Suomi

Sieltähän minä olen ja sitä varmasti kaikkein eniten. Kuudes vuosi menossa poissa kotimaasta. Synnyinmaan vierailut vähentyneet radikaalisti. Parisuhteen ja ex-anopin kuoleman myötä. Ystäviä harvahko, mutta sitäkin rakkaampi joukko jäljellä.
En ikävöi, mutta mukava on poiketa ja vaikka vähän useamminkin, mutta minkäs teet. Matka on pitkä täältä Pohjois-Norjasta, autolla puoli vuorokautta pelkästään Suomen puolella ja vanhat kotitanhuat vielä paljon Tornionjokilaaksoa etelämpänä. Lentäminen on mitä on, ensin ottaa lähikentältä lento Osloon, jossa odotella sitä jatkoyhteyttä Helsinkiin. Yrittää hoidella leveällään olevia ystävyys- ja sukulaisuussuhteita ilman autoa. Molempi huonompi.

Mitä kaipaan Suomesta?
-Ruokaa!!! Suolakurkkuja, maustettuja ruokakermoja, hedelmäpommijogurttia, Koskenlaskijaa, Musta-Pekkaa, Kellogsin riisimuroja, Kannurwurstia, valmisruokia... ylipäätänsä sitä valikoimaa.

Yksi joulupöytä

-Teitä, hyviä sellaisia. Helppoa kulkemista, vaikka sitten julkisilla. Lyhyitä matkoja, ajallisesti. Norjalaisella ajatusmaailmalla kaikki on lähellä. Täältä missä asustelen ei kauhean etelään vielä ehdi edes 10 tunnin yhtämittaisella ajamisella.

-Kieltä, sitä suomen pajattamisen ihanuutta, kirjoja, lehtiä ja tv-ohjelmia.
-Ystäviä, niitä kullanarvoisia hetkiä istua nokat vastakkain, tilanteesta riippuen viinilasi tai kahvikuppi nenän alla.

-Kesää, sitä joka puolella hersyvää vihreyttä, järviä ja lintujen laulua. Niitä utuisia kesäaamuja ex-anoppilan aitan rappusilla, aamukahvia ja sitä aamun ensimmäistä tupakkaa.

-Sauna!!! Aivan liian harvinaista hupia, oma piti tännekin tehdä yksi kesäloma. No se toki meni avoerossa, mutta ainakin toistaikseksi lupa saunomaan on heltynyt helposti.

Saunanpiipertäjä, väsynyt ja kiroaa halppis lattiakaakelit mopen perseeseen.

Löylyvalmista

Mitä en kaipaa?
-Työelämää, paskaduunia paskapalkalla. Tällä koulutuksella (lue:niin siis millä, eihän mulla ole mitään järkevää koulutusta edes) ei muuta ole saatavilla, jos sitäkään. Elämää kädestä suuhun, jos hyvin menee rahat riittää, mutta auta armias jos leviää autosta laturi tai pesukone, on edessä vähintään kuukauden selviytymistaistelu.

Oikeastaan työelämä on se syy mikä pitää ja tulee todennäköisesti pitämään minut poissa synnyinmaani pysyvästä asukkaista. Mustikkainen muu maa, on muuttunut kotimaaksi, en tiedä milloin se tapahtui edes.

Onko se sitten rikkautta vai puutetta elää näin? Kaikkea ei voi saada, mutta minä en ole päätöstäni katunut. Kielimuurin kanssa alkuun meinasi usko loppua, taantuminen lapsen tasolle suullisessa kommunikoinnissa ei naurattanut, mutta on tässä vuosien aikana norjaa tarttunut ja täällä tuuliseslla rannalla on ihan kiitettävä suomalaisedustus, yksin ei tarvi olla.

Paluu tulevaisuuteen

Maanantaina aamuyöllä saavuin Norjaan. Aatonaatto meni nukkuessa pitkään, ruokaostoksilla, muutamaa ystävää tervehtiessä ja kissakultia paapoessa. Niin, ja kävin tietysti katsomassa laivat, uudet ja vanhat kotisatamassa.

Aivan ihan lahja, toisella puolella teksti Iceland

Miltä tuntuu? Olo on kuin irtolaisella, mä olen laitostunut. Melkein neljä kuukautta matkalaukkuelämää. Käy töissä, syö eteen kannettu ruoka, nuku se mitä töistä jää yli ja sama kierto jatkuu pienillä aikataulu entrauksilla viikonpäivästä huolimatta.
Nyt pitäisi ottaa oma elämä taas haltuun.

Se setti millä Kobbin kanssa tehtiin maailmasta vähän parempi viimeisenä iltana.

 Pitäisi alkaa työstämään, ainakin jo ajatuksissa, että mitä tulevaisuudessa. Eikä tilannetta helpota se, että työt alkavat joskus ensi vuoden puolella. Eikä sekään, että tosi asia on, ettei tällä peukalolla tehdä tuotannonpuolen hommia. Ja jos islantilaisen puoskaroinnin ja netin tiedot pitävät paikkansa, ei tästä peukalosta tule kalua ilman leikkausta, jos silläkään, enää. Muutokset työpaikan organisaatiossa saattavat pahimmallaan tarkoittaa minun vanhan toimenkuvan katoamista. Ja se taas puolestaan tarkoittaa sitä, että minä olen toistaiseksi melkoisen hyödytön. Ja se taas herättää ajatuksen päässä, että mitäs sitten. Ja se ajatus ei välttämättä ole ollenkaan hyvä, tässä vaiheessa.
Sitten pitäisi miettiä tämän bloginkin kohtalo, onko mieltä jatkaa tässä muodossa. Mutta tavallaan tästä on tullut rakas ystävä.

Viimeinen silmäys lentokoneesta tällä erää.

Niin siitä tulevaisuudesta. Islannissako. Mutta en jaksa uskoa, että työnantajani suostuu ihan nikottelematta ja toisaalta kaikki työtarjoukeni kesä- ja alkusyksyä ajatellen ovat Etelä-Islannista. Ja mun lapsi on vielä niin pieni, vaikka omillaan asuukin, etten mä voi sitä vieraaseen maahan hylätä.

Sauna, sitä oli ikävä.

Mutta mulla on tarve purkaa tätä jotenkin.
Mitä hyvää ja mitä huonoa.

Húsavík ja lampaanteurastus. Kovaa hommaa, urakkatahdilla ja paskalla tuntipalkalla. Mulla ei kroppa kestä, ainakaan pisemmän päälle.

Kohtuu palvelut ja noin tunnin matka Akureyriin, josta jo ihan käytönnössä saa kaiken. Noin viiden tunnin ajomatka pääkaupunkiin, Reykjavíkiin, jonne pääsee myös päivittäin lentämällä. Lennotkin useasti ihan kohtuu hintaisia. Virkeä kesäinen turistipaikka kattavan valassafaritoiminnankin vuoksi.
Ei välttämättä kuitenkaa se helpoin paikka työllistyä lammasteurastussesongin ulkopuolella kielitaidottomalle.

Lähti letti, keittiösaksilla. Vihdoin.

Árnes ja minkkitarha. Kivaa ja mun kropalle sopivaa hommaa. Palkka jo ihan kohtuullinen. Mielenkiintoinen ala ja ihan huiput pomot. Mahdollisuus oppia uutta ja paljon. Työnantaja Islannin suurin ja sitä kautta varmasti yksi parhaista alalla.
Keskellä ei mitään. Kylässä huoltoasema, josta kyllä saa pakollisimmat, mutta käytännössä työvuorojen puitteissa ruokakauppaan 42 kilometriä Selfossiin, josta saa jo vaikka mitä. Lähin taajama jossa palveluja on Flúðir, mutta aukioloajat ovat aika suppeat. Árnesista matkaa pääkaupunkiin reilu sata kilometriä. Talvet leudommat kuin pohjoisessa, kovat pakkaset ovat harvinaisia, muutamia päiviä talvessa.

Talvea minkkitarhan pihasta.

Että ei tästä valmista tule ihan helposti. Ja mun luonteella ei mistään tule mitään, jollei työasiat ole itseä miellyttävällä mallilla. Paska akka, työt menee sen rakkaudenkin edelle.

Aivovamma

Mietityttää, kovasti. Tänäänkin päivä meni kuunnellen puhelimella netin kautta Radio Suomipoppia ja muutaman kerran havahduin niin syvistä ajatuksista, että huomaamatta oli valmistunut jossain kohtaa satakin nahkaa. Yleensä tulee vilkaistua laskuria melkein vähän väliä, kun samassa näytössä on lukema mitä pitää seurata. (Kone venyttää nahan yleensä automaattisesti optimaaliseen kokoon, mutta joskus jää vain muutama milli seuraavasta koko luokasta. Yksi potku lisä ja tulee puuttuvat muutamat millit ja farmarin kirstuun kilahtaa muutama satanen lisää.)
No se mitä mietin, on suhteellisen merkityksetöntä tämän bloggauksen tarkoituksen kannalta, mutta mietin surullista kohtaloa. Julia Tukiaisen kuolemaa. Mun yksi todella hyvä ja järkevä harrastus on näätiä Johanna Tukiaisen elämää. Siihen löytyy parit sopivat kanavat ja saat kaikki ensiluokkaiset sosiaalipornot näppärästi ilmoituksena. No tänään ei sitten järkyttänyt, ei aiheuttanut huutonaurua eikä kiehunut sappi Tunkin takia. Siinä meni varmaan parin tunnin työt huomaamatta syitä ja seuraamuksia miettiessä. Ja loput ajasta miettien tätä melkein ohi oleaa keikkaa, sen mukana tulleita asioita ja sitä paluuta Norjaan ja omiin töihin, siinä on pieni pää aika täynnä.

No se varsinainen juttu, tämän päivän hajamielisyyteni on ollut jo aivovammaan verrattava seikka. Se vain menee joskus mulla siihen, en kuule, näe tai ymmärrä yhtään mitään. Hipsasin töistä miltei suoraan viimeiselle uintireissulleni naapuriin. Mukaan vain nappasin pyyhkeen, pesuvehkeet ja jokailtaisen One-Piece Jumpsuittini.

Enkä yleenäs jaksa edes alusvaatteita pukea enää iltaa vasten, kun kyse on kuitenkin yö/oloasustani. Lilluin rankkasateessa melkein parituntia altaissa ja kun suihkun kautta lähdin yhden vaatekappaleen taktiikalla. Ajattelin olla fiksu ja sanoa pari sanaa lipunmyyjävalvojalle, onhan tässä miltei parin kuukauden aikana heitetty small-talkit jos toisetkin. Toppasin tiskin kohdalle ja ajattelin sanoa hyvät joulut ja uudet vuodet ja ehkänähdäänensivuonna-fraasit. Ennen niin mukava haitarinsoittaja mies tuijotti minua kuin spitaalista, menin vähän hämilleni enkä tiennyt mistä moinen. Mies yleensä soittelee haitaria hiljaisessa akvaariossa istuessaan ja kyselee kuulumiset lähteissä. Käännyin kannoillani vähän hämilläni moisesta käytöksestä ja painuin ovesta ulos. Sytytin tupakan ja lähdin kipittämään kotiovea kohti, kylmä tuuli puraisi ensi askeleella ja ajattelin, että kylläpä tuuli menee iloisesti vaatteesta läpi ja vilkaisin, että onko vetoketju jäänyt vähän liian alas. VÄHÄN, vittu, napaa myöten auki ja molemmat tissit näkyvillä. No ei ihme, ettei mun naked hyvän jouluntoivotus ihan sitten saanut sitä sydämellistä vastakaikua. Ensimmäinen primitiivireaktio, käännyin kannoillani ympäri ja ajatus, että pitää mennä jotain selittämään uimahallin sedälle, mutta tajusin siinä silmän räpäyksessä, että islanniksi en osaa, englannilla ei mene perille. Voin vain siis pahentaa, seikkaperäinen selitys suomalaisen oksu-julkkiksen poismenosta ja kotiinlähdön kirpeydestä johtuva hajamielisyys, eivät ihan ehkä käänny siihen, että tissit tiskissä toivotetut joulut muuttuvat perinteiseksi joulurauhaksi.

Nyt mulla on paniikki, tässä kylässä asuu alta 50 ihmistä ja kaikki, se valvojakin, tietää missä olen töissä ja tuntee mun työnantajat. Miten se kertoo tästä eteenpäin?!?! Siis pitääkö mun nyt oikeesti mennä selittelemään töissä huomenna jotain epäämääräistä?! Vai odottaa, että mun pomo ehkä kertoo siitä jollekin tänne jäävälle työkaverille ja mä kuulen sitten puolenvuoden päästä, kuinka olen maannut alasti tiskillä rukoilevani saavani kovaa ajoa haitarin tahtiin?! Vai soittaa ensi syksynä ja kysellä töitä ja saada välttelevä vastaus, ettei ole töitä ja kuulla toisaalta, kuinka monta on palkattu mun ohi?!

Ja kun nyt täytyy muistaa, ei se munkaa englanti mitään helmeä ole, mutta pomot ja uimahallin valvoja jää vielä sen alle, eli mä tiedän että vaikka itse saisin asian seikkaperäisesti ja taustat huomioon ottaen selitettyä, ei se kenellekkään vastapuolella mene perille tod.näk. niin että asia olis pois pyyhkäisty.
Ehkä mua huomenna naurattaa koko juttu, mutta nyt tekis oikeesti mieli pakata tuo matkalaukku ja kadota yönpimeyteen ja leikki leikkiä, etten täällä ole koskaan ollutkaan.

Paska leviää

Mua vituttaa, ärsyttää ja ahdistaa ihan tuelta. Alussa on sen päiväinen ruikutus ja tylsääkin tylsempi seikkaperäinen ja sekava selostus viime aikojen tapahtumista. Kaiva se ruosteinen partakoneenterä pöydälle ja muista viiltää syvälle ja pituussuuntaan. Ja sori, vanhan toisto.

Pieneksi puolustukseksi kaikille osapuolille, me ollaan kaikki enemmän tai vähemmän puhki. Keikkaa takana kaikilla sieltä syyskuun alusta, kenellä missäkin. Kommuuniasumista ja reippaita ylitöitä. 

Meitä on se kymmenen tässä talossa. Kolme vituketta, ovat slovakkeja. Koko juttu alkoi mun kohdalta nelisen viikkoa sitten. Taustaksi, mä olen skarpannut töissä oikeen urakalla, vaikken mikään laiskanpulskea ole koskaan ollut, jos vaan on jotain oikeaa tekemistä. Yksi ilta, pomo pyysi mua ja slovakkipoikia jäämään vetämään nahkoja ulos ylimääräiseksi tunniksi muiden lähdettyä. Pojat veteli ja minä poistin papereita ja muoveja ja lajittelin väreittäin kärryihin. Puhelin soi ja painuin ulos, sisällä ei kuulu puhelin käytännössä ollenkaan. Olin muutaman minuutin poissa ja kun tulin takaisin, oli kaikki irrotetut nahat mytätty sekaisin papereineen ja muoveineen päivineen kärryyn. Kysyin, että mitä vittua. Mun vika kuulemma, kun en ollut töissäni. Pyysin anteeksi ja sanoin, että siivotaan porukalla äkkiä nahat oikein, ennen kuin pomo tulee. Se olis tappanut meidät kaikki, jos se olis nähnyt miten sen rakkaita pidellään. Jätkä alkoi jäkättään jotain ihan omituista ja jatkoi uusien irrottamista ja tunki siihen selvittämättömään sekamelskaan lisää. Pyysin lopettamaan, joko auttamaan mua tai pitämään ainakin tauon uusien kanssa sen aikaa. Jäkäjäkä eikä mitään vaikutusta. Nappasin kännykän taskusta ja otin kuvan sekamelskasta. Pojalla paloi pinna, hyvä ettei käynyt päälle. Ulvoi kun susi, että mä olen vittuämmä, jos näytän kuvan jollekulle. Vastasin, ettei ole aikomustakaan, jos herra suostuu ymmärtämään, että on parempi vaikka istua perseelleen ja olla tekemättä mitään, jollei pysty paikkamaan mun poissaoloa muutamaa minuuttia ja ettei irrottelusta olen paskan hyötyä jos lopputulos on vahingoitettuja nahkoja. Ja jollei asia mene näin perille, pitää etsiä joku muu joka osaa minua paremmin asian herralle selittää. Meni perille, sain apua molemmilta purkamiseen ja loppu tunnista meni ihan ok.

Me kuljetaan töihin 8-paikkaisella minibussilla. Haetaan vielä toisesta majapaikasta yleensä lisää porukkaa, eli meitä on ainakin se 8 ellei pari ylimääräistäkin joka aamu. Muutaman ekan päivän jälkeen alettiin olemaan joka päivä minuutti tai kaksi myöhemmin työmaalla, kun tätä samaista vituketta odotettiin. Ja sitten oltiin kolmatta aamua koko porukka myöhässä. Asiasta kyllä huomautettiin porukalla, muttei se mitään auttanut, päin vastoin. Sitten oltiin yksi aamu vartti myöhässä ja pomo vastassa. Mun yksi harvoista tyttöpuolisista työkavereista, issikka, kertoi syyn myöhästymiseen. Ohje oli kaikille, että auto starttaa 7.45 ja syytä olla kyydisssä jollei mieli juosta 3 km matkaa auton perässä. Ei otettu ihan kirjaimellisesti, joustettiin joka aamu se pari minuuttia. Sitten tuli aamu, kun herra oli vielä huoneessaan 07.50 ja me lähdettiin ilman prissiä. Haettiin toiselta talolta porukka ja kun päästiin töihin oli prinssi jo työmaalla, oli saanut silta ainokaiselta kämppäkaveriltamme säälikyydin, jolla on oma auto. Saatiin keskarin näyttö issikkatytön kanssa stereona ja joku huorittelu.
Ja siitä sitten alkoikin kiva leikki, mitä vaan saan odottaa. Kahvit syliin "vahingossa". Harmaalla alueella olevaa jatkuvaa töiden laiminlyömistä, jonka lisätyö kohdistuu meihin tyttöihin kummallisesti aina. Pari ihan suoraa uhkausta, ihan puskista. Ilman minkäälaista kommunikointia pohjalla. Poika lupas unohtaa, että me ollaan tyttöjä.
Vittumaisinta on, että ärsyke on manipuloinut jollain ilveellä toisen maamiehensä ja tytön mukaan kuvioon ja meidän pitäis olla se tiimi. On sitten huippuhauskaa ja todella tehokasta työskentelyä. Tänään oli pomot muualla, nämä kolme taukoilivat tuplat ja mun työ on niiden panoksen varassa aika pitkälti, tai lähinnä se mun tuotto. Olin niin kiukkua piukassa,että sain aikaiseksi kahdeksassa tunnissa saman aikaiseksi, minkä yleensä urakkatahdilla kymmenessä, kun jätin aamiastaukoa lukuunottamatta muut pitämättä.
Joo, on pomoja informoitu, mutta aika vähän tässä on tehtävää, monessakin mielessä. Sesonki on melkein ohi, kaikki lähtee ensiviikolla. Ja se hyöty aloittaa rumpaa potkujen kanssa, ei maksa vaivaa enää tässä vaiheessa. Se on kestettävä, kaikkien. Ainoa mikä vaan kylmää, on se että mikä se killeri on herralta luvassa, kun se lähtee meistä ensimmäisenä kotimatkalle maanantaina....

Niin. Enkä mä väitä enkä kuvittele olevani mikään unelmien orja tai enää ainakaan millään tavalla objektiivinenkaan tuon vitukkeen suhteen, enää. Alkuun yritin olla vielä mukava herran kohtausten välillä ja mykkäkouluakin kokeilin, mutta nyt olen pysynyt vain niin kaukana kuin mahdollista, jätin toissa sunnuntain Heklan reissunkin väliin, kun en halua istua sekunttiakaan herran kanssa vapaaehtoisesti samassa autossa. Muille valittelin väsymystä, kun en viitsi antaa lisäaihetta suuntaan enkä toiseen.
Kiitos ja anteeksi, helpotti kummasti.

Siirappia ja suolaa haavoihin

Kaksi viikkoa ja olen ensimmäistä iltaa Norjassa lähes neljään kuukauteen. Töitä on ainakin lähtöviikon perjantaihin asti, lupasin jopa pomolle olla lauantaiaamusta töissä, jos oikein tiukille vetää, sillä ehdolla, että joku ajaa mut joko Selfossiin bussille tai suoraan hotellille lauantaina illan suussa. Viinakaupan kautta piste.

