Mennyttä elämää ja lukkoon lyötyjä päiviä

Järkkäiltiin syksyisen Islantiin lähdön jälkeisiä muuttotavaroita lapsen kanssa eilen. Löyty jostain nyssäkästä vanha puhelin, jossa oli kuvia. Neljä vuotta vanhoja.

Oli sienireissu kuva Klo:n laaksosta, jossa pari viikkoa sitten kuollut ystäväni oli terve ja topakka.

Oli kuvia, kun mun kissavauvat oli oikeesti vielä vauvoja.

Tunnelmia uudesta talosta.

Ja sitä merireissujen huumaa, kun koukkuun osui lähes 60 kiloinen kala.

Mitä on jäänyt käteen näistä vuosista täällä, kun näyttää vahvasti siltä, ettei niitä enää kovasti lisää tule.
Paljon. Ei jaksa nyt käydä läpi enempää, kun kyynel silmässä jo kävin kuvat läpi selatessa. Eikä pelkkiä surun, menetyksen ja ohi elettyjen hetkien kyyneliä. Ihania muistoja, ihmisiä ja tilanteita.

On hyvin ristiriitainen olo, liput autolle ja minulle Tanskasta Färsaarten kautta Islantiin on varattu. Lautta Bergenistä myös. Lentolippu itselle lähikentältä Bergeniinkin. Enää puuttuu auton rahti Hurtgrutalla Sortlandista sinne Bergeniin. Koska, Hurtigruta saa haistaa v****n, tai ainakin se alihankkija joka hoitaa rahtipuolta. Laiton kaksi sähköpostia edellisviikolla. Ei vastausta. Sain yhdeltä tutulta joka on yhdellä näistä paateista töissä, suoran numeron. Eivät voineet auttaa. Laitoin kolmannen sähköpostin eilen, en niin ystävällisen enää. Sain tänään vastauksen, numeron johon soittaa ja tilata paikka. Numero ei ole käytössä. Että semmoista, mä ymmärrän kyllä että tekeville sattuu, mutta kolminkertaisesti mokattu juttu on jo ammattitaidottomuutta, piittaamattomuutta tai jotain muuta shittiä. Lippua pelkälle autolle ei voi tilata netistä itse, mulla ei ole aikaa eikä huvitusta maksaa itseäni kipeäksi matkustaa reilua kolmea vuorokautta Bergeniin. Luotan, että saan tarpeeksi olla merellä seilatessani ensin Tanskaan ja sieltä kolme päivää Islantiin.
Niin, suunnitelmat alkavat muuttua toteutuskelpoisiksi lukkoon lyödyiksi päivämääriksi. Ja yhtä paljon kun koen malttamattomuutta ja iloa askeleista, koen epävarmuutta ja pelkoa. Mitäs sitten jos kaikki menee pieleen? Työt ei suju, tulee takkiin rakkausrintamalla, terveys pettää ja tulee niin polttava ikävä ettei vaan pysty? No pääseehän sieltä pois, kai. Mutta kestääkö psyyke taas yhtä
särkynyttä unelmaa?

Jos ei mitään yritä, ei voi onnistua, mutta kuka osaa sanoa mitä kannattaa yrittää? Osa pitää mua hulluna, eikä varmaan syyttä, mutta onko se oma turvallisuudenkaipuu syy lytätä mun suunnitelmaa? Osa elää seikkailua hengessä mukana ja kannustaa ja tukee sen minkä pystyy ja ehtii. Joku kuuntelee sujuvasti ja antaa minun nojata omiin tuntemuksiin. Ja aina löytyy niitä, joidenka rivien välistä kuulee sen, kuinka paljon mahdollinen epäonnistuminen ilahduttaa.
Enkä mä oikeasti oleta enkä luule, että kenelläkään on mitään varmaa vastausta. Ei kukaan voi tietää.

Ja omaa epävarmuuttani ruokkii niin monet asiat, en ole päässyt orientoitumaan yhteenkään paikkaan tai työtehtävään millään tavalla, koska en ole päättänyt vielä. En ole ottanut yhtäkään minulle tarjoitusta työpaikoista vastaaan, odotan maaliskuun lopulle tai sitten sitä yhtä tarjousta jonka haluaisin enemmän kuin mitään muuta. Kaikki muut työpaikat olen laittanut päässäni järjestykseen työehtojen ja palkan mukaisesti, mutta yksi on tunnepohjainen. Syy on sijainti. Se antaisi minulle mahdollisuuden asua kodissa ja olla työssä muualla. Kaikki muut paikat velvoittavat työpaikalla asumista ja viimesyksy näytti minulle miten minulla on taipumus laitostua.
Rakkaus kuljettaa, sydän odottaa niin paljon. Järki muistuttaa, että kaikki voi vielä kaatua. Ollaan niin ohuella jäällä.

Mutta. Jos mitään odottamatonta ei tapahdu, seison Seyðisfjörðurissa 6.5 montaa kokemusta rikkaampana, Bergeniä, Lauttamatkaa Norjasta Islantiin, Färsaaria ja kolmen vuorokauden merimatkaa Islantiin.

Elämää palaa, uriinsa.

Lähes kolme viikkoa tauotonta työtä takana.
Pieniä askeleita eteen ja suuria kaipauksen huokauksia taakse.
Totuuksia, jotka muuttavat paljon.
Ikävää, joka on suotavaa ja ikävää, jota ei pitäisi enää potea.
Kyyneleitä täysin odottamattomissa paikoissa ja sopimattomissa tilanteissa.
Vastauksia rukouksiin ja totaalisia huonononnen kantamoisia.
Väsymystä ja turhautumista.

Yksi Lofooteilta oleva varkkovene

Työt ja vuoden kliimaksi on lähtenyt hitaasti, mutta varmasti käyntiin. Päivät venyvät ja venyvät. Vapaapäiviä ei enää ole, automaattisesti. Eilen hurahti 16 tuntia. Yö meni pyöriessä ja valvoessa, joku hermonperkele on on puristuksissa lavan alla ja herätteli yöllä usemppaan kertaan sormien tunnottomuuteen ja järkyttävään jomotukseen lavan alla. Nukuin pätkiä sohvalla, lattialla ja sängyssä. Missään ei ollut hyvä tuntia kauempaa. Heräsin aamupäivällä kuolemanväsyneenä.

Kaunista kaamosta Norjanmeren rannalta

Kävin omalääkärillä näyttelemässä tuota koko syksyn kiukutellutta peukaloa. Selvisi paljon muutakin, nivelpsoriasis. Selittää monta juttua. Kummallisesti syksyllä irronneen kynnen. Kummalliset nivelkivut mennen ja tullen ja koko iän kiusanneen päänahan kirvelyn ja kutinan. Nyt syödään kortisonia ja odotellaan aikaa peukalon leikkaukseen.

Ja niinhän siinä kävi, mun vanha toimenkuva katosi kuin pieru saharaan. Takaisin alkulähteillä, tuotannon puolella. Mutta. Ensivitutuksen ja -järkytyksen jälkeen. Huippua, duuni on niiiiiin stressitöntä kuin olla ja voi. Menneitä on ne yöt kun viime talvina muutaman tunni levosta tuli käytettyä sängyssä miettien, että mitkä paperit jäi mihin ja muistinko lähettää sen ja siirtää koneelle tuon. Nyt kun vain tunkee kalaa hinhalle sen mitä ehtii, on sarkansa kyntänyt. Kroppa joutuu koville, mutta sehän on parasta huumetta se.

Kanto kaskessa

Ainoa moite, on liikaa aikaa ajatella. Vanhoissa hommissa ei voinut päästää ajatusta valloilleen, ja kun sen muutaman kerran päästi tapahtumaan, tuli ajatuksissaan kirjoitettua kalastajalle perusteettomasti muutama kymmenen tuhatta euroa ylimääräistä rahaa tai sotkettua kahden kalastajan saaliit paperilla yhdeksi mössöksi.

Ja kun tämä tyttö ajattelee, siitä ei aina hyvää seuraa. On plakkarissa huikeita tulevaisuuden suunnitelmia, kipeää kaipuuta. Epävarmuutta ja yltiöpäistä optimismia.

Pari kertaa on tullut katseltua seinää töissä, kun ei vain voi mitään. Kyyneleet valuvat ja nenä tursuaa. Joitakin meneyksiä ja periksi antamisa ei vain voi olla jossitelematta.

Pakkasia on ollut ihan liikaa, mutta kaunista luonnon taidetta.

Ja niin, Lapsi on "kotona". Vaikkei minulla kotia olekkaan. Elämä on levällään. Tavarat vanhassa talossa, eksän nurkissa ja käytössä. Islannin kamat matkalaukussa täällä velipojan nurkissa. Tyyny ja peitto olohuoneen lattialla. Patjaakaan ei ole, hyvin on uni maistunut kaksin kerroin olevan peiton päällä. Selkä tykkää kovasta. Lapsi laittoi hopeat jakoon toista vuotta kestäneestä parisuhteestaan ja on täällä meidän ilona. Outoa, lähes kaksi vuotta sitten lapsi lähti muihin nurkkiin. Ihana, että se on taas pitkästää aikaa läsnä ja lähellä. Mutta samalla viiltää, se ei ole enää lapsi, paitsi minulle. Se on nuori nainen, jolla on omat ajatukset. Välillä kypsemmät kuin äidillään. Kuristaa katsoa, kun on pakko myöntää olevansa vanha. Ahdistaa tajuta, että jotkut asiat on eittämättä menneitä, osasiko niistä nauttia tarpeeksi. Ei osannut, muistaa kun pahimpaan väsymykseen ja vitutukseen toivoi, että kasvais äkkiä ja muuttais pois. Nyt hädintuskin muistaa, mitä oli elämä pienen lapsen kanssa. Se elämä on mennyttä.

Islanti siintää silmissä ja sydän palaa halusta. Mutta, en minä ihan kakara (enää) ole. Hillitsen itseni ja mieleni ja hoidan velvollisuuteni. Mutta en voi väittää, ettenkö odota sitä päivää kun olen valmis ja vapaa. Pakkaan laukkuni ja lähden. Viikoksi vai loppuelämäksi. Islantiin vai Uuteen-Seelantiin. Sitä en onneksi tiedä ja hahahhaha, eikä mun tarvikkaan.

Nyt on vuorossa velipojan vääntämää lihaperunasoselaatikkoa, pari jaksoa netflixin Allya ja siinä se sitten olikin.

Huomenna lääkäriin kuulemaan jatkosuunnitelmia ja -hoitoa tälle perkeleen nivelvitukkeelle. Niin ja töihin.

Työt alkoi kello 6 eilen aamulla, olo oli tuommoinen, rasvakalamainen

Tämmöistä, teki mieli kirota. Anteeksi.

Norja

Jotain vähän kevyempää aihetta välillä ja jotain enemmän minusta.
Lähdin kesäkuun alussa 2008 ystävättären kanssa seikkailulle, Norjaan. Ei oikeastaan ollut edes selvillä sen tarkemmin, mitä sinne tekemään. Pointti oli loma ja ehkä mahdollisuus tehdä töitä matkarahojen eteen.

Kotikylä

Niitä ensimmäisen kesän töitä.

Matka oli melkoinen seikkailu ja kokemus, yksi missattu lautta ja uusien suunnitelmien teko lennosta. Olimme perillä neljän aikaan aamuyöstä ja meitä oli vastassa hauskan näköinen norjalaistunut savolaismies.
Viikko kului, tehtiin vähän sitä ja tätä. Koukutettiin, maalattiin, siivottiin asuntoa ja laivaakin. Pidettiin hauskaa ja saatiin seuraa.

