Pieni kotiorja

Oikeesti. Ylpeä sellainen, koska osaa edes vähän ja välillä laittaa toisen tarpeet omien edelle.

Nöyrä kotiorja, muahahhaaa

Huono keli, todella huono ja kohta kolmatta viikkoa. Töitä viimeisen kahden viikon aikana 8 tuntia. Viime viikon maanantaina neljä tuntia ja tämän viikon keskiviikkona toiset neljä.
Niin, olisko pitänyt sittenkin lähteä sinne minkin teurastukseen. Siellä olisi painettu tämän 8 tunnin sijasta vähintään 140 tuntia. Niin. Ei olis.

Mä niin rakastan tätä maisemaa. Sorry vaan Norja.

On niin suloisen ihanaa löytää itsestään vieläkin enemmän niitä sovinistisia ja vanhakantaisia ajatusmalleja.
Se räjähtanyt mies, jonka tavarat ja vaatteet on täällä talossa, kävi taas tänään. Se lähti keskiviikko-iltana seitsemältä ajamaan ja se sano nukkuneensa eilen puolitoista tuntia. Siis sen keskiviikon jälkeen.
Minä hauduttelin aromikeittimessä porokastiketta kolmatta tuntia ja heitin arviolta saunan päälle. Kiitos tuon crock-potin, sain höyryävän kuuman mutta en kuivahtaneen ruuan alta kahden minuutin herran (no oman kanssa) lautaselle. Kaadoin loput punaviinit sen lasiin, kiikutin ruuat ja lautaset keittiöön.

Ei listalla tänään, mutta savustettuja lampaansorkkia, ei hullumpia.

Tuuppasin zombien portaisiin ja sitä kautta saunaan. Pesin kuin pikkulapsen seisaaltaan torkkuvan miehen suhteellisen lyhyen saunottelun jälkeen. Tein tarjouksen niskahieronnasta tai yhdestä toisesta jutusta. Ihan vain siksi, että sain kipattua sen sänkyyn, aikaa kun saunan jälkeen kun oli herra potkaista tien päälle tasan kolme ja puoli tuntia. No ei tarvinnut hieroa.

Arkistomateriaalia

Silla aikaa kun kuorsaus kuului makkarista, tänään vaihdettujen lakanoitten välistä. Kaivoin merimiessäkistä vähäiset pyykit. Pyykkikorin pohjan näkymisen takia jouduin vielä hakemaan kellarista kerran käytetyn pyyhkeen koneen täytteeksi, kun ei antanut sielu myöden pestä yhtä nyrkillistä.
Keitin kahvin juuri passelisti ennen kuin muutuin neitiajaksi. Oikeesti, vitutti töykkiä ylös toista, joka ei osannut väsymykseltään puhua mitään kieltä. Kun kommunikaatio alkoi sujumaan sängynlaidalla nuokkuvalta, tiedustelin seuraavan merimaratoonin aloitusvaatetusta. Sain selkeän ohjeen ja aloin selaamaan vaatenippua. Ei sitä toiseksi parasta termopaitaa missään. Juoksin ympäri talon, kävin katsomassa tyhjää pyykkikoria, juuri ripustamiani telineellä. Selasin uudestaan herran vaateniput.
Ei naurattanut, kun tunsin pikkuthaivaimon nostavan päätään. Iik, mä olen hukannut Hänen lempivaatekappaleensa, tästähän ansaitsee jo selkäsaunan. Huolella suunnittelemani ohjelma jolla minimoidaan merimiehen omat liikkeet ja maksimoidaan sielun ja ruumiin lepo muutaman tunnin aikana, tuntui valuvan viemäriin kuin ruokasoodavesilius jolla olin päivällä liotellut kaikki mahdolliset kahvinkeittoon liittyvät.
 No joo, se oli kuin olikin puhtaana sen säkin sivutaskussa, minä aika ajoin huono pikkuvaimo en pakannut viime kertaisia, se teki sen ihan itse.

Ja kun kaikkein huvittavinta tässä mun sinkoilussa on juurikin se, ettei tuo mies odota eikä vaadi mitään tallaista. Joka kerta se ainakin leikkii todella yllättynyttä ja kiitollista murkinasta mitä on tarjolla. Eikä se todellakaan ole aina poroa, monet kerrat mennään munakkaalla, paistetulla nakilla tai puolivalmiilla pastalla. Jos minä en ole omien hommien takia ehtinyt pesemään yhtäkään herran työvaatetta, se ottaa nurkumatta mukaan sen mitä on tarjolla. Joskus minun kielipuolisuuteni takia se muutama tunti mikä pitäisi nukkua, menee siihen kun herra istuu puhelimessa ja hoitaa kaikki juoksevat asiat.

Siksi minä teen tämän, koska minulla on aikaa nyt. Herran pitkät päivät takaavat sen, että joulu tulee tähänkin taloon, kun minä saan tämän paskakuukauden takia tutkia tiliäni tilipäivänä suurennuslasilla.
Minulla on rehellisesti tunne, että tehdään tätä juttua tiiminä. Anteeksi kaikki entiset parisuhteeni, mutta ensimmäisen kerran elämässäni mulla on tunne, että tämä suhde ja rakkaus on yhteinen projekti.

Ensilumi kävi viikolla, ei tarvita enempää, kiitos.

Talvi tulee, laiskallekin

Minun Jonnini, Jonni minn. Täällä hyvin tyypillinen tapa puhtella.

Laiskaa on, päivitystahti ja välillä elämänrytmikin.
Työt menevät sekteissä. Kun myrskyää, saa maata viltin alla sohvalla suklaata syöden ja verestäen äidinkieltä amerikkaisilla hömppäsarjoilla suomalaisilla teksteillä höystettyinä.
Viikonloppu meni taas rapatessa, pari siimaa statiiville, alkaen kello kahdeksan. Yhdeksänmaissa kortonki päälle, puukko käteen ja turskalta suolia ulos. Muutaman tunnin turskajumpan jälkeen muutama siima lisää ja kotiin iltapäivällä tai illansuussa. Riippuen jaksamisesta ja siitä onko Ukkokulta kotona vai merellä.

Noin 15 metriä kuollutta lihaa

Viikko sitten sunnuntaina kokeiltiin taas miten selvitään stressitilanteesta.  Ja harjoiteltiin miten selvitellään kielivammaisena asioita.

Ei hajuhaittaa, pari pakkasastetta.

Jonni soitti mereltä poikkeuksellisesti jo aamupäivällä. Varovainen kysely kiireistäni ja suunnitelmistani. Olin vapaalla, suunnitelmana olla pukematta, tekemättä ruokaa ja hankkia kaloreita kahvilla, pullalla ja amerikkaisella juustomakaroonilla. Mies varovasti tiedusteli voisinko selvittää missä on lähin lääkäri pyhänä. Ensimmäine ajatus oli verta roiskuvasta haavasta jossain valtimon lähellä. Mutta oireet olivat työntekoa haittaava rintakipu ja vasemman käden kummallisuus. Hillitsin itseni kirkumasta ja mies kertoi toppuutelleensa koko yön kipparia soittamasta helikopteria. Oikeasti, jouduin puremaan huultani, etten sanonut mitään epäystävällista. Asiasta neuvoteltaessa, sovimme minun selvittävän lähimmän lääkärin ja mies lupasi myöntyä helikopteriin jos olo vähänkin huononisi. Kun kyselin maihin tulo aikaa, sain ansaitsemani vastauksen. Ei mitään tietoa. Kuusi makasiinia meressä ja virtauksen voimakkuudesta riippuen 3-4.5 tuntia matkaa maihin.

Ikuisesti sulkeutuneet silmät, tuli kyllä vähän surku.

Yritin etsiä onnettomalla kielitaidollani oikeaa numeroa netistä. Soitin lähimpään sairaalaan. Numero käytässä ma-pe, vastaaja luetteli kertaluontoisesti kolme muutam numeroa, mutten ymmärtänyt mihin tarkoitukseen . Soitin vastaajaan kuusi kertaa saadakseni numerot paperille. Mikään numero ei vastannut tai ollut käytössä sunnuntaisin. Soitin 112:en, selitin asiani ja sain 30:ssä sekunnissa sairaanhoitajan numeron lähisairaalaan. Soitin ja selitin, hoitaja kuunteli ja kyseli. Ja kyseenalaisti myös miksi miestä ei haettaisi helikopterilla. Sanoin, ettei se halua. Hoitaja lupasi ottaa yhteyden lääkäriin ja soittaa mahd. pian takaisin. Tupakan mittaisen tauon jälkeen puhelin tosiaan soi ja sairaanhoitaja antoi minulle naapurikylässä olevan päivystävän lääkärin numeron. Soitin ja selitin, kolmannen kerran. Lääkäri oli nyrpeä ja ehdottamasti sitä mieltä, että mies pois laivalta helikopeterilla ilmeisen sydänkohtauksen takia. En uskaltanut antaa lupaa. Saarnan jälkeen seuraava ehdotus mallata ambulanssi ja kyseinen lääkäri vastaan satamaan, en taaskaan uskaltanut, kun maihintuloaikakin harotti useita tunteja. Lupasin soittaa, kun tietäisin lähemmän ajan ja viimeistään kun saisin miehen satamaan, ENNEN kuin ajaisin metriäkään minnekään. Sitten häröiltiin noin viikolta tuntuva päivä kotona, osaamatta tehdä sitäkään vähää. Luulen parketissa olevan hennot taahausjäljet hermoilun tuloksena. Loppujen lopuksi viisi tuntia myöhemmin Jonni soitti arviodun saapumisajan, kello kuusi tai seitsemän. Olo ehkä hiukan parempi, mutta ei lähelläkään hyvää. Maalasin naamani ja käherin kuontaloni. Ensimmäisen kerran puoleen vuoteen tein parhaani näyttääkseni ihmiseltä.

Maanomisajan jälkiä, talteenotettu alaleuka hampaineen.

Tarjosin pikakahvit suomalaiselle nuorelleparille ohikulkumatkalla ja ajoin satamaan odottamaan, tuntia liian aikaisin.
Ajoin hävyttömästi kaijalle, trukkeja ja karreja väistellen. Tolpillaan, mutta silminnähden huonovointinen mies ei vastustellut ja lykkäsin puhelimen välittömästi käteen ja lääkäri antoi luvan matkata 50 kilometriä omalla autolla.

Lääkäri, noin kuusikymppinen tukeva issikka oli tosi tympeä, meille molemmille alkuun. Kyseli mieheltä ummet ja lammet. Kuunteli, mittasi ja lähetti sydänfilmiin.
Kaikki kunnossa, kipu rintalihaksen tulehduksen aiheuttamaa. Lääkettä ja lepoa. Ja jumallallinen helpotus molemmille.

Multa pääsi poru kun päästiin vihdoin parin tunnin jälkeen autoon ja kotimatkalle. En itkenyt kyyneltäkään koko päivänä, olin viilipyttymymäisen rauhallinen soitellessani ympäriinsä ja selvitellessäni lääkärin sijaintia. Mutta. Kun tilanne oli ohi, märisin kuin pikkulapsi. Mitä se sitten on, itsehillintää vai hyvää kriisitilanteen hallintaa..
Helvetti kuinka paljon tuota miestä rakastan ja poden menettämisen pelkoa. Tajusin takaraivossa olleen koko päivän se ajatus, mitäs jos...

Penis, että.

Rakastetaanko vaan. Ja haistatetaan vitut kaikelle turhalle.
Ja vinkiksi itselle ja muutamalle muullekin. Jos ei ole mitään hyvää eikä kannustavaa sanottavaa, niin pidetäänkö se suu supulla.

Ps:kuvat on viimeviikon myrskyn tuomasta ryhävalasparasta.

Mikään ei ole itsestäänselvää, yritän muistaa.

Kieli ulkona

Lueskelin tuolta facen puolelta ulkosuomalaisten sivuilta keskustelua kielestä.
Se on meille maastapaenneille iso juttu. Yksilöllistäkin vielä. Toiset vannovat paikallisen kielen opettelun nimiin. Toiset porskuttavat ties kuinka monetta vuotta ilman hajuakaan ympäröivan kielen alkeista.
Minä muistan sen irtonaisen tunteen, kun muutin tänne. Ei hajuakaan ruotsista, saati norjasta. Ei pienintäkään käsitystä mitä ympärillä puhuttiin. Operoin englannilla, töissä, kaupassa, sosiaalisissa suhteissa ja asioilla. Kuuntelin korvat hörölläni aina ympärillä puhuvia ihmisiä ja yritin päästä kärryille mistä on kyse. Voi sitä oivaltamisen iloa, kun yhdestä sanasta pääsi kiinni ja oli tietävinään mistä muut puhuivat. Silloinen mies sanoi, ensimmäiseksi, jos tänne meinaa jäädä, kieli pitää opetella.

Kauniita auringonlaskuja on ollut, kun se aurinko vihdoin palasi.

Minä opettelin, toki laiskanpulskea olen ollut varsinaisen opiselun suhteen. Vähissä on ne tunnit, kun olen istunut kielikurssikirja kädessä. Puhelimen kautta kuuntelin töissä jossain vaiheessa yhtä kielikurssia, joka oli kyllä aika aneeminen. Ja nekin jutut mitkä oli muka uusia, olivat niin kummallisia ilmaisuja, ettei niitä ainakaan täällä kukaan käytä.
Niin kuin on varmaan selväksi käynyt, Islanti kutsuu minua, liiankin voimakkaasti. Ja siinä on niin monta monessa, miksikäs ei, muutaman vuoden siirtymäajalla, mutta se kieli. Olen enemmän kuin skeptinen, jaksanko ja opinko enää uutta kieltä lähellekään samassa ajassa kuin norjan? Jaksanko vielä aloittaa alusta, olla se porukan tyhmin ja hiljaisin? Istua tuntikausia sanakirja kädessä ja painaa mieleen niitä adjektiiveja joita olin kaivannut edellisessä keskustelussa. Ja ne pirun äänteet ja ärrän viljeleminen. Mä olen todella surkea ääntämisessä, norjan ja englanninkin. Ja islannissa on tukku ihan omia kiekaisuja, että sekin vielä.
Pakko kertoa yksi hauska juttu, mikä tapahtui noin kolme vuotta sitten. Silloinen mies lähetti mut hakemaan laitetta veneeseen joka antaa pumpulle singnaalin vedestä ja käynnisttä vedenpoiston, unohdin matkalla mikä sen nimi oli. Menin paikalliseen venetarvikeliikeeseen ja aloin kuvailla omistajalle mitä tarvittaaa. Alkuun yleisin aloitukseni oli; Ka de heter.... ja sitten kauheesti selitystä. Pumpun kelloa kysyin jotenkin näin; Ka det system heter hvem seier til lensepumpe, at ny er tid hente alle vann ut. (Mikä sen systeemin nimi on joka sanoo pumpulle, että on aika heittää kaikki vedet ulos)  Mies alkoi nauramaan katketakseen ja kaivoi aparaatin hyllystä ja hihitellen alkoi johdattelemaan mua kassalle. Ennen kun pääsin ulos, olin joutunut kertomaan saman kysymyksen toiselle myyjälle ja yhdelle asiakkaalle. Ei sen puoleen, nauratti itseäkin.

Mutta tämä on vain se hauska tarina kielipuolisuudesta. Samoihin aikoihin menin ostamaan painekannua rautakaupasta. Löysin itse oikean hyllyn ja kun myyjä tuli tiedustelemaan avuntarvetta, kysyin että olisikö isompaa mallia. Hyllyssä oli vain noin litranvetoisia ja olin hakemassa vähintään viiden litran vetoista. Niin kuin mainitsin, minulla on todella suomalainen aksentti, minusta kuulee puolesta sanasta, että olen kielipuoli. Myyjä närkästyi joko rouvista kielestäni tai siitä, ettei sitä isompaa kannua löytynyt ja kun kieltäydyin pienen kannun ostosta pienen myyntipuheenkin jälkeen. Myyjä tuhahti viereiselle asiakkaalle, etteihän tuo edes norjaa ymmärrä. Lähdin pois, vähinäänin.
Monta vuotta oli tunne, kun teki mieli sanoa jotain hauskaa, ei osannut ja oli vain helpompi olla hiljaa. Se turhautti. Enkä vieläkään läheskään aina osaa, mutta osaan jo kiertaa sanoja ja lauserakenteita.

Yksi niistä kymmenistä juksaveneistä, taitaa olla M/S Torshavn

Sunnuntaina, oli tilanne päällä ja sitä selvitellessä puhuin velipojalle suomea, kirjoitin ja puhuin norjaa ja lärppäsin murun kanssa englantia puhelimessa. Kun se veemäinen tilanne juoksi päässä norjaksi, oli todella työlästä kääntää samaan aikaa asiaa omassa päässä suomeksi ja kertoa sitä puhelimessa englannilla. Jestas kun turhautti ja uuvutti. Miksei meillä kaikilla maailman ötököillä voisi olla sama, universaali kieli.

Turskankieliä, mitä nuoret leikkaavat urakalla

.

Ja samalla tiedän, että jos meinaan sen herran kanssa elämää kulkea, on se islanti opeteltava. Julma tosiasia kun vain on se, että niiden tunteiden jakaminen ja tulkitseminen on jotain muuta, jos molemmat puhuvat jotain muuta kuin sitä natiivia. Se, että toinen vain, vielä menee, kun natiivi pystyy tulkkaamaan ja opettamaan.
Meillä töissä on yksi norja-latvia pariskunta. Nainen on asunut täällä jo usemman vuoden. Mies puhuu pelkkää norjaa ja nainen vastaa vain englanniksi. Vaihtoehto sekin, mutten usko sen hyvyyteen kuitenkaa pitkässä juoksussa.

Pääh, mä lähden näkemään tod.näk unia, aamulla ehkä muistan minkä kielisiä...