Olen yrittänyt pari viikkoa tavoitella melkein päivittäin sitä rakkainta ystävääni täällä Islannissa, Kobbia. En muistanut viimeksi kysellä koska ja kuinka monta viikkoa merireissu kestää. Tänään tuli viestiä facen kautta, ovat niin kaukana avomerellä, ettei kännykkä toimi, mutta netti silloin tällöin. Kobbi rantautuu noin 19. päivä ja meillä on sama diili kuin tänne tullessa, minä tuon oluet ja Kobbi itsensä. Mulle on siis tiedossa se toisiksi paras tapa ja seura viettää se viimeinen ilta Islannissa. Saan rapsutusta tutussa kainalossa ja purkaa nämä kaikki reissun tunteet. Ja voin selittää yökkäilyn ja kyyneleet sunnuntaina matkan päällä ja illalla velipojan sohvalla, krapulalla. Luulen, että se on oikea tapa jättää tämä keikka taakse.

Niin siitä mistä meinaan tilittää ja tillittää Kobbin kainalossa.
Se rakkaus mikä rinnassani tulin tänne reissulle, hautasin sen isiensä maille. Mun oli pakko, eikä se tunne ole minusta mihinkään hävinnyt, liekkö häviä koskaan. Pelottaa itseäkin, että kuinka pitkälle tällainen keski-iässä hankittu todellinen sydämen nyrjähtäminen paranee. On ja oli vain pakko tehdä päätökset järjellä ja jatkaa elämää. Vähän niin kuin ihku BB-Janita laulaa Toni Wirtasen tekstiä;
 Mä kulkenut kauan olin luokses
ja viimein kun toisemme löydettiin
Oli molemmilla elämä jo valmis
mutta tarinamme silmistä luettiin

Mä elän varmaan väärää aikaa


Kun ilma nousee höyryten
ja vierelläni askeleesi kuulen narskuvan
sä oot niin kuin pakkanen
Sinun kuulen sen taas sanovan
että oon sun kohtalosi
Meidän pitää odottaa
vain seuraavaan elämään

Niin, jotkut asiat vain tapahtuvat auttamattoman myöhään, niiden muuttamiseen ei auta rakkaus, ei hyvä tahto eikä päättäväisyys. Monta kuukautta uskottelin itselleni, että rakkaus on se mikä oikeuttaa tähän. Oikeuttaa rikkomaan yhden perheen, viemään aviomiehen ja isän lapsilta (joo tiedän, ettei isyys lopu avioeroon, mutta kyllä ainakin tässä tapauksessa hintana olisi ollut käytännössä ero myös isän ja lasten välillä) ja leikkimään leikkiä, että vain "meidän" tunteilla on merkitystä. Bullshit! Joskus vain se hinta on niin kova, ettei sitä pysty maksamaan. Ja en mä pystyisi elämään se omallatunnollani, vaikka kuvittelinkin. Toisekseen, mitäs sitten kun se herää yksi aamu mun vierestä, näkee kaiken ilman vaaleanpunaisia laseja ja tajuaa kuinka paljon se heitti menemään, meidän (mahd. ei siis minkään) takia...

Toinen syy "järkipäätökseeni", puhdas itsekkyys. Minä tutustuin ja ihastuin työkaveriin Husavikissa. Siitä seurasi treffailua ja loppukeikasta sopimus ja suunnitelmat tavata jatkossakin. Herra kävi minua tapaamassa tässä yksi viikonloppu täällä ja minä kävin pari viikkoa sitten treffeillä Reykjavikissa. Soitellaan, tekstaillaan, mesetellään ja snapshottaillaan päivittäin ja toivottavasti talvella saan vieraan Norjaan. Erikoinen tapaus, positiivisessa mielessä. Jotain ihan muuta, mitä olen koskaan ennen tavannut. Voisin kertoa tarkemmin, mutta en katso oikeudekseni rääpiä toisten yksityisasioita tähän. Se mikä tästä tekee itsekästä, tämä mies on valmis ja halukas laittamaan meidät ensisijalle, sitten kun sen aika on. Ei ole vaimoa ei nykyistä eikä entistä. Mun narsistinen puoli on vedellyt sellaisia krokotiilin kyyneleitä, ettei hyvä tosikaan. Yhyy, miks mä en saa olla edes yhtä sekunttia jollekulle se ykkönen. Kieriskellyt itsesäälin tuhkassa ja tervassa. Hitto, kun sitä onkaan nolo, kun näkee tämänkin kirjoitettuna!

Toinen juttu, kyse on aikuisesta ja järkevästä ihmisestä. Vaikka tiedän, että jos haluamme tulevaisuudessa elää ja olla yhdessä, se tapahtuu Islannissa, Husavikissa. Kun mietin monena päivänä lampaan maksa kädessä asiota, ymmärsin, ettei häntä voi eikä pidä repiä juuriltaan. Tiedän, ettei minun tehtäväni naisena ole lähteä kenenkään perään, mutta minun kohdallani se on mahdollista. Minä olen jollakin tapaa juureton, ollut aina. Ei mulle ollut mikään ongelma aikoinani pakata elämää kassiin ja lähteä Norjaan. Se oli oikea ratkaisu ja sydän muutti mukana, koti-ikävä mitä podin, oli vain mukava kaipuu. Mutta kun asiasta keskusteltiin, ei kahnausta aiheuttanut myöskään se, kun kerroin, että kotini tulee olemaan Norjassa, tuulisessa kalastajakylässä todennäköisesti vielä vuosia. On niin ihaaa ja helppoa keskustella aikuisen, järkevän ihmisen kanssa, vaikeistakin asioista. Mutta uskon ja luotan, että asiat järjestyvät. Jo ennen kyseisen herran tapailua, olin löytänyt sydämestäni unelman. Unelman siitä, että asuisin ja työskentelisin syksyt ja alkutalvet Islannissa ja talven ja kevään Norjassa. Ensivuonna haluaisin olla talvea lukuunottamatta täällä. Tulla jo kesäksi ja olla jouluun saakka. Miksi? Mulla alkaa olla plakkarissa ensivuodella niin paljon mielenkiintoisia  työtarjouksia, että en tiedä kohta mihinkä enää tarttua. Eikä johdu mun erinomaisuudesta, vain ja ainoastaan siitä, että en hetkeäkään murehdi paskaa palkkaa vaan haluan kokeilla rajojani, oppia kieltä, tehdä asioita mitä en ole ennen tehnyt. Ja niin, tutustua siihen mieheen enemmän. Mutta. Mun suunnitelmat, ne on tehty vain muutettavaksi. Todellisuudessa tiedän ensi vuodesta...en yhtään mitään...

