Kävin uudelleen kävelyllä. Puin oikein lenkkikamppeet ja laitoin sykemittarin. Lähdin harhailemaan tällä kertaa kukkuloita kohden ilman kummempaa päämäärää. Löysin sekalaisen määrän herttaisia polkuja, lampaita ja näin hevosiakin kauempaa.
Mietin ystävyyttä, sitä mitä se on parhaimillaan. Mietin sitä ihanaa ystäväjoukkoani ympäri maailmaa (no joo, Pohjoismaita, mutta se olis vähän lattea ilmaisu tässä yhteydessä) ja sitä kuinka erilaisista ihmisistä voi tulla ystäviä. Joidenkin kanssa se vie aikansa, joskus vain huomaat hetkessä istuvasi hengenheimolaisen pöydässä.
Mietin sitä kuinka jotkut ihmiset vain jää taakse, eikä heitä osaa edes kaivata. Mietin sitä, kuinka vaikea on enää ystävystyä mitä vanhemmaksi tulee. Kuinka hyvin sitä huomaa viihtyvänsä omassa seurassaan.
Kävin tosiaan ihailemassa maisemia ja sain jopa itsestäni kuvan, kiitos aidantolpan ja aikalaukaisimen. Ja kyllä, mulla on vyölaukku, repikää siitä, hahahah.
Kävin kävelemässa läheisellä omakotialueella ja bongailin hauskoja yksityiskohtia pihoista. Tien lopusta lähti hiekkatie mistä pääsi polulle jota pitkin vaeltelin kukkulan kupeella ja nautin vuolaan joen juoksusta ja veden äänestä. Luonto vain on jotain niin rauhoittavaa, ihan kun se toivottais tervetulleeksi.
Mä hoitelin tänään vähän taas niitä rakkaita ystävyyssuhteita ja sain jopa neljän kanssa puhuttua puhelmessa. Pari puhelua jäi vielä hoitamatta, mutta ehkä huomenna.
Mä tajusin oikeesti tänään viihtyväni täällä. Muutenkin, mä vihdoin syön kunnolla, enemmän päivässä kuin ennen viikossa. Mä nukun joka yö vähintään sen seitsemän tuntia, joka on mulle paljon. Mä kävelen töihin mennen tullen 20 min. Mun tupakanpoltto on vajunut vähemmäksi kuin koskaan teinivuosien jälkeen. Mun huone on kolmannessa kerroksessa ja len tehnyt periaatepäätöksen käyttää vain portaita. Se vaan hillitsee kummasti, kun pitää pukea ja kävellä käytäviä ristiinrastiin ja mennen tullen portaat. Vajaa 5 askia 8 päivän aikana ja mä olin vielä tillin tallin perjantaina. Mulla oli niin hyvä fiilis, ikäväkin toki. Niitä rakkaita ihmisiä ja jos mä järrikkää oikein kuuntelin, niin ei tämä mun ikävä ole yksipuolista.
Mä sanoin josku teini-iän ylityksen jälkeen mun äidille kun se kyseli mun syitä ja motiiveja vittumaiseen käytökseen, että mun oli ajatteva se kauas, että mä pystyin ottamaan lähelle. Ja se on niin totta, on koettava ikävää tajutakseen mitä sitä oikein omaa.
Kello on puoliyksitoista, mulla on nukkumaanmenoaika, aamulla 5.45 soittaa kello, Islannissa ei ole typerää kesäaikasysteemiä, ollaan siis 3 tuntia jäljessä Suomea tällähetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti