Islannista, rakkaudella

Päätin vastata kysymykseen näin, millaista elämä täällä on.

Geotermistä lämminta vettä

Olen asunut täällä vasta reilun vuoden, enkä siis ollut täällä 2008 kun maailma pysähtyi. Olen lukenut ja kysellyt asiasta. Tarinoita on monia, kohtaloita.
Yksi kertoi tapelleensa vaimon kanssa ennen kollapsia jatkuvasti, kun naapurilla oli kaksi uutta autoa, uusi kylppäri ja 20 000 litran kuuma-allas pihassa. Lainaa olisi saanut, tuosta vain.
Pahimmillaan pankit lähettivät postissa valmiita luottokortteja, joissa oli napakka luotto valmiina, sopimus syntyi automaattisest, kun käytit korttia ensiimäisen kerran.
Osa islantilaisista siis todella eli elämää, johon ei ollut resursseja eikä varaa.
2008 tuli ja monelta meni alta se asuntokin. Vain maltilla lainaa ottaneet ja ne jotka pysytyivät pitämään työnsä ja mahdollisesti haalimaan lisähommia, selvisivät.
Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, on asiat toisin.
Asuntolainan saat vieläkin suhteellisen helposti, jos kohde on kunnossa, kohtuuhintainen ja sinulla on näyttää toteen vakituinen ansio ja 20-30 Prosenttia käsirahaa.
Mutta duunari ei täälläkään rikastu. Mun lähtökohta tänne muuttamiseen on toki karvain, tulin norjalaisen "kullan" huuhdonnasta, kalateollisuudesta pohjoisesta, jossa palkka on kova, mutta esim. asumiskustannukset kohtuulliset verrattuna Osloon.
Mun lyhyen ajan tuntemuksia islantilaisesta elämästä. Ei autenttisia ja vielä näkökulmana asuminen kaukaisimmassa kolkassa, pääkaupungistä nähden.

Olen töissä hotellissa, jossa peruspalkka on alta 1400 ISK:a. Normaali palkkakertymä nettona meidän tyttösillä on noin 220-260 tuhatta, netto. Vuokra kunnan kaksiossa on 90 tuhatta plus sähkö. Normaalis sähkönkulutus on n. 15 tuhatta kesällä ja 25 tuhatta talvella. Puhepaketin puhelimeen saa 8000:lla kuussa.
Maitolitra maksaa 170 kruunua, puolikiloa juotavaa kahvia 600 kruunua ja nakkipaketti 580. Oluttölkki viinakaupassa 360 kruunua ja iso tuoppi kapakassa tonnin. Vanhan auton vakuutusmaksu, perus, on 100 tonnia vuodessa ja autovero pikkuisen alle. Kohtuullinen pesukone maksaa 100 tonnia ja kahvinkeitin 20. Kymmenen vuotta vanha Toyatan Avensis maksaa miljoonan. Ja viikko Kanarian saarilla 200 tuhatta pariskunnalta.

Kivimunia kotikuntani keskustasta

Lista on sekava, mutta on tarkoitus antaa kuva siitä mitä palkallasi saat. Pidät sillä elämää yllä, maksat vuoran ja muut pakolliset, mutta toivot ettei pesukone ja auton pakoputki hajoa samassa tai edes peräkkäisinä kuukausina.

Minä painan töitä kuin hullu, viimeviikon saldo viideltä päivältä 75 tuntia. Palkka on sopimuspohjainen, saan "ikälisää" vanhoista ravintola-alan duuneista, jonkinmoisesta vuoropäälikön vastuusta ja hoidan muun työnohella jonkun verran myynti- ja varauskantaa. Mun tunti on yli 600 ISK:a kalliimpi kuin "rivitarjoilijan". En osta vaatteita, enkä juo. Syön suklaata ja ostan pitkin hampain tupakkaa. Unelmoin tilanteesta, että voisin laittaa sen 1250 kruunua päivässsä johonkin muuhun kuin siniseen Cameli toppaan. Saan raavittua kokoon kesäkuukausina burnoutin rajamailla 500 tuhatta taskuun kuukaudessa. Maksan lainaa pankkiin reilun 100 tonnia talosta.
Mutta jos olet vieläkin velkaa valtiolle, palkastasi voidaan napata 75 prosenttia ennen veroja ulosmittausta. Jos hommaat vuotavat suonikohjut kiusakseksi, niin kuin minä, joudut maksamaan 100 tonnia omavastuuta hoidosta. Yhden hampaan poisto maksaa 50 tuhatta, kunnallisella hammaslääkärillä. Vero prosenttini on 47,5 kesäkuukaudet, tytot maksavat puolet pienemmistä kuukausituloista 22 prosenttia.

Yhteenvetona, jos olet valmis painamaan hommia hulluna, saat kivan toimeentulon. Pitää vain toivoa, ettei satu mitään. Hoitaa asiansa, ettei joudu ulosmittauksen piiriin ja pysyä terveenä. JA toivoa, että hallitus tekee oikeita päätöksiä. Vuoden alussa päätettiin viisaasti nostaa kirjojen arvonlisäveroa ja laskea televisioiden. Tyhmä kansa on helppo ohjailla, kirjoitti joku viisas asiasta nettilehdessä.

Pääsiäistä ja lukuorgasmi

Takapihan vesiputous

Hidasta ja rauhallista on ollut meidän kahden aikuisen pääsiäisen vietto. Crockpotissa ylikypsytettyä poron filettä, naudan palapaistia, pitsaa, lampaan koipea, siitä on meidän pääsiäinen tehty. Ja niin mämmiä, tietty, itse pikku käsin räpellettyä. Kaikkea sitä oppii ja on pakko ulkosuomalaisena yrittää, kun Prisman kymppimämmit ei ole ulottuvilla.

Luonnon muovaamaa liuskekiveä (muoks. idiootti, onko jotain muuta olemassa kuin luonnon muovaama kivi???)

Taustalla on kairaava vitutus, ollut koko alkuvuoden. Työtilanne on mitä on, kolme kuukautta jäiden polttelua, odottelua jos vaikka tänä aamuna se puhelin sois ja olis jotain tekemistä. Se on soinut n. viisitoista kertaa koko alkuvuoden aikana. Ei naurata, pankkitili nääs. Ketuttaa oma lojaalisuus, samassa kylässä missä käyn töissä, avattiin uusi, hieno kalankäsittelylaitos, Hienoine file-koneineen. Sinne oli rekrytointi joulukuussa. En mennyt, kun verokorttiani tyhjänpanttina säilyttävä työnantajani lupasi töitä koko syksyksi, talveksi ja pitkälle kevääseen. Ajattelin, että sopimus on sopimus.

Koti vuorelta päin

Ei olis kannattanut, olen siis keikkunut alle parin kymmenen prosentin tunneilla kolme kuukautta ja parasta tässä oli se, etten ole oikeutettu mihinkään kompensaatioon.


Kahdesta syystä.

Ensimmäinen on yli kymmenen kuukautta kestänyt leikki paikallisen rekisteriviranomaisen kanssa muutostani tänne. Ensin kaikki tökkäsi ovelasti mitätöityyn henkilönumerooni, joka ei kyllä estänyt verokortin saamista ja verotusta, kun olin maksavana osapuolena. Seuraavaksi törmäsin oman kylän konttoripojan besserwisseilyyn; plääh, ei tässä mitään Norjan henkkaria tarvita, suomalainenhan sä oot. Yritin nillittää, että otta nyt kopiot kaikista ja lähetä eteen päin. Ei, kun ei. Tuli sähköpostia samana päivänä, käytiin vilauttamassa sitä norskihenkkariakin. Ei kuulunut mitään ja oletin, että sillä selvä. No nyt tilanne on se, että työnantaja ei ole maksanut liitonmaksuja. Minä olen ollut laittomasti maassa neljä kuukautta yli sallitun ajan, sairasvakuutusta ei ole, matkavakuutus on ummessa kun en ole turisti ja jne. Eli ihan sama katkeeko niska vai loppuuko työt. En ole kenenkään muun kuin oman itseni ongelma. No, ei se nyt ihan niin synkkää ole, maha on täynnä ja täytyy katsoa askeleet vähän tarkemmin niin kauan kun asia on selvä. Mutta tiistaina soitan vielä kerran ja jollei asia selviä, otan makuupussini ja teen leirin henkikirjoittajan lattialle niin pitkäksi aikaa, kun mun henkilönumero on voimassa.

Vuonoa

Mutta sitten, ei valon pilkahdus vaan suoranainen helleaurinko risukasaan. Ahmaisin tänään ahneesti reilun viikon poltelleen kirjan. Islannin vuosiltaan, kokemukseltaan ja näkemykseltään konkari  Suomen lahja Islannille, Satu paukautti kirjan ulos.
Näkemykseni ja kokemukseni kirjasta on/voi vähän olla puolueellinen, koska täällä hurmaavien hullutusten maassa ollaan, mutta silti. Mun oli pakko kaivaa sukkakudin ekan kerran vuoteen käsille vain ja ainoastaan siitä syystä, että sain sillä verukkeella herutettua kirjaa koko päiväksi. Tiedätkö sen fiiliksen, kun sulla on kirja kädessä, jonka et soisi loppuvan? Islantilainen Voitta Aina on loistava kuvaus Islannista, saat maanläheisen ja kattavan kuvauksen kollapsin (aivot on narikassa, en muista suomalaista sanaa, vai onko toi suomee?) syistä ja seurauksista ja samalla tutustut saagojen hahmoihin ja kaupanpäälle aidot kuvat ja matkavinkit. Minä lukaisin ahneena e-kirjana. mutta tämä täytyy saada hyllyyn ja yrittää vielä saada kirjailijalta omistuskirjoitus.
Taidan vaatia kyseistä kirjaa pakolliseksi, tentittäväksi opukseksi jokaiselle joka suunnittelee saapuvansa Islantiin muuta kuin pitkäksi viikonlopuksi.

Kaukana siintää Hamraborg

Munarikasta!

Käytiin muuten koluamassa vuoren alarinnettä, sieltä kuvat.

Haluan vaikka mita

Huippublogisti Satun innoittamana, mina myos, kay kurkkaamassa mita Satu haluaa.

Haluaisin, etta tassa varalapparissa olisi asennettu myos suomalainen nappaimisto. Korpeaa kirjoittaa ilman niita suomalaisia kirjaimia.

Haluaisin, ettei mun eika Ukkokullan tarvisi tehda reissuhommia. Ei nelikymppisia ole enaa tarkoitettu, ainakaan meita, matkalaukkuelamaan.

Haluaisin tehda sen ison remontin tahan taloon nyt, enka joskus. Haluaisin myos, ettei tuo mun mies olisi niin sen valkoisen peraan. JA pystyisi nakemaan mun suunnitelmat, mun silmilla.

Haluaisin jonkin moisen jarjenhivenen ajokeleihin JA teiden kunnossapitoon. Vituttaa oikeasti olla jumissa vain ja ainoastaan sen takia, etta teiden suolaaminen on taysin mahdottomuus Reykjavikin ulkopuolella. Ihmetelkaa sitten, kun kaikki haluaa asua 101 postinumerolla.

Haluaisin lomalle, tekemaan ei mitaan. Ihan sama minne, jos varustus on paikan mukainen.

Haluaisin, etta mun tyonantaja oppisi edes alkeellisimmat vuorovaikutustaidot ja pitamaan edes jotenkuten kiinni sovituista.

Haluan uuden auton, en siis uudempaa kuin tuo musta paholainen pihassa, vaan vaikka vanhemman joka ei ole jumissa joka helvetin kerta, kun maassa on enemman kuin kymmenen senttia markaa lunta.

Haluan Ikeaan shoppailemaan. En olisi koskaan uskonut sanovani nain. En ole koskaan pitanyt kyseista ostoshelvettia minaan. Nyt mulla on noin 80 kohdan ostoslista keittiossa. Ja tutkailtua tilannetta, ainoa mista saan ne kaikki pikkunippelit ja nappelit, menematta konkurssiin, on lihapullahelvetti.

Ja haluaisin taman talon kutistuvan hetkellisesti kolmeenkymmeneen nelioon, kun on aika kaivaa imuri ja moppi. Tai haluaisin oppia siivoamaan jarjestelmallisesti.

Haluaisin lukea kaikki Terry Pratchettin kirjat suomeksi.

Haluaisin vetaa kunnon kannit, jos saan takuun ettei tule sen paivaista krapulaa. Ja asiaan liittyen, haluaisin tehda selvaksi paikallisen viinakaupan tadille, etta voisi oikeasti valikoimaan edes yhden juotavan punaviinin.

Viitaten yhteen keskusteluketjuun fasessa. Haluaisin, ettei me oltain niin helkatin hanakoita tuomitsemaan toisiamme. Pahaa tekee lukea, kun yksi purkaa pahaa oloaan, niin kommentti toisensa peraan on, etta ei mua vaan, ei mulle vaan, plaaplaa. Se suru/tuska/arsytys voi olla ihan aito, vaikkei olisi omalle kohdalle osunutkaan.

Haluaisin omata elaman, jota olisi helpompi aikatauluttaa tai olla parempi siina itse.

Ja ma haluan isomman saunan, semmoisen missa voin maata nostamatta jalkoja seinalle.

Haluaisin nama mun nakkisormet kuntoon, jollakin ihmeella. Haluaisin kantaa roskapussin ulos, niin ettei tarvitsis paria pienempaa sormea oikoa vakivalloin suoraksi.

Mut oikeesti, just nyt. Ma haluan vain mun ukon kotio.

Vuosi 2014

Tammikuussa olin vielä laitostumisen jäljiltä, edellisen syksyn Islannin keikan, sekaisin. Työpaikan valo ei enää valaissut, kymmenien loisteputkien valo ei enää yltänyt nurkkiin. Oikeasti, tutkailin työpisteeltäni monesti, mitä oikeasti oli ennen niin kirkkaalle keinovalolle tapahtunut. Ei mitään, pimeys oli minussa. Syksyn työkokeilu ei mennyt niin kuin suunnittelin, sosiaalisessa mielessä. Ajauduin omaa tyhmyyttäni ja uskoni menettäneenä suunnitelmastani.

Helmikuu toi toivoa, minussa alkoi elää salainen suunnitelma. Aloin tutkimaan reittejä ja kesätyömahdollisuuksia, mutta olin itse se epäileväinen tuomas.

Maaliskuussa kävin taas kerran tutustumassa tulevaan kotimaahani ja siihen suureen rakkauteeni. Tutustumassa tavalla johon ei oikein koskaan ollut ollut mahdollisuutta aikaisemmin, arjen kautta.

Huhtikuu oli pitkä ja hermostunut, pakkasin ekat viikot ajatuksissa ja viimeisen viikon konkreettisesti. Käänsin auton tupaten täynnä kohti etelää, kirjaimellisesti viimeinen päivä.

 Viides toukokuuta ajoin kotiin, jota en ollut koskaan nähnyt. Kävin epäonnistuneesti kokeilemassa viikon verran reissuhommia, mutta juoksin onnellisesti häntä pystyssä kotiin, kun sain ihmeen kaupalla naapurikunnasta työmaan.

Kesäkuussa saimme idean, hullun ja mahdottoman. Ostaa tämä suuri ja vanha talo. Yritimme, mutta vastaus oli vain ei. Annoimme molemmat periksi, vaikka toisillemme näyttelimme toiveikkaita.

Heinäkuun alussa paniikki yritti vallata, kahden kuukauden päästä asunnottomina, ei ylentänyt mieltä. Kävimme viemässä paperit kahteen pankkiin, ilman todellista toivoa. Ensimmäinen ei pettänyt, vastaus oli ei. Toinen yllätti, tervetuloa asiakkaaksi ja yht'äkkiä kaikki tuntui selviävän. Mutkia tuli, mutta kaikkiin löytyi ratkaisu. Viikkoa ennen kuin aika kääntyi elokuuksi, oli talo meidän. Takapakkina oli rakkaani lasten peruuntunut kesäloma Hamraborgissa, ilman greencardia ei olisi ollut Amerikkaan takaisin asiaa.

Elokuussa kävin näyttämässä rakkaalleni kotimaatani muutaman päivän, rakkaimmat ystäväni. Minimaalisen perheeni Suomessa ja päivän verran tallinnaa. Maksoin kuuden päivän lomasta hinnan, kolme viikkoa töitä, tauotta.

Syyskuu toi uuden työn talveksi ja vei miehen merelle. Istuin illat yksin vanhan liikuntasalin sohvalla ja mietin valintojani. En katunut, yksinäisyys on tullut yhdeksi hyveeksi. Vanha, joku sanoisi.

Lokakuu tuli ja meni, en muista mitään.

Marraskuu hukkui myös, arkea. Ei mitään, haalessa vedessä.

Joulukuun alku oli suunnittelua, aikatauluja, ruokia, lahjoja. Ilman stressiä. Puolesta kuusta sain luokseni odotetuimmat paketit. Pienen perheeni. Viikkoa myöhemmin saapuivat ne amerikan tuliaiset, jotka eivät päässeet kesällä. Vuoden viimeisen viikon, söimme, nukuimme, pelasimme ja nautimme olemisesta, yhdessä.

Nyt tammikuun alussa, olo on hiukan haikea. Kuusi talvea meni rapatessa jaksamisen äärirajoilla elämäni mielenkiintoisimman työ parissa. Norja jäi taakse, mutta näin minä sen halusin.