Suomeen kun pääsin tajusin, että kaikki on ohi. Se ruvella ollut avioliitto tuli loppuunsa siinä kohtaa. Kun reilun viikon päästä tuli työtarjous Norjasta muutamaksi viikoksi, oli helppo lähteä pakoon. Pakkasin vähän vaatteita, lapselle pleikkarin ja television ja otin 11 vuotiaan tyttäreni mukaan. Meni muutama viikko, minä koukuttelin päivät pitkiä siimoja ja tytär onki laiturilla hymy korvissa ja sanoi monta kertaa, etteikö me voitais jäädä tänne. Kun heinäkuuksi järjestyi pesuhommia ja elokuuksi tarjottiin kahvilan kesälomitusta ja vielä kaiken kukkaraksi kalatehtaalta löytyi pesurin paikka jatkoksi, oli päätös helppo. Lapsi kouluun ja tavarat Norjaan.
Rakkaus syttyi, siihen hauskan näköiseen savolaismieheen. Kului vuosia, asuttiin yhdessä, hankittiin vene, ostettiin talo ja auto. Lisättiin perhettä kolmella kissalla. Matkusteltiin.
Hukattiin toisemme ja erottiin.

Norriska, uusioperheemme esikoinen

Kaksostyttömme

Norjasta tuli koti, en potenut koti-ikävää oikeastaan missään vaiheessa. Se velipojan tekelekkin muutti vuoden meidän perässä ja lähellä oli jo paljon rakasta Suomesta.
Kielimuuri lannisti alkuun, paljon. En osannut käytännössä sanaakaan ruotsia, kielenopettelu lähti nollasta. Enkä ole koskaan ollut mikään kielinero. Meillä on ja oli suhteellisen tiivis suomalaisyhteisö, niin hyvässä kuin pahassa.
Hyvässä, suomea saa pajattaa ja moneen asiaan löytyy apu. Suomenkieliset kirjat kiertävät, jonkun matkassa aina kulkeutuu Gotleria. ruisleipää tai suolakurkkuja. On mahdollista purkaa itseään tunnekielellä.
Pahassa, on niin helppo klikkiytyä suomalaiseen kuplaan, asua Norjassa, mutta jättää kontaktit paikallisiin minimiin, jättää kielenopiskelu ja niin edespäin. Pitää huoli, että pysyy ulkopuolisena vaikka loppuelämänsä.
Mitä Norja on minulle; Koti, ennen kaikkea. Minun sydämeni koti. Riittävästi hyviä ystäviä. Työ, mitä rakastan. Se pieni ydinperheeni, tytär, velipojantekele, eksä joka kuuluu mun perheeseen. Norja on todistus minulle itselleni siitä, että pystyin siihen mihin itse en uskonut, kotiutuvani jonnekin muualle kuin synnyinmaahani.

Sitä pitkänsiiman koukutusta

Kuuba

Mitä rakastan Norjassa; työtä, siitä maksetaan tavan duunarille palkkaa, mikä mahdollistaa mukavan elämän. Luontoa ja merta. Merikotkan liitelyä, valaiden puhinaa talviyönä, lunnien räpistelylentoa, meriharakan uneliasta töppöilyä ja kiukkuista varoitushuutoa ja puuhailua rantahiekalla, yöttömiä kesäöitä, talvisia ukkosenilmoja, turskakautta venepaljouksineen, burnoutin rajamaille ajavaa talvisesonkia, rømmeä, julebrusia, Freian keksisuklaata... ja vaikka mitä muuta.

Merisaukko, keittiön ikkunasta kuvattuna

Voisinko kuvitella muuttavani pois Norjasta? Voisin.
Voisinko kuvitella jättäväni Norjan taakseni? En.
Mitä sitten oikeen meinaan? Palata Norjaan jouluksi. Miksi? Koti-ikävä ja oma päätyö odottaa tekijäänsä. Palaanko vielä Islantiin? Palaan, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Mikä mua vaivaa? Rakkaus, joka on pirstaleina maailman turuilla. Paloina ympäri Pohjoismaita. Eikä tässä nyt puhuta mistään mulkunperässäjuoksemisesta vaan siitä suloisesta levottomuudesta, kun haluaisi olla yhtä aikaa tai yhdistää Norjan, Suomen ja Islannin.

Miksi sitten lähdin Islantiin keikkeilemaan ja miksi suunnittelen tekeväni näitä jatkossakin. Koska, joskus tunnen tukehtuvani tuppukylääni. Tunnen, että hukkaan itseni. Tunnen, että olen jumissa vanhan ja uuden rajalla. Koska työtilanteemme on tuskastuttava syksyt, töissä saa käydä, mutta ei ole mitään tekemistä. Täydellä palkalla istuminen tyhjänpanttina ei ole minun juttuni. Mieluummin teen niskalimassa paskapalkalla jotain muuta kuin soittelen lämpimässä encoreja.

Paska homma

päiväni Húsavíkissa ovat luetut, ainakin tältä erää.

Paska, ihan ehta semmoinen, muttei kyllä ihmisen.

Työt loppuivat maanantaina ja huomenaamulla kello yhdeksän jatkuu matka kohti Reykjavíkia. Yö hotellissa, jonkin moista humputtelua rakkaan Kobbin kanssa ja Selfossin kautta Árnesiin perjantaina ja uudet työkuviot harjoitukseen lauantaina. Näin on suunnitelmat, mutkana matkassa on särkynyt peukalo.

Sorsatkin ovat lähteneet.

Talvi alkoi eilen

Kävin näyttämässä sitä lääkärille, kuvauttamassa sitä ja vielä ortopedille, vielä on jäljellä käsikirurgi reilun kahden viikon päästä. Ei tule vanhuus yksin, eikä vanhat vammat ole aina vanhoja, niitä voi näppärästi uudistaa, kun ei tiedä enää mihin sattuu. Saa mukavasti aikaan isompaa vahinkoa. Viittaa alkukaudesta vaivanneeseen hartiahelvettiin, joka meinasi välillä viedä tajun. Luulen, että muutamat aamupäivät meni jonkinmoisen kipushokin rajamailla, kun jälkeen päin muistelee. Ei siinä ehtinyt, eikä tajunnut yhtä mukana laahaavaa peukaloa paljon laittamaan merkille.

Viimeinen silmäys teurastomolle

Tämän kaupan takapihalta alkoi monta mukavaa matkaa

Mitä reissu antoi ja mitä otti? Lista on pitkä ja mutkikas. Suuria tunteita, ikävä jää, Ihmistä, ihmisiä, paikkaa ja tunnelmaa.
Keikka on ollut luopumista, pettymistä omiin tunteisiin. Pettymistä rakkauteen ja lupauksiin. Rajua todellisuutta, ikävää ja sen purkamista. Intohimoakaan unohtamatta. Fyysistä kipua, sietokyvyn rajoilla. Ystävyyttä ja siihen pettymistä. Myös vanhemmuutta, ylläriylläri. Känniä ja krapulaa. Tuskastumista kielimuuriin ja hetkiä kun ei ole sanoja.
 Vahvistunut käsitys tiettyjen kansanryhmien röyhkeydestä ja orkidea-asenteesta. Ilo siitä, kuinka pienellä vaivalla sitä loppupeleissä vielä tämänkin ikäisenä oppii uusia asioita. Ihania tuttavuuksia, issikkatytöt lähtivät maanantaina kotiin järjestäen, meinas tulla tippalinssiin, kun "tyttäreni" Ólina lähti. Enkä olisi vielä halunnut miltei ketään päästää.

4 kertaa tuli asioitua, ei paha kuitenkaan

Palapeli valmistui tänään, ei hetkeäkään liian aikaisin

Helpotusta myös. Ei ole ihan yksinkertaista sopeutua enää tällä ikää moiseen yhteisöasumiseen, vaikkei minua rankaistukaan samanlailla kämppiksellä kuin muita. Silti, edes tupakalle et pääse joutumatta jonkun kanssa puheisiin, aina ei jaksaisi. Silläpä nuo tarkkaan varjellut morrotus-sunnuntait olivat enemmän kuin tarpeepeen. Sunnutaisin kävin kävelemässä, uimassa, syömässä ja kirjoittelin omiani ja valmistuin työviikkoon. Tänään tuli 8 viikkoa täynnä tässä sympaattisessa kylässä. 7 viikkoa olisi tarjolla töitä seuraavassa paikassa, jos pää ja peukalo kestää. Yksi lentolippu olisi 18. päivä Norjaan. En tiedä vielä, todellakaan. Ja tarviikokaan, ei tarvi.

Ruotsalaisnuorten iltahupi

Viimeinen ilta ja hotellin parkkipaikka

Itkemättä tätä ei taputella, itkin eilen, itkin tänään ja itken huomenna ja kenties vielä monta kertaa sen jälkeen.

Nuoret lumisotasilla, myhäilin turvallisen matkan päästä.

Kiitos kaikille, työkavereille ja työnantajalle. Kommuunin väelle ja henkilökunnalle. Paikallisille ja muualta tulleille. Ja suurin kiitos Sinulle, joka teit tästä keikasta spesiaalin.

I will be back, i hope...

 Sydän jää tänne, mutta toivon että siitä pidetään hyvää huolta ja voin tulla hyvillä mielin turskakauden jälkeen katsomaan miten sitä on täällä hoidettu. Vittu!!!!!!!!!!!!!

Paskanpuhumisesta

tai oikeestaan siitä kun laulaa linjalla suu auki ja saa lusikallisen lampaanpaskaa suuhun. Huvittavinta oli se, että 2 muuta meinas oksentaa, minä en. No ei se hyvälle maistunut, mutta ei se nyt olis oksentamisellakaan parantunut.

Vuonon toisella puolella oli vuorilla lunta jo alas asti.

 

Jätin uimisen väliin tänään, monestakin syystä. Mä luulen, että toi mun käsi on tulehtunut ja silloin ei lämmin tee hyvää. Toisekseen mulla oli pyykkipäivä ja repussa ja kassissa oli 25 kg pestyä, märkää pyykkiä. Kolmanneksi Ingibjörg lähti sinne vuorille metsästään hevosilla ja koirilla niitä viimeisiä lampaita.

Kirjaimillisesti katukuvaa

Kyllä mua vähän sylettää, etten tohtinut lähteä mukaan. Viimeisistä ratsasteluista on turkasen kauan, reissussa ollaan melki kolme vuorokautta ja kesken ei oikeen voi jättää. Mä en vaan halunnut lähteä mahdolliseksi taakaksi, se on kuitenkin Ingille ja sen perheelle työreissu. Mutta Ingi ehdotti, että lähtisin seuraavalle turistireissulle päiväksi mukaan, ja lähdenkin jos vain kunto ja aikataulu antaa myöden.

Svalbard (talon nimi) myytävänä

Kävelin hitaasti tänään kotiin, keli oli mukava, aurinko paisteli ja perjantai on mukava päivä. Mulla on kotimatkalla muutama kaveri jotka osaa jo odottaa mua, olen napannut töistä iltapäiväkahvilta aina muutaman kantapalan leipaa kavereilleni ja kummasti sorsaperhe on oppinut viikossa tunnistamaan minut leiväntuojana. No tänään päätin sitten kuvata kavereitani, niin tottakai unohdin siinä pyykki hässäkässä ne leivät pukuhuoneen penkille.

Otin töiden jälkeen parin tunnin päikkärit ja sitten en olekaan tehnyt mitään rakentavaa. Tapellut korkeintaan Skypen kanssa. Niin ja puhuin niiiiiiiiiiiin ihana puolitoistatuntisen puhelimessa, etten muista koska viimeksi. Sydänsydänsydänsydän. Tästä on hyvä mennä tabletin kanssa ja voimalla nukkumaan. Huomenna yritän tehdä jotain rakentavaakin.

Iltalenkillä Klo:n Straumenilla syksyllä 2012 A:n kanssa

Puhumisesta

 ja sen tärkeydestä. Yksi syy tämän blogin tärkeyteen on minulle rakas suomenkieli. Puhun päivät pitkät töissä ja vapaa-ajalla englantia ja norjaa. En edes joka päivä jaksa soittaa kenellekkään. Ainakin vielä, työ ja joka päiväiset uimareissut vievät lähes kaikki voimat.
Puhuminen vain on niin tärkeää, en tiedä eilisen avautumiseni vai tömäkän naprometiinikuurin, olkapää oli tänään jo inhimillisyyden rajoissa, ei enää itkettänyt yhtään.
Muutenkin, joskus vain kun jonkin asian saa sanottua, se saa oikeat mittasuhteet. Yöllä ja omassa päässä epätoivo vain on niin mukanaan vievä voima. Yöllä murehtiessa tuskastuttaa myös se, kun harvoille asioille edes voi mitään, kun muut nukkuvat.

Ja muutenkin, missä olisin nyt jos olisin avannut suuni pari kertaa paikassa, jossa vain olin hiljaa?
Missä olisin, jos en olisi niinä kertoina laittanut itseäni likoon ja avannut suutani?
Loputon jossittelu. Mutta puhuminen auttaa, se on ainoa lääke ikävään. Ikävä on kaikkein voimakkain tunteeni tällä hetkellä ja näin sen halusinkin.

Ja jos sanotaan ettei puhu eikä pussaa, ollaan aika hukassa. Eikä se pussaaminenkaan yksin riitä, tarvitaan niitä sanoja. Oih, mistä tulikaan mieleeni, olisipa ihana suudella oikein kunnolla. Tai herätä yöllä siihen, että joku pitää kädestä. Tai käpertyä sohvannurkassa lämpimään kainaloon. Tai olla kylkikyljessä ihan hiljaa. No ehkä sekin päivä vielä koittaa. Ei niitä sanoja aina tarvita.
 Se olisi viikon viimeinen työpäivä yön päässä. Jos keli antaa myöden, jota vähän nyt epäilen, olisi suunnitelmissa ulkoilua. Jollei niin tabletti on täynnä kirjoja. Netti täynnä blogeja ja muuta mielenkiintoista. Ja jos vaikka kävisi rannassa ottamassa parit myrskykuvat. Meri oli töistä tullessa ihan valkoisena.

Hyvää yötä, nyt on aika matkata unen turvin jonnekin kauas ja lähelle....

Ingin ja mun eväät uimareissun jälkeen, hiphei ja pari kaloria

Kotimatkalla

se löi äkkiä mun lävitse, missä se päätetään, kuka saa sen pienen palan onnea. Niinpä....
Työmatka, kävellen siis hotellille. Tänään ei ole sanottavaa, on vain niin saatananmoinen ikävä, että kupeita koskee...

Nordlenskan pihasta.

Erikoinen ulkovuori, läpisahattua

Kylänraittia

Satamaa

Valassafarilaivoja

Vino koti

Niin käytiin työkaverin Ingibjörgin kanssa uimassa ja otettiin kuukausikortit. 38-41 asteisessa altaassa on kiva lillua taivasalla. Sauna oli naurettava, mutta en nyt muuta odottanutkaan.