Elämä soljuu

Reilu kuukausi takana Islannissa asumista.

Paljon on ehtinyt tapahtua, paljon on vielä toivottavasti edessä.
Työt vaihtuivat onneksi naapurikylään. En voi kuin huokaista onnesta joka kerta kun töiden jälkeen ajan vuonon reunaa kotiin. Väistelen lampaita, lintuja ja joskus jopa poroja. Joskus jopa minä onnekas ajelen kotiin tietäen, että siellä odottaa minua joku muukin, kuin kissa ja koira.
Tutusminen Ukkokullan nuorimmaisiin on alkanut, aika vauhdikkaasti, mutta ei kai ihan pieleen. En voi väittää, etteikö jotain sydämessäni olisi hyrähtänyt, kun kävin tytöt hakemassa tiistaina, ilman Pabbia. Molemmat hihkuivat jo ikkunan läpi ja kipittivät ilman mitään äiti-itkuja vauhdilla Hyundain takapenkille. Keskustelu tyttöjen kanssa ei ole kovin monipuolista, kun en osaa islantia. Mutta ei 5- ja 3-vuotiaat vielä paljon onneksi vaadi. On tärkeää ymmärtää avainsanat.

Taputtelin jopa tyttöjen kanssa uimahallireissun viime viikolla, kun Ukkokulta joutui äkkiseltään merelle. Vähän jännitti pikkutyttöjen reaktio aamulla, kun edessä oli selittää onnettomalla islannilla, että isi on töissä, meidän pitää reippaasti pukea ja syödä aamupalaa ja lähteä hakemaan äitiä parin tunnin matkan päästä sairaalasta. Ainoa itku tuli kun pienempi veti herneet nenään pukemisesta.
Työt sujuvat, ei enää unelmaduuni. Mä olen loppuun kaluttu ravintola-alalle, mutta yhden kesän on vaikka seipään nenässä. Työpaikka ja -kaverit on ihan huippuja, multa puuttuu vain se palo. Mutta kun joka päivä muistaa sen mahdollisuuden nukkua omassa sängyssä, se auttaa.
Toisekseen, koko työyhteisö on minua lukuunottamatta islantilainen, auttaa kielessä. Toki joudun operoimaan englannilla, mutta esim. muutama työkaveri puhuu mulle vain islantia. Ja joka kerta uppoaa jotain, eikä hätää ole. Jos vielä kolmannen selityksen jälkeen näytän omalta tyhmältä itseltäni, tulee sama englanniksi.

Sitten on pakko heruttaa tuota Ukkokultaa. Minä tiesin ensitapaamisella, että edessä on jotain ylimaallista, mutta en uskonut sen tunteen kestävän. Mutta vieläkin, lähes puolentoista vuoden vuoristoradan jälkeen, tunne on vain vahvistumaan päin.

Mies on paljon merellä, ja työajat menevät aika paljon pahasti ristiin, minä olen pääsääntöisesti töissä 10-22 ja Ukkokulta lähtee merellä 23 eli treffit on yleensä mun työpaikalla. Jos on tuuria, Jonni tulee seuraavana iltana kuuden aikaan, syö ja nukkuu pari tuntia ja ajaa taas hotellin kautta. Homma on hullua, 20 tuntia töitä pari tunnin unilla. Ja rumba jatkuu aina lauantai-illasta perjantai-iltaan. Ainoa vapaa on perjantai-ilta ja lauantai-päivä. Mutta kun on halua, on keinoja. Eikä onneksi viikot pysy ehjinä, on huonoa keliä, on päiviä jolloin auto ei hae kalaa. On menoja, omia ja muiden samalla paatilla kalastavilla. Paras yllätys on puhelu mereltä, kun suunnitelma muuttuu ja mies tulee kotiin, kun olen orientoitunut olemaan koko viikon yksin.

Ja ettei elämä menisi liian nopeasti uomiinsa, on työn alla uskomaton projekti. Suuri syy hiljaiseen kirjoitteluuni on juuri se. En malttaisi millään pitää suutani kiinni, mutta en halua vielä asiaa julkistaa. Koska jos tämä juttu kaatuu, märryän lattialla kuin pikkulapsi. Ollaan niin ohuella jäällä, että toteutuminen on enemmän kuin epävarmaa, mutta kun ikuinen optimisti olen. Kun mattoa ei ole vielä vedetty alta, on ihana suunnitella ja hehkuttaa. Vielä on toivoa, vaikka niin vähän.