Moraalitonta ja ällöttävää

sain vastaukseksi, kun keskustelin yhden ystävättären kanssa työstäni. Turkistarhaus on niin arka aihe, tiedän. Mietin pomon kanssa syitä siihen ja seurauksia esim. täydellisen tarhauksen kieltämisen seuraamuksista. Hänen näkemyksensä oli, että jos tarhaus kielletään, ei turkisten käyttö lopu. Vain tapa saada turkiksia muuttuu, hän näki esim. ongelmana rauhoitettujen ja sukupuuttoon kuolemisen uhkan alla elävien lajien kohtalon. En ole koskaan ajatellut, mutta kuulostaa järkeen käyvältä. Nämä eläimet, jotka päätyvät nahkoiksi minunkin avustuksellani, eivät ole pois luonnon kiertokulusta, eivät muuta ekosysteemiä puuttuvana linkkinä esim. petoeläinkannassa.

Lempivärini Jaguar, luonnostaan kuuro ja jää yleensä kilon verran muita värejä pienemmäksi.

Jaguar muovitaanalla

Tapa miten kuivaneita nahkoja EI saa käsitellä.

Se erikoisrukkanen, jolla minkkejä käsitellään.

Toinen juttu, se marsu, rotta tai kani siellä lastenhuoneen nurkassa. Jos häkki onkin vähän isompi ja hoito henkilökohtaisempaa, onko se paikka mihin se eläin kuuluu tai haluaa olla. Ja tosi asiahan on se, että kun sitä ihmiseen tottumatonta tanssihiirtä sieltä häkistä raastetaan lasten puristeltavaksi, kuolemanpelkoa se eläin potee. Ehkä olen kylmä ja tyhmä, mutta niin kauan kuin ihminen käyttää eläimiä omiin huvituksiinsa, ruokaan tai muuhun vastaavaan, en pysty näkemään turkistarhausta sillä silmällä, että se olisi niin paljon moraalisesti arvelluttavampaa. Edelleen peräänkuulutan eläinten hyvää pitoa ja huoltoa, oli sitten kyse siitä minkistä, gerbiilistä, kissasta, hevosesta, lampaasta tai lehmästä. Meillä on velvollisuus kunnioittaa jokaista luontokappaletta, loppuun asti. Niin minäkin teen, minä kunnioita jokaista minkkiä ja yritän tahollani toimia mahdollisimman hyvin, siihen hamaan hiilidioksiidilaatikkoon pudottamiseen asti. Mulla oli alkuun vähän ongelmia töissä, kun näin yhden tiimin tavan käsitellä minkkejä, multa meinas tulla oikeesti itku. Siinä purettiin omaa pahaa oloa ja turhautumista, minä vasikoin siitä omistajalle ja sanoin myös, jos joudun kyseiseen tiimin, lähden kotiin siltä istumalta. Mutta onneksi omistajat näkevät asian samoin kuin minä, eläimiä pitää kohdella mahdollisimman hellävaraisesti ja asiallisesti loppuun asti.

Yksi kaunis auringonlasku

Yksi kaunis auringonnousu

Salametsästys on ongelma Afrikassa muun muassa. Aina löytyy ihmisiä, jotka haluavat nahkaa, sarvia ja luita. Tästä päästää ovelasti aasinsiltaa asiaan, joka liittyy tavallaan samaan ongelmaan. Yksi työkaveri oli katsonut dokkarin miehestä jostain päin Etelä-Afrikkaa, joka kasvattaa ja tarhaa sarvikuonoja, hippoja, leijonia ja jne edelleen riistaksi. Kasvattajalta oli kyselty moraalista vastuuta näiden eläimien kasvattamisesta metsästettäväksi. Vastaus oli ollut, että jollei hän kasvata niin vastaava määrä villejä eläimiä kuolee ilman minkäänlaista kontrollia salametsästyksen uhreina. Niinpä, enkä minä tarkoita, että kaiken voi selittää hyväksi, mutta ihminen on peto ja sille asialle olisi paljon enemmän tehtävää, kuin puuttua esim. turkistarhaukseen täyskielloilla ja jne. Ja onko se sitten oikeesti kenenkään etu, että tarhaus jää vain ja ainoastaan Aasian maiden varaan. Sieltä kuitenkin on peräisin järjestäen ne kaikki videot missä angorakania nyljetään ja kettuja nahkotaan elävältä. Kävin katsomassa muutaman videon sivuilta missä perään kuuluutetaan Suomeen täyskieltoa tarhauksen suhteen. Näin sairaita eläimiä, mutta tuntuisi taas unohtuvan jotain. Jokaisessa ryhmässä on piittaamattomia, oli sitten kyse ihan mistä vaan. Toinen ongelma, vallankin Suomessa, tarhaus on luontaisesti katoavaa, keski-ikä oli reilusti yli viidenkympin tarhaajilla. Uusia sukupolvia ei kiinosta. Ja metodit ovat muuttuneet, mutta ryhmä joka on aloittanut kääntämällä minkillä niskat nurin, ei välttämättä ole se helpoin opettaa kunniottamaan sitä tuotantoeläintä. Ja yksi pointti lisää, jos on 25000 ihmistä samassa tilassa, mitä luulette montaako sairautta ja vammaa löytyy? Sama se on eläinten keskuudessa, asia pitää osata suhteuttaa. Jos eläimiä on kymmeniä tuhansia, ei se märkivä silmätulehdus yhdessä häkissä ole syy lopettaa koko tarhaa. Meillä oli aina häkeillä työskennellässä "behandles" viirejä taskussa, kun näimme mielestämme hoitoa tarvitsevan eläimen, lippu häkin kahvaan ja numero ylös ja työpäivän päätteeksi lista tsekattavista eläimistä pomon lokeroon. Tsekkauksen jälkeen korttiin ilmestyi teksti mitä oli tehty ja mitkä jatkotoimet tai eläin oli kadonnut. Mutta jos tilanteet irrotetaan kokanaisuudesta, totuus yleensä kärsii. Otin muutaman kuvan todella pahannäköisistä jutuista, mutta en aio niitä tänne liittää. Haluan pitää nämä kuvat k-12 tasolla ja enkä myöskään luota siihen, etteivätkö ne päätyisi irti asiayhteydestä.

"Kunnantalo", vaikkei tämä oma kuntansa olekaan.

Tänään oli vapaapäivä, nukuin iltapäivään ja yritin käydä kävelyllä, mutta vaakasade ja tuuli saivat minut luovuttamaan, huoltikselle karkin ja energiajuoman ostoon ja kotiin nettiin nuljumaan. Ai niin, 3 viikon päästä tähän aikaan olen tod.näk. juuri rantautunut kotikulmille Norjaan. Mikä sitten on fiilis, rehellisesti. Ei kiinostaisi vähääkään. Katselin facesta tänään edellisen kotikyläni, Husavikin joulukuusi-bileitten ja ex-työnantajani joulupöytä kuvia, tuli ikävä sinne. No on siihen tietysti jokin muukin syy, mutta vielä ei ole aika avautua siitä sen enenpää tänne.

JK: Nämä ovat ajatuksiani ja hyvin vähissä määrin referointia tutkimuksista. Älä siis nosta maitoasi mun läpinöille.

Let the battle begin...

Teurastus on alkanut, viikko sitten. Olen ollut pääsääntöisesti sisällä siisteissä hommissa.
Ensimmäiset päivät olin vanhalla tarhalla paikkailemassa, kun osa minkeistä oli jäänyt punnitsematta.
Ja koin ensimmäisen huonon omantunnon.

Kurkistus pesästä

Kaksi riviä häkkejä, joissa majailee kaksi poikaa ja yksi tyttö. Tytöt olivat jääneet punnitsematta. Mun hommana oli punnita tytöt, kirjoittaa paino passiin, palauttaa takaisin häkkiin ja ottaa niiltä tyttösiltä kortit mukaan, joiden paino oli väristä riippuen alle 1400 tai 1500 grammaa. Suurin osa kevään tyttöistä on yli painorajan. Jossain vaiheessa puntarilla oli tyttönen, paino 750 grammaa, kiltti kuin mikä. Katsoi minua suoraan silmiin, kun laitoin passin teurastettavien nippuun. Tuli paha mieli.

Sisko vaa'alla ja sen veli odottamassa vuoroaan.

Viikko sitten tiistain olin ensimmäisen kerran isolla tarhalla teurastukseen liittyvissä hommissa.

Pahat Pojat

Puuhailin nahkahuoneessa vähän sitä ja tätä. Kokeilin rasvapoistajaa, en toki omaan pehvaani, vaikka sekin sitä varmaan tarvis.

Alla olevassa videossa pullukka poika leikkii. 

Seuraavana aamuna pomo nappasi mut ensimmäisenä privaan ja kyseli mun jatkosuunnitelmia. Tarjosi töitä jatkossakin. Olin ihmeissäni, mutta otettu. Ja vielä ilmoitti, että samana päivänä alkaa koulutus koneelle, joka venyttää nahan kuivatukseen.

Mun työkalu

Sitä on sitten harjoiteltu. Ekan päivän saldo oli 3 kertaa oma sormi kyseiseen koneeseen. Ei vahinkoja, mutta tippa tuli linssiin, kun jättää sormen pään puristimen väliin. Tahti on kova. Mua on painotettu koko ajan, että mun homma on vain ja ainoastaan käyttää konetta, ei mitään muuta. Ja se on mulle vaikeaa, kun se käytännössä tarkoittaa mun mittapuulla prinsessointia. Eli sitä, kun muovi loppuu koneesta, joku muu hakee rullan, kun vaunu on täynnä, joku muu vaihtaa uuden. Kun nahasta pettää nenä, joku muu laittaa tukikappaleen. Mä ymmärrän syyn, käyttämälläni koneella pystyy venyttämään maksimissan kolme nahkaa minuutissa, tavoite on 1500 nahkaa päivä, yli saa ja toivottavaa on mennä eli työpäivä on 10 tuntia vähintään ja vapaa päiviä ei ole. Jos siis käytän aikaa siihen mitä muutkin voivat tehdä, ei tulosta tule. Ja meitä koneenkäyttötaitoisia on kaksi talossa, yksi omistajista ja minä. Vähän ihmettelen, että miksi, mutta kai siihen syynsä on. Parempi kai se on opettaa yksi siihen ajan kanssa, kuin että kaikki häslää vuorollaan. Ei ihan yksinkertainen homma kuitenkaan. Kone on niin automaattinen, JOS osaat pitää nahan oikeassa asennossa ja heilauttaa hännän sekunnin palasella oikeaan aikaan pois sensorin edestä niin nahka menee oikealle paikalleen ja parilla polven painalluksella nahka on oikeassa kuosissa. Mutta siinäpä se onkin, se oikea asento ei ihan mene kohdalleen läheskään aina ja se hidastaa tahtia ja ärsyttää. Mutta kaipa se siitä, kun toivottavasti tulevasta aamusta lähtien jos koneet toimivat, ei tarvi enää tehdä ylläpitohommia. Vähän jännittää, että miten sitä kestää kelkassa.

Oodi

 Tekniikkaa on hiottu, nopeutta tulee, pikkuhiljaa, vielä on petrattavaa. Ennätys tähän mennessä, 1282 nahkaa päivässä. Lohduttavaa on se, että tod.näk. pystyn 1500 tai ainakin hyvin lähelle tämänhetkisen työpäivän pituuden puitteissa, mutta tiukkaa tekee. Ja kun hosumalla ei pääse eroon kuin sormestaan.

Ja ai niin, mulla oli vieras täällä viime lauantaina, sydänsydänsydän....

Norja

Jotain vähän kevyempää aihetta välillä ja jotain enemmän minusta.
Lähdin kesäkuun alussa 2008 ystävättären kanssa seikkailulle, Norjaan. Ei oikeastaan ollut edes selvillä sen tarkemmin, mitä sinne tekemään. Pointti oli loma ja ehkä mahdollisuus tehdä töitä matkarahojen eteen.

Kotikylä

Niitä ensimmäisen kesän töitä.

Matka oli melkoinen seikkailu ja kokemus, yksi missattu lautta ja uusien suunnitelmien teko lennosta. Olimme perillä neljän aikaan aamuyöstä ja meitä oli vastassa hauskan näköinen norjalaistunut savolaismies.
Viikko kului, tehtiin vähän sitä ja tätä. Koukutettiin, maalattiin, siivottiin asuntoa ja laivaakin. Pidettiin hauskaa ja saatiin seuraa.

Suomeen kun pääsin tajusin, että kaikki on ohi. Se ruvella ollut avioliitto tuli loppuunsa siinä kohtaa. Kun reilun viikon päästä tuli työtarjous Norjasta muutamaksi viikoksi, oli helppo lähteä pakoon. Pakkasin vähän vaatteita, lapselle pleikkarin ja television ja otin 11 vuotiaan tyttäreni mukaan. Meni muutama viikko, minä koukuttelin päivät pitkiä siimoja ja tytär onki laiturilla hymy korvissa ja sanoi monta kertaa, etteikö me voitais jäädä tänne. Kun heinäkuuksi järjestyi pesuhommia ja elokuuksi tarjottiin kahvilan kesälomitusta ja vielä kaiken kukkaraksi kalatehtaalta löytyi pesurin paikka jatkoksi, oli päätös helppo. Lapsi kouluun ja tavarat Norjaan.
Rakkaus syttyi, siihen hauskan näköiseen savolaismieheen. Kului vuosia, asuttiin yhdessä, hankittiin vene, ostettiin talo ja auto. Lisättiin perhettä kolmella kissalla. Matkusteltiin.
Hukattiin toisemme ja erottiin.

Norriska, uusioperheemme esikoinen

Kaksostyttömme

Norjasta tuli koti, en potenut koti-ikävää oikeastaan missään vaiheessa. Se velipojan tekelekkin muutti vuoden meidän perässä ja lähellä oli jo paljon rakasta Suomesta.
Kielimuuri lannisti alkuun, paljon. En osannut käytännössä sanaakaan ruotsia, kielenopettelu lähti nollasta. Enkä ole koskaan ollut mikään kielinero. Meillä on ja oli suhteellisen tiivis suomalaisyhteisö, niin hyvässä kuin pahassa.
Hyvässä, suomea saa pajattaa ja moneen asiaan löytyy apu. Suomenkieliset kirjat kiertävät, jonkun matkassa aina kulkeutuu Gotleria. ruisleipää tai suolakurkkuja. On mahdollista purkaa itseään tunnekielellä.
Pahassa, on niin helppo klikkiytyä suomalaiseen kuplaan, asua Norjassa, mutta jättää kontaktit paikallisiin minimiin, jättää kielenopiskelu ja niin edespäin. Pitää huoli, että pysyy ulkopuolisena vaikka loppuelämänsä.
Mitä Norja on minulle; Koti, ennen kaikkea. Minun sydämeni koti. Riittävästi hyviä ystäviä. Työ, mitä rakastan. Se pieni ydinperheeni, tytär, velipojantekele, eksä joka kuuluu mun perheeseen. Norja on todistus minulle itselleni siitä, että pystyin siihen mihin itse en uskonut, kotiutuvani jonnekin muualle kuin synnyinmaahani.

Sitä pitkänsiiman koukutusta

Kuuba

Mitä rakastan Norjassa; työtä, siitä maksetaan tavan duunarille palkkaa, mikä mahdollistaa mukavan elämän. Luontoa ja merta. Merikotkan liitelyä, valaiden puhinaa talviyönä, lunnien räpistelylentoa, meriharakan uneliasta töppöilyä ja kiukkuista varoitushuutoa ja puuhailua rantahiekalla, yöttömiä kesäöitä, talvisia ukkosenilmoja, turskakautta venepaljouksineen, burnoutin rajamaille ajavaa talvisesonkia, rømmeä, julebrusia, Freian keksisuklaata... ja vaikka mitä muuta.

Merisaukko, keittiön ikkunasta kuvattuna

Voisinko kuvitella muuttavani pois Norjasta? Voisin.
Voisinko kuvitella jättäväni Norjan taakseni? En.
Mitä sitten oikeen meinaan? Palata Norjaan jouluksi. Miksi? Koti-ikävä ja oma päätyö odottaa tekijäänsä. Palaanko vielä Islantiin? Palaan, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Mikä mua vaivaa? Rakkaus, joka on pirstaleina maailman turuilla. Paloina ympäri Pohjoismaita. Eikä tässä nyt puhuta mistään mulkunperässäjuoksemisesta vaan siitä suloisesta levottomuudesta, kun haluaisi olla yhtä aikaa tai yhdistää Norjan, Suomen ja Islannin.

Miksi sitten lähdin Islantiin keikkeilemaan ja miksi suunnittelen tekeväni näitä jatkossakin. Koska, joskus tunnen tukehtuvani tuppukylääni. Tunnen, että hukkaan itseni. Tunnen, että olen jumissa vanhan ja uuden rajalla. Koska työtilanteemme on tuskastuttava syksyt, töissä saa käydä, mutta ei ole mitään tekemistä. Täydellä palkalla istuminen tyhjänpanttina ei ole minun juttuni. Mieluummin teen niskalimassa paskapalkalla jotain muuta kuin soittelen lämpimässä encoreja.

Ihan sama

olen ollut hiljaa. Ajattelin ensin voi kertoa ja kirjoittaa mitä teen juuri nyt. Mietin, etten halua provosoida ketään ja tiedän nykyisen työni olevan enemmän kuin tunteita herättävä aihe, vallankin Suomessa. Mutta ehkä juuri siksi haluankin siitä kirjoittaa, viikon pähkäilyn jälkeen.

Olen töissä minkkitarhalla, osallistun siis lähipäivinä alkavaan teurastukseen. Turkis, se sana herättää tunteita. Onko edes tänä päivänä oikeus tykätä turkiksista? Vai vaatiiko yleinen asenne niiden jyrkkää tuomitsemista? Niin se taitaa olla.

Joo, olen erehtynyt katsomaan netistä jonkin videon pätkän, missä jossain päin kaukoitää nyljetään kettua tai jotain vastaavaa elävältä. Olen myös nähnyt kuvia nyljetyistä minkeistä.

Olen töissä Islannin suurimmassa minkkitarhassa. Aloitin viikko sitten. Pelotti ja en ole koskaan ollut mistään työstä näin epävarma etukäteen. Enkä toki tiedä vieläkään, teurastusta ei ole aloitettu vielä. Viikko on mennyt kauden valmisteluihin. Olen purkanut pakkasesta kokonaisia minkkejä sulamaan. Lajitellut tiiliskiviä, leimannut passeja. Osallistunut punnitukseen. Jokainen turkikseksi päätyvä eläin punnitaan. Jokainen minkki omaa kortin, josta käy ilmi kaikki mahdollinen. Värit, sukupuu, sisarusmäärä, paino ja jne. Onneni on varmasti tässä kohtaa olla töissä suurimmalla. Paineet ovat kovat, kaikki pitää olla enemmän kuin kunnossa ja siitä hyötyy tässä tapauksessa varmasti eläin eniten.

Mielenkiintoista on ollut huomata, kuinka erilainen suhtautuminen täällä on tarhaukseen. Työpaikallani käy satoja lapsia ja nuoria tutustumassa tarhaukseen koulujen ja päiväkotien mukana. Asenteita halutaan muokata kokemusten kautta. Eikä täällä Islannissa ole huomattavissa läheskään sellaista vastustusta kuin mihin Suomessa törmäsin aikanani.


Odotin paljon pahempaa, minua peloteltiin hajulla. Joo, se on todella voimakas, mutta ei siihen kiinnitä huomiota töissä. Mutta tänään riensin poikkeuksellisesti suoraan töistä huoltsikalle tupakan ostoon. Hävetti seistä se minuutti tai kaksi kassalla. Toppahaalari jää töihin, ensimmäinen asia kotona. Riisun KAIKKI vaatteet muovipussiin jonka kannan ulko-ovelle. Hinkkaan itseni pesusienen karkealla puolella päästä varpaisiin joka päivä, iho kiittää. Nahka ei todellakaan ole tottunut tällaiseen saippualla läträämiseen ja naama on niin kireänä, että hymyilessä sattuu pyllyyn.

Veikeitä eläimiä, yksilöitä nämäkin. Agressiivisia, leikkisiä, uteliaita, arkoja... Tuotantoeläimiä. 

Vanha tarha

Ensimmäinen päivä oli paniikkia. Tulin porukan mukana, jotka ovat olleet täällä monena vuonna sesonkitöissä. Pojat varustivat minua, eläimet purevat ja kusevat päälle minkä ehtivät. Totta, varovainen pitää olla ja aina sekään ei riitä. Ja kun saat vastentahtoisen eläimen punnittavaksesi, saat parfyyin päällesi ála minkki. Ensihetkeni varsinaisen tarhanpuolella oli kammottava. Minut tuupattiin hetkeksi mukaan punnitukseen, jossa vetovastuussa oli vanha konkari ja punnitusmetodina "tuubi".
Käsi turvahanskan kanssa häkkiin, hännästä kiinni. Minkki pää edellä putkeen, napin painallus ja paineilma lukitsee minkin paikalleen ja nestekidenäyttö näyttää painon. Hännästä tukeva ote, paine alas ja minkki hännästä roikottaen takaisin häkkiin. Punnitsija painoi urakalla ja mulla sydän löi kahtasataa. Olin ihan varma, että kohta minulla roikkuu minkki kurkussa. "Tuubi-tiimi" on tehokas ja nopea, muttei todellakaan aloittelijan paikka.

Näin voi käydä kun muistaa varoa hampaita, mutta unohtaa kynnet.

Pari seuraavaa päivää olin turvallisesti leimaushommissa. Eläimet pysyivät turvallisesti häkeissä ja vain kortteja käsiteltiin. Ensimmäinen oma virallinen punnituspäiväni oli myös pelottava. Minut lyötiin kahdestaan yhtä vasta-alkajan kanssa. Metodina meillä oli "vaakaloukku". Minkinmentävä häkki, jossa on vaaka itsessään. Yksi karannut eläin, joka sekin saatiin haavilla kiinni.

Torstaina minut määrättiin Latvialaistiimin neljänneksi. Ja sitten alkoi homma sujumaan. 2 neljästä ovat töissä tarhalla ympäri vuoden ja elämää nähneitä. Rauhallista, mutta ehdottomasti tehokkainta työskentelyä tiimeistämme. Eläimet pysyvät rauhallisena, läheltäpiti-tilanteita olemattoman vähän. Karanneiden eläinten määrä nolla ja minä en pelkää mitään, edes puremia.
Laulan ja tanssin taas töissä kuin lammasteurastamolla ikään. Kokemus on voimaa, niin työ- kuin elämänkin.

"Riisuntakone"

Pyydän anteeksi kaikilta, jota työni ja siihen suhtautuminen satuttaa ja loukkaa. Minä en puolusta tarhausta, mutten sitä myöskään tuomitse. Jos on halu avautua moraalinpuutteestani, tee se sähköpostitse, jooko?

Paska homma

päiväni Húsavíkissa ovat luetut, ainakin tältä erää.

Paska, ihan ehta semmoinen, muttei kyllä ihmisen.

Työt loppuivat maanantaina ja huomenaamulla kello yhdeksän jatkuu matka kohti Reykjavíkia. Yö hotellissa, jonkin moista humputtelua rakkaan Kobbin kanssa ja Selfossin kautta Árnesiin perjantaina ja uudet työkuviot harjoitukseen lauantaina. Näin on suunnitelmat, mutkana matkassa on särkynyt peukalo.

Sorsatkin ovat lähteneet.

Talvi alkoi eilen

Kävin näyttämässä sitä lääkärille, kuvauttamassa sitä ja vielä ortopedille, vielä on jäljellä käsikirurgi reilun kahden viikon päästä. Ei tule vanhuus yksin, eikä vanhat vammat ole aina vanhoja, niitä voi näppärästi uudistaa, kun ei tiedä enää mihin sattuu. Saa mukavasti aikaan isompaa vahinkoa. Viittaa alkukaudesta vaivanneeseen hartiahelvettiin, joka meinasi välillä viedä tajun. Luulen, että muutamat aamupäivät meni jonkinmoisen kipushokin rajamailla, kun jälkeen päin muistelee. Ei siinä ehtinyt, eikä tajunnut yhtä mukana laahaavaa peukaloa paljon laittamaan merkille.

Viimeinen silmäys teurastomolle

Tämän kaupan takapihalta alkoi monta mukavaa matkaa

Mitä reissu antoi ja mitä otti? Lista on pitkä ja mutkikas. Suuria tunteita, ikävä jää, Ihmistä, ihmisiä, paikkaa ja tunnelmaa.
Keikka on ollut luopumista, pettymistä omiin tunteisiin. Pettymistä rakkauteen ja lupauksiin. Rajua todellisuutta, ikävää ja sen purkamista. Intohimoakaan unohtamatta. Fyysistä kipua, sietokyvyn rajoilla. Ystävyyttä ja siihen pettymistä. Myös vanhemmuutta, ylläriylläri. Känniä ja krapulaa. Tuskastumista kielimuuriin ja hetkiä kun ei ole sanoja.
 Vahvistunut käsitys tiettyjen kansanryhmien röyhkeydestä ja orkidea-asenteesta. Ilo siitä, kuinka pienellä vaivalla sitä loppupeleissä vielä tämänkin ikäisenä oppii uusia asioita. Ihania tuttavuuksia, issikkatytöt lähtivät maanantaina kotiin järjestäen, meinas tulla tippalinssiin, kun "tyttäreni" Ólina lähti. Enkä olisi vielä halunnut miltei ketään päästää.

4 kertaa tuli asioitua, ei paha kuitenkaan

Palapeli valmistui tänään, ei hetkeäkään liian aikaisin

Helpotusta myös. Ei ole ihan yksinkertaista sopeutua enää tällä ikää moiseen yhteisöasumiseen, vaikkei minua rankaistukaan samanlailla kämppiksellä kuin muita. Silti, edes tupakalle et pääse joutumatta jonkun kanssa puheisiin, aina ei jaksaisi. Silläpä nuo tarkkaan varjellut morrotus-sunnuntait olivat enemmän kuin tarpeepeen. Sunnutaisin kävin kävelemässä, uimassa, syömässä ja kirjoittelin omiani ja valmistuin työviikkoon. Tänään tuli 8 viikkoa täynnä tässä sympaattisessa kylässä. 7 viikkoa olisi tarjolla töitä seuraavassa paikassa, jos pää ja peukalo kestää. Yksi lentolippu olisi 18. päivä Norjaan. En tiedä vielä, todellakaan. Ja tarviikokaan, ei tarvi.

Ruotsalaisnuorten iltahupi

Viimeinen ilta ja hotellin parkkipaikka

Itkemättä tätä ei taputella, itkin eilen, itkin tänään ja itken huomenna ja kenties vielä monta kertaa sen jälkeen.

Nuoret lumisotasilla, myhäilin turvallisen matkan päästä.

Kiitos kaikille, työkavereille ja työnantajalle. Kommuunin väelle ja henkilökunnalle. Paikallisille ja muualta tulleille. Ja suurin kiitos Sinulle, joka teit tästä keikasta spesiaalin.

I will be back, i hope...

 Sydän jää tänne, mutta toivon että siitä pidetään hyvää huolta ja voin tulla hyvillä mielin turskakauden jälkeen katsomaan miten sitä on täällä hoidettu. Vittu!!!!!!!!!!!!!