Paluu tulevaisuuteen

Maanantaina aamuyöllä saavuin Norjaan. Aatonaatto meni nukkuessa pitkään, ruokaostoksilla, muutamaa ystävää tervehtiessä ja kissakultia paapoessa. Niin, ja kävin tietysti katsomassa laivat, uudet ja vanhat kotisatamassa.

Aivan ihan lahja, toisella puolella teksti Iceland

Miltä tuntuu? Olo on kuin irtolaisella, mä olen laitostunut. Melkein neljä kuukautta matkalaukkuelämää. Käy töissä, syö eteen kannettu ruoka, nuku se mitä töistä jää yli ja sama kierto jatkuu pienillä aikataulu entrauksilla viikonpäivästä huolimatta.
Nyt pitäisi ottaa oma elämä taas haltuun.

Se setti millä Kobbin kanssa tehtiin maailmasta vähän parempi viimeisenä iltana.

 Pitäisi alkaa työstämään, ainakin jo ajatuksissa, että mitä tulevaisuudessa. Eikä tilannetta helpota se, että työt alkavat joskus ensi vuoden puolella. Eikä sekään, että tosi asia on, ettei tällä peukalolla tehdä tuotannonpuolen hommia. Ja jos islantilaisen puoskaroinnin ja netin tiedot pitävät paikkansa, ei tästä peukalosta tule kalua ilman leikkausta, jos silläkään, enää. Muutokset työpaikan organisaatiossa saattavat pahimmallaan tarkoittaa minun vanhan toimenkuvan katoamista. Ja se taas puolestaan tarkoittaa sitä, että minä olen toistaiseksi melkoisen hyödytön. Ja se taas herättää ajatuksen päässä, että mitäs sitten. Ja se ajatus ei välttämättä ole ollenkaan hyvä, tässä vaiheessa.
Sitten pitäisi miettiä tämän bloginkin kohtalo, onko mieltä jatkaa tässä muodossa. Mutta tavallaan tästä on tullut rakas ystävä.

Viimeinen silmäys lentokoneesta tällä erää.

Niin siitä tulevaisuudesta. Islannissako. Mutta en jaksa uskoa, että työnantajani suostuu ihan nikottelematta ja toisaalta kaikki työtarjoukeni kesä- ja alkusyksyä ajatellen ovat Etelä-Islannista. Ja mun lapsi on vielä niin pieni, vaikka omillaan asuukin, etten mä voi sitä vieraaseen maahan hylätä.

Sauna, sitä oli ikävä.

Mutta mulla on tarve purkaa tätä jotenkin.
Mitä hyvää ja mitä huonoa.

Húsavík ja lampaanteurastus. Kovaa hommaa, urakkatahdilla ja paskalla tuntipalkalla. Mulla ei kroppa kestä, ainakaan pisemmän päälle.

Kohtuu palvelut ja noin tunnin matka Akureyriin, josta jo ihan käytönnössä saa kaiken. Noin viiden tunnin ajomatka pääkaupunkiin, Reykjavíkiin, jonne pääsee myös päivittäin lentämällä. Lennotkin useasti ihan kohtuu hintaisia. Virkeä kesäinen turistipaikka kattavan valassafaritoiminnankin vuoksi.
Ei välttämättä kuitenkaa se helpoin paikka työllistyä lammasteurastussesongin ulkopuolella kielitaidottomalle.

Lähti letti, keittiösaksilla. Vihdoin.

Árnes ja minkkitarha. Kivaa ja mun kropalle sopivaa hommaa. Palkka jo ihan kohtuullinen. Mielenkiintoinen ala ja ihan huiput pomot. Mahdollisuus oppia uutta ja paljon. Työnantaja Islannin suurin ja sitä kautta varmasti yksi parhaista alalla.
Keskellä ei mitään. Kylässä huoltoasema, josta kyllä saa pakollisimmat, mutta käytännössä työvuorojen puitteissa ruokakauppaan 42 kilometriä Selfossiin, josta saa jo vaikka mitä. Lähin taajama jossa palveluja on Flúðir, mutta aukioloajat ovat aika suppeat. Árnesista matkaa pääkaupunkiin reilu sata kilometriä. Talvet leudommat kuin pohjoisessa, kovat pakkaset ovat harvinaisia, muutamia päiviä talvessa.

Talvea minkkitarhan pihasta.

Että ei tästä valmista tule ihan helposti. Ja mun luonteella ei mistään tule mitään, jollei työasiat ole itseä miellyttävällä mallilla. Paska akka, työt menee sen rakkaudenkin edelle.

Norja

Jotain vähän kevyempää aihetta välillä ja jotain enemmän minusta.
Lähdin kesäkuun alussa 2008 ystävättären kanssa seikkailulle, Norjaan. Ei oikeastaan ollut edes selvillä sen tarkemmin, mitä sinne tekemään. Pointti oli loma ja ehkä mahdollisuus tehdä töitä matkarahojen eteen.

Kotikylä

Niitä ensimmäisen kesän töitä.

Matka oli melkoinen seikkailu ja kokemus, yksi missattu lautta ja uusien suunnitelmien teko lennosta. Olimme perillä neljän aikaan aamuyöstä ja meitä oli vastassa hauskan näköinen norjalaistunut savolaismies.
Viikko kului, tehtiin vähän sitä ja tätä. Koukutettiin, maalattiin, siivottiin asuntoa ja laivaakin. Pidettiin hauskaa ja saatiin seuraa.

Suomeen kun pääsin tajusin, että kaikki on ohi. Se ruvella ollut avioliitto tuli loppuunsa siinä kohtaa. Kun reilun viikon päästä tuli työtarjous Norjasta muutamaksi viikoksi, oli helppo lähteä pakoon. Pakkasin vähän vaatteita, lapselle pleikkarin ja television ja otin 11 vuotiaan tyttäreni mukaan. Meni muutama viikko, minä koukuttelin päivät pitkiä siimoja ja tytär onki laiturilla hymy korvissa ja sanoi monta kertaa, etteikö me voitais jäädä tänne. Kun heinäkuuksi järjestyi pesuhommia ja elokuuksi tarjottiin kahvilan kesälomitusta ja vielä kaiken kukkaraksi kalatehtaalta löytyi pesurin paikka jatkoksi, oli päätös helppo. Lapsi kouluun ja tavarat Norjaan.
Rakkaus syttyi, siihen hauskan näköiseen savolaismieheen. Kului vuosia, asuttiin yhdessä, hankittiin vene, ostettiin talo ja auto. Lisättiin perhettä kolmella kissalla. Matkusteltiin.
Hukattiin toisemme ja erottiin.

Norriska, uusioperheemme esikoinen

Kaksostyttömme

Norjasta tuli koti, en potenut koti-ikävää oikeastaan missään vaiheessa. Se velipojan tekelekkin muutti vuoden meidän perässä ja lähellä oli jo paljon rakasta Suomesta.
Kielimuuri lannisti alkuun, paljon. En osannut käytännössä sanaakaan ruotsia, kielenopettelu lähti nollasta. Enkä ole koskaan ollut mikään kielinero. Meillä on ja oli suhteellisen tiivis suomalaisyhteisö, niin hyvässä kuin pahassa.
Hyvässä, suomea saa pajattaa ja moneen asiaan löytyy apu. Suomenkieliset kirjat kiertävät, jonkun matkassa aina kulkeutuu Gotleria. ruisleipää tai suolakurkkuja. On mahdollista purkaa itseään tunnekielellä.
Pahassa, on niin helppo klikkiytyä suomalaiseen kuplaan, asua Norjassa, mutta jättää kontaktit paikallisiin minimiin, jättää kielenopiskelu ja niin edespäin. Pitää huoli, että pysyy ulkopuolisena vaikka loppuelämänsä.
Mitä Norja on minulle; Koti, ennen kaikkea. Minun sydämeni koti. Riittävästi hyviä ystäviä. Työ, mitä rakastan. Se pieni ydinperheeni, tytär, velipojantekele, eksä joka kuuluu mun perheeseen. Norja on todistus minulle itselleni siitä, että pystyin siihen mihin itse en uskonut, kotiutuvani jonnekin muualle kuin synnyinmaahani.

Sitä pitkänsiiman koukutusta

Kuuba

Mitä rakastan Norjassa; työtä, siitä maksetaan tavan duunarille palkkaa, mikä mahdollistaa mukavan elämän. Luontoa ja merta. Merikotkan liitelyä, valaiden puhinaa talviyönä, lunnien räpistelylentoa, meriharakan uneliasta töppöilyä ja kiukkuista varoitushuutoa ja puuhailua rantahiekalla, yöttömiä kesäöitä, talvisia ukkosenilmoja, turskakautta venepaljouksineen, burnoutin rajamaille ajavaa talvisesonkia, rømmeä, julebrusia, Freian keksisuklaata... ja vaikka mitä muuta.

Merisaukko, keittiön ikkunasta kuvattuna

Voisinko kuvitella muuttavani pois Norjasta? Voisin.
Voisinko kuvitella jättäväni Norjan taakseni? En.
Mitä sitten oikeen meinaan? Palata Norjaan jouluksi. Miksi? Koti-ikävä ja oma päätyö odottaa tekijäänsä. Palaanko vielä Islantiin? Palaan, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Mikä mua vaivaa? Rakkaus, joka on pirstaleina maailman turuilla. Paloina ympäri Pohjoismaita. Eikä tässä nyt puhuta mistään mulkunperässäjuoksemisesta vaan siitä suloisesta levottomuudesta, kun haluaisi olla yhtä aikaa tai yhdistää Norjan, Suomen ja Islannin.

Miksi sitten lähdin Islantiin keikkeilemaan ja miksi suunnittelen tekeväni näitä jatkossakin. Koska, joskus tunnen tukehtuvani tuppukylääni. Tunnen, että hukkaan itseni. Tunnen, että olen jumissa vanhan ja uuden rajalla. Koska työtilanteemme on tuskastuttava syksyt, töissä saa käydä, mutta ei ole mitään tekemistä. Täydellä palkalla istuminen tyhjänpanttina ei ole minun juttuni. Mieluummin teen niskalimassa paskapalkalla jotain muuta kuin soittelen lämpimässä encoreja.