Kieli ulkona

Lueskelin tuolta facen puolelta ulkosuomalaisten sivuilta keskustelua kielestä.
Se on meille maastapaenneille iso juttu. Yksilöllistäkin vielä. Toiset vannovat paikallisen kielen opettelun nimiin. Toiset porskuttavat ties kuinka monetta vuotta ilman hajuakaan ympäröivan kielen alkeista.
Minä muistan sen irtonaisen tunteen, kun muutin tänne. Ei hajuakaan ruotsista, saati norjasta. Ei pienintäkään käsitystä mitä ympärillä puhuttiin. Operoin englannilla, töissä, kaupassa, sosiaalisissa suhteissa ja asioilla. Kuuntelin korvat hörölläni aina ympärillä puhuvia ihmisiä ja yritin päästä kärryille mistä on kyse. Voi sitä oivaltamisen iloa, kun yhdestä sanasta pääsi kiinni ja oli tietävinään mistä muut puhuivat. Silloinen mies sanoi, ensimmäiseksi, jos tänne meinaa jäädä, kieli pitää opetella.

Kauniita auringonlaskuja on ollut, kun se aurinko vihdoin palasi.

Minä opettelin, toki laiskanpulskea olen ollut varsinaisen opiselun suhteen. Vähissä on ne tunnit, kun olen istunut kielikurssikirja kädessä. Puhelimen kautta kuuntelin töissä jossain vaiheessa yhtä kielikurssia, joka oli kyllä aika aneeminen. Ja nekin jutut mitkä oli muka uusia, olivat niin kummallisia ilmaisuja, ettei niitä ainakaan täällä kukaan käytä.
Niin kuin on varmaan selväksi käynyt, Islanti kutsuu minua, liiankin voimakkaasti. Ja siinä on niin monta monessa, miksikäs ei, muutaman vuoden siirtymäajalla, mutta se kieli. Olen enemmän kuin skeptinen, jaksanko ja opinko enää uutta kieltä lähellekään samassa ajassa kuin norjan? Jaksanko vielä aloittaa alusta, olla se porukan tyhmin ja hiljaisin? Istua tuntikausia sanakirja kädessä ja painaa mieleen niitä adjektiiveja joita olin kaivannut edellisessä keskustelussa. Ja ne pirun äänteet ja ärrän viljeleminen. Mä olen todella surkea ääntämisessä, norjan ja englanninkin. Ja islannissa on tukku ihan omia kiekaisuja, että sekin vielä.
Pakko kertoa yksi hauska juttu, mikä tapahtui noin kolme vuotta sitten. Silloinen mies lähetti mut hakemaan laitetta veneeseen joka antaa pumpulle singnaalin vedestä ja käynnisttä vedenpoiston, unohdin matkalla mikä sen nimi oli. Menin paikalliseen venetarvikeliikeeseen ja aloin kuvailla omistajalle mitä tarvittaaa. Alkuun yleisin aloitukseni oli; Ka de heter.... ja sitten kauheesti selitystä. Pumpun kelloa kysyin jotenkin näin; Ka det system heter hvem seier til lensepumpe, at ny er tid hente alle vann ut. (Mikä sen systeemin nimi on joka sanoo pumpulle, että on aika heittää kaikki vedet ulos)  Mies alkoi nauramaan katketakseen ja kaivoi aparaatin hyllystä ja hihitellen alkoi johdattelemaan mua kassalle. Ennen kun pääsin ulos, olin joutunut kertomaan saman kysymyksen toiselle myyjälle ja yhdelle asiakkaalle. Ei sen puoleen, nauratti itseäkin.

Mutta tämä on vain se hauska tarina kielipuolisuudesta. Samoihin aikoihin menin ostamaan painekannua rautakaupasta. Löysin itse oikean hyllyn ja kun myyjä tuli tiedustelemaan avuntarvetta, kysyin että olisikö isompaa mallia. Hyllyssä oli vain noin litranvetoisia ja olin hakemassa vähintään viiden litran vetoista. Niin kuin mainitsin, minulla on todella suomalainen aksentti, minusta kuulee puolesta sanasta, että olen kielipuoli. Myyjä närkästyi joko rouvista kielestäni tai siitä, ettei sitä isompaa kannua löytynyt ja kun kieltäydyin pienen kannun ostosta pienen myyntipuheenkin jälkeen. Myyjä tuhahti viereiselle asiakkaalle, etteihän tuo edes norjaa ymmärrä. Lähdin pois, vähinäänin.
Monta vuotta oli tunne, kun teki mieli sanoa jotain hauskaa, ei osannut ja oli vain helpompi olla hiljaa. Se turhautti. Enkä vieläkään läheskään aina osaa, mutta osaan jo kiertaa sanoja ja lauserakenteita.

Yksi niistä kymmenistä juksaveneistä, taitaa olla M/S Torshavn

Sunnuntaina, oli tilanne päällä ja sitä selvitellessä puhuin velipojalle suomea, kirjoitin ja puhuin norjaa ja lärppäsin murun kanssa englantia puhelimessa. Kun se veemäinen tilanne juoksi päässä norjaksi, oli todella työlästä kääntää samaan aikaa asiaa omassa päässä suomeksi ja kertoa sitä puhelimessa englannilla. Jestas kun turhautti ja uuvutti. Miksei meillä kaikilla maailman ötököillä voisi olla sama, universaali kieli.

Turskankieliä, mitä nuoret leikkaavat urakalla

.

Ja samalla tiedän, että jos meinaan sen herran kanssa elämää kulkea, on se islanti opeteltava. Julma tosiasia kun vain on se, että niiden tunteiden jakaminen ja tulkitseminen on jotain muuta, jos molemmat puhuvat jotain muuta kuin sitä natiivia. Se, että toinen vain, vielä menee, kun natiivi pystyy tulkkaamaan ja opettamaan.
Meillä töissä on yksi norja-latvia pariskunta. Nainen on asunut täällä jo usemman vuoden. Mies puhuu pelkkää norjaa ja nainen vastaa vain englanniksi. Vaihtoehto sekin, mutten usko sen hyvyyteen kuitenkaa pitkässä juoksussa.

Pääh, mä lähden näkemään tod.näk unia, aamulla ehkä muistan minkä kielisiä...

Paska homma

päiväni Húsavíkissa ovat luetut, ainakin tältä erää.

Paska, ihan ehta semmoinen, muttei kyllä ihmisen.

Työt loppuivat maanantaina ja huomenaamulla kello yhdeksän jatkuu matka kohti Reykjavíkia. Yö hotellissa, jonkin moista humputtelua rakkaan Kobbin kanssa ja Selfossin kautta Árnesiin perjantaina ja uudet työkuviot harjoitukseen lauantaina. Näin on suunnitelmat, mutkana matkassa on särkynyt peukalo.

Sorsatkin ovat lähteneet.

Talvi alkoi eilen

Kävin näyttämässä sitä lääkärille, kuvauttamassa sitä ja vielä ortopedille, vielä on jäljellä käsikirurgi reilun kahden viikon päästä. Ei tule vanhuus yksin, eikä vanhat vammat ole aina vanhoja, niitä voi näppärästi uudistaa, kun ei tiedä enää mihin sattuu. Saa mukavasti aikaan isompaa vahinkoa. Viittaa alkukaudesta vaivanneeseen hartiahelvettiin, joka meinasi välillä viedä tajun. Luulen, että muutamat aamupäivät meni jonkinmoisen kipushokin rajamailla, kun jälkeen päin muistelee. Ei siinä ehtinyt, eikä tajunnut yhtä mukana laahaavaa peukaloa paljon laittamaan merkille.

Viimeinen silmäys teurastomolle

Tämän kaupan takapihalta alkoi monta mukavaa matkaa

Mitä reissu antoi ja mitä otti? Lista on pitkä ja mutkikas. Suuria tunteita, ikävä jää, Ihmistä, ihmisiä, paikkaa ja tunnelmaa.
Keikka on ollut luopumista, pettymistä omiin tunteisiin. Pettymistä rakkauteen ja lupauksiin. Rajua todellisuutta, ikävää ja sen purkamista. Intohimoakaan unohtamatta. Fyysistä kipua, sietokyvyn rajoilla. Ystävyyttä ja siihen pettymistä. Myös vanhemmuutta, ylläriylläri. Känniä ja krapulaa. Tuskastumista kielimuuriin ja hetkiä kun ei ole sanoja.
 Vahvistunut käsitys tiettyjen kansanryhmien röyhkeydestä ja orkidea-asenteesta. Ilo siitä, kuinka pienellä vaivalla sitä loppupeleissä vielä tämänkin ikäisenä oppii uusia asioita. Ihania tuttavuuksia, issikkatytöt lähtivät maanantaina kotiin järjestäen, meinas tulla tippalinssiin, kun "tyttäreni" Ólina lähti. Enkä olisi vielä halunnut miltei ketään päästää.

4 kertaa tuli asioitua, ei paha kuitenkaan

Palapeli valmistui tänään, ei hetkeäkään liian aikaisin

Helpotusta myös. Ei ole ihan yksinkertaista sopeutua enää tällä ikää moiseen yhteisöasumiseen, vaikkei minua rankaistukaan samanlailla kämppiksellä kuin muita. Silti, edes tupakalle et pääse joutumatta jonkun kanssa puheisiin, aina ei jaksaisi. Silläpä nuo tarkkaan varjellut morrotus-sunnuntait olivat enemmän kuin tarpeepeen. Sunnutaisin kävin kävelemässä, uimassa, syömässä ja kirjoittelin omiani ja valmistuin työviikkoon. Tänään tuli 8 viikkoa täynnä tässä sympaattisessa kylässä. 7 viikkoa olisi tarjolla töitä seuraavassa paikassa, jos pää ja peukalo kestää. Yksi lentolippu olisi 18. päivä Norjaan. En tiedä vielä, todellakaan. Ja tarviikokaan, ei tarvi.

Ruotsalaisnuorten iltahupi

Viimeinen ilta ja hotellin parkkipaikka

Itkemättä tätä ei taputella, itkin eilen, itkin tänään ja itken huomenna ja kenties vielä monta kertaa sen jälkeen.

Nuoret lumisotasilla, myhäilin turvallisen matkan päästä.

Kiitos kaikille, työkavereille ja työnantajalle. Kommuunin väelle ja henkilökunnalle. Paikallisille ja muualta tulleille. Ja suurin kiitos Sinulle, joka teit tästä keikasta spesiaalin.

I will be back, i hope...

 Sydän jää tänne, mutta toivon että siitä pidetään hyvää huolta ja voin tulla hyvillä mielin turskakauden jälkeen katsomaan miten sitä on täällä hoidettu. Vittu!!!!!!!!!!!!!

Viikonlopun antia

Niinkuin aikaisemmin jo kerroin, meitä on 17:sta eri maasta ja meitä asuu tässä hotellissa noin 60. Ikähaarukka on 18-60, mä luulin todellakin olevani vanha tähän, mutta positiivinen huomio oli, etten ole.
Täällä on muutama mies Englannista, Walesista (ihana murre), jotka tekevät samaa teurastustyötä kotimaassaan vakituisesti.

Sitten on oma ryhmänsä vanhoista Neuvostoliiton maista, jotka vain palvovat rahaa ja säästävät siinä missä voivat (syövät toisten ruoat mm.) ja vievät joka kruunun mennessään kotimaahansa.
Ruotsalaiset ovat myös hyvin edustettuna ja ovat siinä parinkympin molemmin puolin, hauskoja tyttöjä ja poikia. Ja takaavat sen ettei norjankieleni pääse ihan rapautumaan näiden kuukausien aikana.

Islantilaisia nuoria on myös lähiseuduilta ja olen ystävystynyt eniten Akureyrista olevan Ingibjörgin kanssa. Ja kiitos Ingin, hän tarjosi mulle sen "priceless moment" elämyksen. Olen suuri Steindinn okkar-fani. Kyse on niin mustasta huumorista välillä, että oksat pois. Videoklipit ovat islanninkielisiä, mutta kiitos Kobbin kääntämisen, olen nauranut itseni tärviölle. Eilen illalla Ingi tuuppasi minulle puhelimen ja sain änkytettyä jotain ihan puutaheinää Steinþórille. Alla youtuben video.



Idea pääpiirteittäin; Alienit hyökkää ja maailma on kaaosta. Steindinn tulee paikalle ja muut kauhistelevat ja mies vain toteaa kokeneesta paljon pahempaa. Video jatkuu muistelulla, kuinka äiti yritti myydä poikaansa, isä oli umpidoku, täitkin (ainoat ystävät) jättivät, opettajat kiusaa ja niin edelleen. Ég dansa það af mer tarkoittaa Tanssin sen pois.
Edit: Laitoin youtuben linkin omaan postaukseen, koska ainakin mulla tuo linkki herjaa androidilla tarkastellessa.

http://www.youtube.com/watch?v=ToXg7gE-vWI