Kaksi viikkoa ja olen ensimmäistä iltaa Norjassa lähes neljään kuukauteen. Töitä on ainakin lähtöviikon perjantaihin asti, lupasin jopa pomolle olla lauantaiaamusta töissä, jos oikein tiukille vetää, sillä ehdolla, että joku ajaa mut joko Selfossiin bussille tai suoraan hotellille lauantaina illan suussa. Viinakaupan kautta piste.
Olen yrittänyt pari viikkoa tavoitella melkein päivittäin sitä rakkainta ystävääni täällä Islannissa, Kobbia. En muistanut viimeksi kysellä koska ja kuinka monta viikkoa merireissu kestää. Tänään tuli viestiä facen kautta, ovat niin kaukana avomerellä, ettei kännykkä toimi, mutta netti silloin tällöin. Kobbi rantautuu noin 19. päivä ja meillä on sama diili kuin tänne tullessa, minä tuon oluet ja Kobbi itsensä. Mulle on siis tiedossa se toisiksi paras tapa ja seura viettää se viimeinen ilta Islannissa. Saan rapsutusta tutussa kainalossa ja purkaa nämä kaikki reissun tunteet. Ja voin selittää yökkäilyn ja kyyneleet sunnuntaina matkan päällä ja illalla velipojan sohvalla, krapulalla. Luulen, että se on oikea tapa jättää tämä keikka taakse.
Niin siitä mistä meinaan tilittää ja tillittää Kobbin kainalossa.
Se rakkaus mikä rinnassani tulin tänne reissulle, hautasin sen isiensä maille. Mun oli pakko, eikä se tunne ole minusta mihinkään hävinnyt, liekkö häviä koskaan. Pelottaa itseäkin, että kuinka pitkälle tällainen keski-iässä hankittu todellinen sydämen nyrjähtäminen paranee. On ja oli vain pakko tehdä päätökset järjellä ja jatkaa elämää. Vähän niin kuin ihku BB-Janita laulaa Toni Wirtasen tekstiä;
Mä kulkenut kauan olin luokses
ja viimein kun toisemme löydettiin
Oli molemmilla elämä jo valmis
mutta tarinamme silmistä luettiin
Mä elän varmaan väärää aikaa
Kun ilma nousee höyryten
ja vierelläni askeleesi kuulen narskuvan
sä oot niin kuin pakkanen
Sinun kuulen sen taas sanovan
että oon sun kohtalosi
Meidän pitää odottaa
vain seuraavaan elämään
Niin, jotkut asiat vain tapahtuvat auttamattoman myöhään, niiden muuttamiseen ei auta rakkaus, ei hyvä tahto eikä päättäväisyys. Monta kuukautta uskottelin itselleni, että rakkaus on se mikä oikeuttaa tähän. Oikeuttaa rikkomaan yhden perheen, viemään aviomiehen ja isän lapsilta (joo tiedän, ettei isyys lopu avioeroon, mutta kyllä ainakin tässä tapauksessa hintana olisi ollut käytännössä ero myös isän ja lasten välillä) ja leikkimään leikkiä, että vain "meidän" tunteilla on merkitystä. Bullshit! Joskus vain se hinta on niin kova, ettei sitä pysty maksamaan. Ja en mä pystyisi elämään se omallatunnollani, vaikka kuvittelinkin. Toisekseen, mitäs sitten kun se herää yksi aamu mun vierestä, näkee kaiken ilman vaaleanpunaisia laseja ja tajuaa kuinka paljon se heitti menemään, meidän (mahd. ei siis minkään) takia...
Toinen syy "järkipäätökseeni", puhdas itsekkyys. Minä tutustuin ja ihastuin työkaveriin Husavikissa. Siitä seurasi treffailua ja loppukeikasta sopimus ja suunnitelmat tavata jatkossakin. Herra kävi minua tapaamassa tässä yksi viikonloppu täällä ja minä kävin pari viikkoa sitten treffeillä Reykjavikissa. Soitellaan, tekstaillaan, mesetellään ja snapshottaillaan päivittäin ja toivottavasti talvella saan vieraan Norjaan. Erikoinen tapaus, positiivisessa mielessä. Jotain ihan muuta, mitä olen koskaan ennen tavannut. Voisin kertoa tarkemmin, mutta en katso oikeudekseni rääpiä toisten yksityisasioita tähän. Se mikä tästä tekee itsekästä, tämä mies on valmis ja halukas laittamaan meidät ensisijalle, sitten kun sen aika on. Ei ole vaimoa ei nykyistä eikä entistä. Mun narsistinen puoli on vedellyt sellaisia krokotiilin kyyneleitä, ettei hyvä tosikaan. Yhyy, miks mä en saa olla edes yhtä sekunttia jollekulle se ykkönen. Kieriskellyt itsesäälin tuhkassa ja tervassa. Hitto, kun sitä onkaan nolo, kun näkee tämänkin kirjoitettuna!
Toinen juttu, kyse on aikuisesta ja järkevästä ihmisestä. Vaikka tiedän, että jos haluamme tulevaisuudessa elää ja olla yhdessä, se tapahtuu Islannissa, Husavikissa. Kun mietin monena päivänä lampaan maksa kädessä asiota, ymmärsin, ettei häntä voi eikä pidä repiä juuriltaan. Tiedän, ettei minun tehtäväni naisena ole lähteä kenenkään perään, mutta minun kohdallani se on mahdollista. Minä olen jollakin tapaa juureton, ollut aina. Ei mulle ollut mikään ongelma aikoinani pakata elämää kassiin ja lähteä Norjaan. Se oli oikea ratkaisu ja sydän muutti mukana, koti-ikävä mitä podin, oli vain mukava kaipuu. Mutta kun asiasta keskusteltiin, ei kahnausta aiheuttanut myöskään se, kun kerroin, että kotini tulee olemaan Norjassa, tuulisessa kalastajakylässä todennäköisesti vielä vuosia. On niin ihaaa ja helppoa keskustella aikuisen, järkevän ihmisen kanssa, vaikeistakin asioista. Mutta uskon ja luotan, että asiat järjestyvät. Jo ennen kyseisen herran tapailua, olin löytänyt sydämestäni unelman. Unelman siitä, että asuisin ja työskentelisin syksyt ja alkutalvet Islannissa ja talven ja kevään Norjassa. Ensivuonna haluaisin olla talvea lukuunottamatta täällä. Tulla jo kesäksi ja olla jouluun saakka. Miksi? Mulla alkaa olla plakkarissa ensivuodella niin paljon mielenkiintoisia työtarjouksia, että en tiedä kohta mihinkä enää tarttua. Eikä johdu mun erinomaisuudesta, vain ja ainoastaan siitä, että en hetkeäkään murehdi paskaa palkkaa vaan haluan kokeilla rajojani, oppia kieltä, tehdä asioita mitä en ole ennen tehnyt. Ja niin, tutustua siihen mieheen enemmän. Mutta. Mun suunnitelmat, ne on tehty vain muutettavaksi. Todellisuudessa tiedän ensi vuodesta...en yhtään mitään...
Olen yrittänyt pari viikkoa tavoitella melkein päivittäin sitä rakkainta ystävääni täällä Islannissa, Kobbia. En muistanut viimeksi kysellä koska ja kuinka monta viikkoa merireissu kestää. Tänään tuli viestiä facen kautta, ovat niin kaukana avomerellä, ettei kännykkä toimi, mutta netti silloin tällöin. Kobbi rantautuu noin 19. päivä ja meillä on sama diili kuin tänne tullessa, minä tuon oluet ja Kobbi itsensä. Mulle on siis tiedossa se toisiksi paras tapa ja seura viettää se viimeinen ilta Islannissa. Saan rapsutusta tutussa kainalossa ja purkaa nämä kaikki reissun tunteet. Ja voin selittää yökkäilyn ja kyyneleet sunnuntaina matkan päällä ja illalla velipojan sohvalla, krapulalla. Luulen, että se on oikea tapa jättää tämä keikka taakse.
Niin siitä mistä meinaan tilittää ja tillittää Kobbin kainalossa.
Se rakkaus mikä rinnassani tulin tänne reissulle, hautasin sen isiensä maille. Mun oli pakko, eikä se tunne ole minusta mihinkään hävinnyt, liekkö häviä koskaan. Pelottaa itseäkin, että kuinka pitkälle tällainen keski-iässä hankittu todellinen sydämen nyrjähtäminen paranee. On ja oli vain pakko tehdä päätökset järjellä ja jatkaa elämää. Vähän niin kuin ihku BB-Janita laulaa Toni Wirtasen tekstiä;
Mä kulkenut kauan olin luokses
ja viimein kun toisemme löydettiin
Oli molemmilla elämä jo valmis
mutta tarinamme silmistä luettiin
Mä elän varmaan väärää aikaa
Kun ilma nousee höyryten
ja vierelläni askeleesi kuulen narskuvan
sä oot niin kuin pakkanen
Sinun kuulen sen taas sanovan
että oon sun kohtalosi
Meidän pitää odottaa
vain seuraavaan elämään
Niin, jotkut asiat vain tapahtuvat auttamattoman myöhään, niiden muuttamiseen ei auta rakkaus, ei hyvä tahto eikä päättäväisyys. Monta kuukautta uskottelin itselleni, että rakkaus on se mikä oikeuttaa tähän. Oikeuttaa rikkomaan yhden perheen, viemään aviomiehen ja isän lapsilta (joo tiedän, ettei isyys lopu avioeroon, mutta kyllä ainakin tässä tapauksessa hintana olisi ollut käytännössä ero myös isän ja lasten välillä) ja leikkimään leikkiä, että vain "meidän" tunteilla on merkitystä. Bullshit! Joskus vain se hinta on niin kova, ettei sitä pysty maksamaan. Ja en mä pystyisi elämään se omallatunnollani, vaikka kuvittelinkin. Toisekseen, mitäs sitten kun se herää yksi aamu mun vierestä, näkee kaiken ilman vaaleanpunaisia laseja ja tajuaa kuinka paljon se heitti menemään, meidän (mahd. ei siis minkään) takia...
Toinen syy "järkipäätökseeni", puhdas itsekkyys. Minä tutustuin ja ihastuin työkaveriin Husavikissa. Siitä seurasi treffailua ja loppukeikasta sopimus ja suunnitelmat tavata jatkossakin. Herra kävi minua tapaamassa tässä yksi viikonloppu täällä ja minä kävin pari viikkoa sitten treffeillä Reykjavikissa. Soitellaan, tekstaillaan, mesetellään ja snapshottaillaan päivittäin ja toivottavasti talvella saan vieraan Norjaan. Erikoinen tapaus, positiivisessa mielessä. Jotain ihan muuta, mitä olen koskaan ennen tavannut. Voisin kertoa tarkemmin, mutta en katso oikeudekseni rääpiä toisten yksityisasioita tähän. Se mikä tästä tekee itsekästä, tämä mies on valmis ja halukas laittamaan meidät ensisijalle, sitten kun sen aika on. Ei ole vaimoa ei nykyistä eikä entistä. Mun narsistinen puoli on vedellyt sellaisia krokotiilin kyyneleitä, ettei hyvä tosikaan. Yhyy, miks mä en saa olla edes yhtä sekunttia jollekulle se ykkönen. Kieriskellyt itsesäälin tuhkassa ja tervassa. Hitto, kun sitä onkaan nolo, kun näkee tämänkin kirjoitettuna!
Toinen juttu, kyse on aikuisesta ja järkevästä ihmisestä. Vaikka tiedän, että jos haluamme tulevaisuudessa elää ja olla yhdessä, se tapahtuu Islannissa, Husavikissa. Kun mietin monena päivänä lampaan maksa kädessä asiota, ymmärsin, ettei häntä voi eikä pidä repiä juuriltaan. Tiedän, ettei minun tehtäväni naisena ole lähteä kenenkään perään, mutta minun kohdallani se on mahdollista. Minä olen jollakin tapaa juureton, ollut aina. Ei mulle ollut mikään ongelma aikoinani pakata elämää kassiin ja lähteä Norjaan. Se oli oikea ratkaisu ja sydän muutti mukana, koti-ikävä mitä podin, oli vain mukava kaipuu. Mutta kun asiasta keskusteltiin, ei kahnausta aiheuttanut myöskään se, kun kerroin, että kotini tulee olemaan Norjassa, tuulisessa kalastajakylässä todennäköisesti vielä vuosia. On niin ihaaa ja helppoa keskustella aikuisen, järkevän ihmisen kanssa, vaikeistakin asioista. Mutta uskon ja luotan, että asiat järjestyvät. Jo ennen kyseisen herran tapailua, olin löytänyt sydämestäni unelman. Unelman siitä, että asuisin ja työskentelisin syksyt ja alkutalvet Islannissa ja talven ja kevään Norjassa. Ensivuonna haluaisin olla talvea lukuunottamatta täällä. Tulla jo kesäksi ja olla jouluun saakka. Miksi? Mulla alkaa olla plakkarissa ensivuodella niin paljon mielenkiintoisia työtarjouksia, että en tiedä kohta mihinkä enää tarttua. Eikä johdu mun erinomaisuudesta, vain ja ainoastaan siitä, että en hetkeäkään murehdi paskaa palkkaa vaan haluan kokeilla rajojani, oppia kieltä, tehdä asioita mitä en ole ennen tehnyt. Ja niin, tutustua siihen mieheen enemmän. Mutta. Mun suunnitelmat, ne on tehty vain muutettavaksi. Todellisuudessa tiedän ensi vuodesta...en yhtään mitään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti