa ja kokeilla jotain uutta.

Tämmöinen "kunnimerkki" on saatavina autotarrana tai t-paitana

Nyt sitten jännään, että lähteekö se mun "tyttäreni" Malmöstä bussimatkalle jonnekin lähikaupunkiin, pojan perässä Kyprokselle (ruotsalainen poika menossa töihin sinne) vai maitojunalla Islantiin.
No kai tämä on helpottaa mulle, kun kaikki muutkaan ei tiedä mihin laukata.

Ja niin muuten, pakko keulia; mulla on jo 6 tarjousta kesäduuneista ja toistakymmentä hakemusta vielä vetämässä, joista 5:stä on luvattu palata asiaan myöhemmin. Neljästä on tullut vastaus, ettei ole tarvetta. Toki mä kaivelin itse kaikenmaailman firmoja netistä ja tein hekemuksia sokkkona. Laskin, että jos noista viidestä vielä tulee tarjoukset, on hakemusten läpimenoprosentti 65 prossaa. Jotain etua on siitä, että on vanha kurppa. Mä kun täysin häpeilemättömästi souvaan maailmassa, missä varmaan melkein kaikki muut on nuoria ja opiskelijoita. Mä kun en tuolla koulutuksella keuli, mutta värikäs työhistoria ja ehkä se ikä on se mikä toimii. Noh, palkasta ei sitten puhuta, mutta kokemuksia tässä haetaan. Mä jo meinasin napata kiinni yhden tosi mielenkiintoisen homman, mutta palkka on niiiin surkea, että on pakko vielä miettiä. Paras tarjous olis tällä hetkellä niistä hommista, mitä en haluais oikeesti tehdä, jos valita saa. Ravintola-alalta. Mutta pakko vielä miettiä, jos ottaa sen seikkailun ympäri Islannin rannikkoa, on oikeesti pakko miettiä, että pitääkö tulla ruinaan takaisin vakiduunia aikaisemmin kun suunnittelin. Tietyt menot kun täällä Norjassa juoksee, vaikka olis kuinka kaukana. Tuon homman puoli olis pitkät vapaat ja mahdollisuus sotkea ne pätkät tätä sekaisin olevaa rakkauselämää, mutta kun tuo rahaperkele on välttämätöntä, että kaikkea ei taaskaan voi saada.
Jos ottais tuon jonkinmoisen vuoropäällikön/aamuvastaavan paikan, olis palkka jo ihan kohtuullinen, mutta sitten olis vapaa vähissä ja fyysisesti keskellä semmoista pöpelikköä, ettei näillä kurveilla enää saa miehiä juoksemaan sinne saakka, ainakaan muutaman tunnin takia.
No nyt alkaa mullakin taas hymy hyytymään, kun aloitin tämän läpinän, mulla oli se ilme naamalla, mitä tuo rakas oikea tyttäreni väittää merkiksi ettei hyvää seuraa, mutta kihisee uteliaisuudesta, että mitä se mutsi duuunaaa. Mutta kun minä en tässä vastuulliseksi ja seesteiseksi keski-ikäiseksi voi muuttua, todellakintodellakin. Mutta oikeesti, kuka sanois että mitä mä teen, että vois sitten jos asiat menee pieleen, syyttää jotain muuta kuin itseään. Mä kun en oikeesti ole moneen vuoteen päässyt syyttämään ketään muuta kuin itseäni, ainakaan hyvällä omalla tunnolla.

Uskomattoman ihana esittely Islannista

Että tämmöstä tällä kertaa...

Rakkaalleni

Muistatko sen helmikuisen perjantai-illan kun tapasimme.
Minä tulen muistamaan sen todennäköisesti loppuelämäni. Se hetki pakotti
minut myöntämään, että rakastua voi ensisilmäyksellä.
Muistan kun meidät esiteltiin ja katsoin sinua, en tiennyt sinusta etukäteen muutakuin kotimaasi ja veljesi.
Muistan kun en saanut sinusta silmiäni irti, tuijotin sinua salaa viikkokausia. En voinut tehdä mitään, vain kaukaa ihailla.

Muistatko kun tajusimme, että tunteemme ja unelmamme ovat samat. Muistatko kuinka juovuttavaa oli aloittaa lause, jonka toinen pystyi vaivatta lopettamaan.
Muistatko sen lapsellisen uskon, että kaikki järjestyy. Muistatko sen maanantai-aamun, kun tajusit, ettei mikään järjesty. Sen todellisuuden tunteen, että asiat ovat menneet liian pitkälle, ennen kuin me tapasimme.
Muistatko ne epätoivoiset varastetut hetket, kun molemmat sulkivat silmänsä ja puhelimet ja leikimme, että maailmassa ei ole muuta kuin me. Muistatko kun lähdit luotani kuin teuraalle.

Muistatko noiden hetkien jälkeisen kivun, ikävän joka oli herätetty henkiin.
Muistatko sen ensimmäisen päivän, kun et miettinyt enää yhteistä tulevaisuutta, minä muistan.
Muistatko sen tapaamisen, joka särki minut. Muistatko mihinkä lauseeseen minun viimeinen toivonrippeeni hupeni. Av og til. Minä kuulen vieläkin äänesi, muistan sen sen ylämäkeen viettävän kadun, pimeyden ja äänesi. Ja muistan kuinka hiukseni hulmahtivat kasvoille, kun sanasi minua löivät.
Etkä sinä edes huomannut, enkä minä pystynyt asiasta puhumaan, silloin, enkä koskaan.

Muistatko kun et tavoittanut minua kuukauteen, tein sen tahallani. Jossain syvällä toivoin, ettet enää ottaisi yhteyttä ja voisin vihata sinua. Tiedätkö kuinka onnellinen kun tajusin sinun tavoitelleen minua tauotta ja periksiantamatta nuo viikot.

Muistatko kun istuimme viinakaupan parkkipaikalla tunnin yksi lauantaiaamu ja itkimme.

Muistatko kuinka monta kertaa olet luvannut minulle asioita joita et pysty tekemään. Tiedätkö kuinka kiitollinen olen niistä, ne antavat minulle suojakuoren, enää voin vain toivoa, mutten pettyä.

Muistatko hetket, kun heitimme periaatteita romukoppaan urakalla.

Niin, minä muistan enkä voi unohtaa, mutta. Minä en edes halua.

Mustatko Jeff Bucleyn, Nick Caven, Blondien ja Transvision vampin.

Muistatko takapihan ja helteen.

Sinä annoit minulle tunteen, jota en voinut kuvitella olevankaan. Sinä annoit rakkauden sateenkaareen sen kahdeksannen värin. Ja sitä ei voi kukaan eikä mikään ottaa minulta pois.