Työskentelen suhteellisen pienessä kalavastaanotossa, hiukkasen Lofooteilta pohjoiseen. Ammattikalastus on Norjassa tarkkaan säädeltyä. Jo pelkät alkeet ovat ummikolle pelkkää siansaksaa vaikka kaiken selittäisi suomeksi. On laiva kohtaiset kiintiöt, jotka ovat rahanarvoista kauppatavaraa, on omat kiintiöt suurimmille saaliskalalajeille, turskalle, koljalle, seille, sillille jne. On olemassa ns. ryhmäkiintiöt, joiden kertymistä seuraavat viranomaiset. Ryhmäkiintiön täyttyminen tarkoittaa, että kalastus loppuu kaikilta vaikka omaa tai laivan kiintiötä olisi vielä jäljellä jne jne.
Pointti tässä sepustuksessa oli se, että tänä syksynä ensimmäisen kerran pitkään aikaan koljan kalastusta rajoitetaan. Kolja on toinen kahdesta tärkeimmistä saaliskaloistamme, turskan lisäksi. Turska on pääsaaliskala tällä alueella noin tammikuun puolesta välistä huhtikuun lopulle ja muun ajan vuodesta kolja. Rahallisesti turska pesee koljan mennen tullen.
Nyt kalastusminiseriö on pysäyttänyt yli 21 metriä pitkät alukset ja yli 11 metrisillä ei ole takuuta koko syksyn kalastuksesta. Toisekseen hysakiintiöitä ei ole haalittu viimevuosina, koska ne ovat vapaankalastuksen takia olleet tarpeettomia.
Ja kun tämän kaiken sotkun yhdistää ja muistaa, että minä olen töissä kalavastaanotossa, näyttää syksyn työtilanne surulliselta. Minulla on suhteellisen varma "suojatyöpaikka", mutta syksy näyttää todella surkealta, jollei muutosta kalastuksen rajoituksiin tule.
Toisekseen, olen sotkenut asioitani oikein urakalla keväästä saakka, erosin melkein 5 vuotta kestäneestä avoliitosta ja menin hullaantumaan sydänjuuriani myöten täysin väärään mieheen. Ja nyt yritän toipua tästä kaikesta parhaani mukaan.
Siksi minun pitää saada jonkinmoinen irtiotto tästä nykyisestä. Minä en voisi enkä pystyisi luopumaan elämästäni täällä tuulisella Norjanmeren rannalla, mutta haluan katsella tätä kaikkea hetken kauempaa ja itseni sisältä. Laittaa asioita omassa päässä järjestykseen, täällä se ei onnistu. Sotkeennun vain enemmän omaan näppäryyteeni ja en löydä ovea ulos. En todellakaan tiedä mitä haluan, en tiedä edes mitkä tämän kevään valintani ovat oikeita ja mitkä vääriä. Olen kuin ulkopuolinen omassa elämässäni. En tiedä oliko ero oikea valinta, oliko päätön hullaantumiseni parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, silläkin että siitä ei jäänyt jälkeen kuin kasa savuavia raunioita. Kun mietin asioita järjellä ja välillä tunteella, ei mikään kohtaa. Enkä voi valita kumpaakaan. Minä vain lillun puolitiessä ja odotan, enkä edes tiedä mitä. Jos minulla ei ole mitään välttämätöntä pakkoa lähteä minnekään, en ehkä nouse jalkeille koko päivänä.
Joten on aika tehdä jotain radikaalia ja katsoa miltä maailma näyttää marraskuussa minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti