Paska homma

päiväni Húsavíkissa ovat luetut, ainakin tältä erää.

Paska, ihan ehta semmoinen, muttei kyllä ihmisen.

Työt loppuivat maanantaina ja huomenaamulla kello yhdeksän jatkuu matka kohti Reykjavíkia. Yö hotellissa, jonkin moista humputtelua rakkaan Kobbin kanssa ja Selfossin kautta Árnesiin perjantaina ja uudet työkuviot harjoitukseen lauantaina. Näin on suunnitelmat, mutkana matkassa on särkynyt peukalo.

Sorsatkin ovat lähteneet.

Talvi alkoi eilen

Kävin näyttämässä sitä lääkärille, kuvauttamassa sitä ja vielä ortopedille, vielä on jäljellä käsikirurgi reilun kahden viikon päästä. Ei tule vanhuus yksin, eikä vanhat vammat ole aina vanhoja, niitä voi näppärästi uudistaa, kun ei tiedä enää mihin sattuu. Saa mukavasti aikaan isompaa vahinkoa. Viittaa alkukaudesta vaivanneeseen hartiahelvettiin, joka meinasi välillä viedä tajun. Luulen, että muutamat aamupäivät meni jonkinmoisen kipushokin rajamailla, kun jälkeen päin muistelee. Ei siinä ehtinyt, eikä tajunnut yhtä mukana laahaavaa peukaloa paljon laittamaan merkille.

Viimeinen silmäys teurastomolle

Tämän kaupan takapihalta alkoi monta mukavaa matkaa

Mitä reissu antoi ja mitä otti? Lista on pitkä ja mutkikas. Suuria tunteita, ikävä jää, Ihmistä, ihmisiä, paikkaa ja tunnelmaa.
Keikka on ollut luopumista, pettymistä omiin tunteisiin. Pettymistä rakkauteen ja lupauksiin. Rajua todellisuutta, ikävää ja sen purkamista. Intohimoakaan unohtamatta. Fyysistä kipua, sietokyvyn rajoilla. Ystävyyttä ja siihen pettymistä. Myös vanhemmuutta, ylläriylläri. Känniä ja krapulaa. Tuskastumista kielimuuriin ja hetkiä kun ei ole sanoja.
 Vahvistunut käsitys tiettyjen kansanryhmien röyhkeydestä ja orkidea-asenteesta. Ilo siitä, kuinka pienellä vaivalla sitä loppupeleissä vielä tämänkin ikäisenä oppii uusia asioita. Ihania tuttavuuksia, issikkatytöt lähtivät maanantaina kotiin järjestäen, meinas tulla tippalinssiin, kun "tyttäreni" Ólina lähti. Enkä olisi vielä halunnut miltei ketään päästää.

4 kertaa tuli asioitua, ei paha kuitenkaan

Palapeli valmistui tänään, ei hetkeäkään liian aikaisin

Helpotusta myös. Ei ole ihan yksinkertaista sopeutua enää tällä ikää moiseen yhteisöasumiseen, vaikkei minua rankaistukaan samanlailla kämppiksellä kuin muita. Silti, edes tupakalle et pääse joutumatta jonkun kanssa puheisiin, aina ei jaksaisi. Silläpä nuo tarkkaan varjellut morrotus-sunnuntait olivat enemmän kuin tarpeepeen. Sunnutaisin kävin kävelemässä, uimassa, syömässä ja kirjoittelin omiani ja valmistuin työviikkoon. Tänään tuli 8 viikkoa täynnä tässä sympaattisessa kylässä. 7 viikkoa olisi tarjolla töitä seuraavassa paikassa, jos pää ja peukalo kestää. Yksi lentolippu olisi 18. päivä Norjaan. En tiedä vielä, todellakaan. Ja tarviikokaan, ei tarvi.

Ruotsalaisnuorten iltahupi

Viimeinen ilta ja hotellin parkkipaikka

Itkemättä tätä ei taputella, itkin eilen, itkin tänään ja itken huomenna ja kenties vielä monta kertaa sen jälkeen.

Nuoret lumisotasilla, myhäilin turvallisen matkan päästä.

Kiitos kaikille, työkavereille ja työnantajalle. Kommuunin väelle ja henkilökunnalle. Paikallisille ja muualta tulleille. Ja suurin kiitos Sinulle, joka teit tästä keikasta spesiaalin.

I will be back, i hope...

 Sydän jää tänne, mutta toivon että siitä pidetään hyvää huolta ja voin tulla hyvillä mielin turskakauden jälkeen katsomaan miten sitä on täällä hoidettu. Vittu!!!!!!!!!!!!!

Puhumisesta

 ja sen tärkeydestä. Yksi syy tämän blogin tärkeyteen on minulle rakas suomenkieli. Puhun päivät pitkät töissä ja vapaa-ajalla englantia ja norjaa. En edes joka päivä jaksa soittaa kenellekkään. Ainakin vielä, työ ja joka päiväiset uimareissut vievät lähes kaikki voimat.
Puhuminen vain on niin tärkeää, en tiedä eilisen avautumiseni vai tömäkän naprometiinikuurin, olkapää oli tänään jo inhimillisyyden rajoissa, ei enää itkettänyt yhtään.
Muutenkin, joskus vain kun jonkin asian saa sanottua, se saa oikeat mittasuhteet. Yöllä ja omassa päässä epätoivo vain on niin mukanaan vievä voima. Yöllä murehtiessa tuskastuttaa myös se, kun harvoille asioille edes voi mitään, kun muut nukkuvat.

Ja muutenkin, missä olisin nyt jos olisin avannut suuni pari kertaa paikassa, jossa vain olin hiljaa?
Missä olisin, jos en olisi niinä kertoina laittanut itseäni likoon ja avannut suutani?
Loputon jossittelu. Mutta puhuminen auttaa, se on ainoa lääke ikävään. Ikävä on kaikkein voimakkain tunteeni tällä hetkellä ja näin sen halusinkin.

Ja jos sanotaan ettei puhu eikä pussaa, ollaan aika hukassa. Eikä se pussaaminenkaan yksin riitä, tarvitaan niitä sanoja. Oih, mistä tulikaan mieleeni, olisipa ihana suudella oikein kunnolla. Tai herätä yöllä siihen, että joku pitää kädestä. Tai käpertyä sohvannurkassa lämpimään kainaloon. Tai olla kylkikyljessä ihan hiljaa. No ehkä sekin päivä vielä koittaa. Ei niitä sanoja aina tarvita.
 Se olisi viikon viimeinen työpäivä yön päässä. Jos keli antaa myöden, jota vähän nyt epäilen, olisi suunnitelmissa ulkoilua. Jollei niin tabletti on täynnä kirjoja. Netti täynnä blogeja ja muuta mielenkiintoista. Ja jos vaikka kävisi rannassa ottamassa parit myrskykuvat. Meri oli töistä tullessa ihan valkoisena.

Hyvää yötä, nyt on aika matkata unen turvin jonnekin kauas ja lähelle....

Ingin ja mun eväät uimareissun jälkeen, hiphei ja pari kaloria

Viikko pulkassa

vaikkakin vajaa. Eikä harmita yhtään. Pakko myöntää, että viime vuosien siisti konttorityö on jättänyt jälkensä. Ei nyt ihan niin paha, kuin viisi vuotta sitten aloitin teurastus- ja pesuhommissa kalatehtaalla. Silloin käveltiin itkien tai melkein kotiin. Selkä on väsynyt, mutta eilinen ja tämän päiväinen uiminen ja lilluminen kuumassa altaassa korvaa särkylääkkeen. Kävin varmuuden välttämiseksi hakemassa myös pakin kaljaa, jos tulee tarve hakea henkistä puudutusta, nyt ei ainakaan tunnu siltä.
Ilta netissä nuljuen ja jalat pystyssä tuntuu juuri siltä mitä tarvitsen ja tottakai pätkä hyvää kirjaa.

Iltapalaa islantilaiseen tyyliin.

Ekan vajaan viikon saldo. Kroppa on kovilla, mutta tuntuu taipuvan suhteellisen rankkaan työhön vielä aika pienellä. Työ on sinänsä aika liukuhihnahommaa, mutta olen linjalla missä on mahdollisuus vaihdella jonkin verran tehtävää. Mielenkiintoinen työyhteisö, 17 eri kansallisuutta. Suurin osa kuitenkin meistä keikkalaisista on vanhoista Neuvostoliiton maista... Englannilla ja norjalla pärjää ihan muutamaaa uuveloa lukuunottamatta, mutta tottakai ne on mun kanssa samassa linjassa ja luulevat kun hokee sitä puolaa tarpeeksi kauan ja aina kovemmalla äänellä, että kyllä se siitä mulle avautuu, huoh. En sano enempää, ettette pääse  mua ilkeeksi haukkumaan.

Hahahhahahhaha

Huomenna käyn kollaamassa tarkemmin tämän kylän kadut ja kujat. Ehkä käyn katsomassa ne mielenkiintoisimmat museot. Mutta pettymys, tytöt ja pojat, maailman ainoa penismuseon on muuttanut tänä kesänä täältä Husavikista Reykjavikiin. Däm, olin suunnitellut ostavani kuukausikortin sinne ja käyväni hippasen usemman tutustumassa antiin, mutta ei saatana sitten. Ei kaikkea voi saada.

Ja positiivista, vihdoin mulle maistuu ruoka, käytännössä ihan mikä vaan ja yötkin tulee nukuttua. Mä olen vaan nähtävästi ollut liian helpoissa sisähommissa. Työ on parasta terapiaa ja estää takertumasta lillukanvarsiin ja märehtimästä turhissa asioissa jotka eivät ole omissa käsissä. Ainakin mulla.

Pus ja kis kaikka ihanat ja vähemmänkin ihanat tällä kertaa.

Ensimmäinen murhani

jäin ainakin tänään tekemättä.

Heräsin aamulla puoli kuusi ja silmittelin hetken ja normaalien aamutoimien jälkeen lähdin kävelemään kohti työmaata. Aamu oli aika kirpeä, 6 astetta ja jopa tuulta. Kotihotellilta on 15-20 min kävelymatka tehtaalle, herttaisen kaupungin pikku kaduilla ei ollut kuin sekalainen jonossa kulkeva joukkomme.
Join kahvia ja haukkasin pari leipää ja aloimme kaivella suojavaatteita. Turvasaappaat, suojahousut, hiusverkko, rannesuojat ja kertakäyttöhanskat. Tarvittaessa vielä viiltohanskat mutta niitä en tänän tarvinnut, arvasivat varmaan naamasta, ettei kannata mulle puukkoa antaa jollei ole ihan pakko.

Kaikki tehtaassa tapahtuu linjastossa, koneet tekevät jotain, mutta suurin osa työvaiheista on täysin käsityötä.
Ulkona on aitaus, josta lampaat ajetaan kujaan, lampaat otetaan ahtaaseen välitilaan yksi kerrallaan ja samalla tulee nappiotsaan ja koukut takajalkoihin ja pää irti. Hihna kuljettaa eteenpäin ja nahan "riisuminen" on eniten väkeä vaativa. Ensimmäiset linjalla irrottelevat puukoin ja loppupää repii ja tempoo nahan miltei irti. Seuraavaksi tulee kone joka imaisee viimeiset kiinikkeet takapäästä ja vie nahan. Seuraavaksi koukutetaan etujalat ja katkotaan koneella takasorkat. Sitten on pari tyttöä jotka leikkelevät saparot ja summuut pehvasta. Seuraava aukaisee mahan ja ottaa mahalaukun, suolet, maksan ja mahd.kivekset yhtenä klönttinä ja heittää pinnerille. Seuraava irroittaa munuaiset. Neljä henkeä siivoa maksan, poistaa sappirakon, ja jonkun ihme klöntin, putsaa munuaiset ja mahd. kivekset ja ottaa jonkun ihme pippelintekeleen talteen ja poistaa vatsarasvat. (olin siis edellämainitussa koko päivän.) Seuraavat irroittavat keuhkot ja sydämen jotka siivotaan myös pinnerillä. Ruhot vielä siistitään puukolla ja pestään. Seuraavat työvaiheet vielä näkemättä, en käynyt leikkaamon puolella ollenkaan. Enkä myöskään kyllä nähnyt yhtään tappoa, en ehtinyt käymään kuin tauolla katsomassa koko paikkaa.
Ei ole kuvia kulusta, enkä laittaiskaan. Ei vain kuulu asiaan.