GoogleTranslate

lauantai 23. marraskuuta 2013

Let the battle begin...


Teurastus on alkanut, viikko sitten. Olen ollut pääsääntöisesti sisällä siisteissä hommissa.
Ensimmäiset päivät olin vanhalla tarhalla paikkailemassa, kun osa minkeistä oli jäänyt punnitsematta.
Ja koin ensimmäisen huonon omantunnon.
Kurkistus pesästä

Kaksi riviä häkkejä, joissa majailee kaksi poikaa ja yksi tyttö. Tytöt olivat jääneet punnitsematta. Mun hommana oli punnita tytöt, kirjoittaa paino passiin, palauttaa takaisin häkkiin ja ottaa niiltä tyttösiltä kortit mukaan, joiden paino oli väristä riippuen alle 1400 tai 1500 grammaa. Suurin osa kevään tyttöistä on yli painorajan. Jossain vaiheessa puntarilla oli tyttönen, paino 750 grammaa, kiltti kuin mikä. Katsoi minua suoraan silmiin, kun laitoin passin teurastettavien nippuun. Tuli paha mieli.
Sisko vaa'alla ja sen veli odottamassa vuoroaan.

Viikko sitten tiistain olin ensimmäisen kerran isolla tarhalla teurastukseen liittyvissä hommissa.
Pahat Pojat

Puuhailin nahkahuoneessa vähän sitä ja tätä. Kokeilin rasvapoistajaa, en toki omaan pehvaani, vaikka sekin sitä varmaan tarvis.

Alla olevassa videossa pullukka poika leikkii. 

Seuraavana aamuna pomo nappasi mut ensimmäisenä privaan ja kyseli mun jatkosuunnitelmia. Tarjosi töitä jatkossakin. Olin ihmeissäni, mutta otettu. Ja vielä ilmoitti, että samana päivänä alkaa koulutus koneelle, joka venyttää nahan kuivatukseen.
Mun työkalu

Sitä on sitten harjoiteltu. Ekan päivän saldo oli 3 kertaa oma sormi kyseiseen koneeseen. Ei vahinkoja, mutta tippa tuli linssiin, kun jättää sormen pään puristimen väliin. Tahti on kova. Mua on painotettu koko ajan, että mun homma on vain ja ainoastaan käyttää konetta, ei mitään muuta. Ja se on mulle vaikeaa, kun se käytännössä tarkoittaa mun mittapuulla prinsessointia. Eli sitä, kun muovi loppuu koneesta, joku muu hakee rullan, kun vaunu on täynnä, joku muu vaihtaa uuden. Kun nahasta pettää nenä, joku muu laittaa tukikappaleen. Mä ymmärrän syyn, käyttämälläni koneella pystyy venyttämään maksimissan kolme nahkaa minuutissa, tavoite on 1500 nahkaa päivä, yli saa ja toivottavaa on mennä eli työpäivä on 10 tuntia vähintään ja vapaa päiviä ei ole. Jos siis käytän aikaa siihen mitä muutkin voivat tehdä, ei tulosta tule. Ja meitä koneenkäyttötaitoisia on kaksi talossa, yksi omistajista ja minä. Vähän ihmettelen, että miksi, mutta kai siihen syynsä on. Parempi kai se on opettaa yksi siihen ajan kanssa, kuin että kaikki häslää vuorollaan. Ei ihan yksinkertainen homma kuitenkaan. Kone on niin automaattinen, JOS osaat pitää nahan oikeassa asennossa ja heilauttaa hännän sekunnin palasella oikeaan aikaan pois sensorin edestä niin nahka menee oikealle paikalleen ja parilla polven painalluksella nahka on oikeassa kuosissa. Mutta siinäpä se onkin, se oikea asento ei ihan mene kohdalleen läheskään aina ja se hidastaa tahtia ja ärsyttää. Mutta kaipa se siitä, kun toivottavasti tulevasta aamusta lähtien jos koneet toimivat, ei tarvi enää tehdä ylläpitohommia. Vähän jännittää, että miten sitä kestää kelkassa.
Oodi
 Tekniikkaa on hiottu, nopeutta tulee, pikkuhiljaa, vielä on petrattavaa. Ennätys tähän mennessä, 1282 nahkaa päivässä. Lohduttavaa on se, että tod.näk. pystyn 1500 tai ainakin hyvin lähelle tämänhetkisen työpäivän pituuden puitteissa, mutta tiukkaa tekee. Ja kun hosumalla ei pääse eroon kuin sormestaan.

Ja ai niin, mulla oli vieras täällä viime lauantaina, sydänsydänsydän....

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Norja

Jotain vähän kevyempää aihetta välillä ja jotain enemmän minusta.
Lähdin kesäkuun alussa 2008 ystävättären kanssa seikkailulle, Norjaan. Ei oikeastaan ollut edes selvillä sen tarkemmin, mitä sinne tekemään. Pointti oli loma ja ehkä mahdollisuus tehdä töitä matkarahojen eteen.
Kotikylä



Niitä ensimmäisen kesän töitä.




Matka oli melkoinen seikkailu ja kokemus, yksi missattu lautta ja uusien suunnitelmien teko lennosta. Olimme perillä neljän aikaan aamuyöstä ja meitä oli vastassa hauskan näköinen norjalaistunut savolaismies.
Viikko kului, tehtiin vähän sitä ja tätä. Koukutettiin, maalattiin, siivottiin asuntoa ja laivaakin. Pidettiin hauskaa ja saatiin seuraa.
Suomeen kun pääsin tajusin, että kaikki on ohi. Se ruvella ollut avioliitto tuli loppuunsa siinä kohtaa. Kun reilun viikon päästä tuli työtarjous Norjasta muutamaksi viikoksi, oli helppo lähteä pakoon. Pakkasin vähän vaatteita, lapselle pleikkarin ja television ja otin 11 vuotiaan tyttäreni mukaan. Meni muutama viikko, minä koukuttelin päivät pitkiä siimoja ja tytär onki laiturilla hymy korvissa ja sanoi monta kertaa, etteikö me voitais jäädä tänne. Kun heinäkuuksi järjestyi pesuhommia ja elokuuksi tarjottiin kahvilan kesälomitusta ja vielä kaiken kukkaraksi kalatehtaalta löytyi pesurin paikka jatkoksi, oli päätös helppo. Lapsi kouluun ja tavarat Norjaan.
Rakkaus syttyi, siihen hauskan näköiseen savolaismieheen. Kului vuosia, asuttiin yhdessä, hankittiin vene, ostettiin talo ja auto. Lisättiin perhettä kolmella kissalla. Matkusteltiin.
Hukattiin toisemme ja erottiin.
Norriska, uusioperheemme esikoinen

Kaksostyttömme

Norjasta tuli koti, en potenut koti-ikävää oikeastaan missään vaiheessa. Se velipojan tekelekkin muutti vuoden meidän perässä ja lähellä oli jo paljon rakasta Suomesta.
Kielimuuri lannisti alkuun, paljon. En osannut käytännössä sanaakaan ruotsia, kielenopettelu lähti nollasta. Enkä ole koskaan ollut mikään kielinero. Meillä on ja oli suhteellisen tiivis suomalaisyhteisö, niin hyvässä kuin pahassa.
Hyvässä, suomea saa pajattaa ja moneen asiaan löytyy apu. Suomenkieliset kirjat kiertävät, jonkun matkassa aina kulkeutuu Gotleria. ruisleipää tai suolakurkkuja. On mahdollista purkaa itseään tunnekielellä.
Pahassa, on niin helppo klikkiytyä suomalaiseen kuplaan, asua Norjassa, mutta jättää kontaktit paikallisiin minimiin, jättää kielenopiskelu ja niin edespäin. Pitää huoli, että pysyy ulkopuolisena vaikka loppuelämänsä.
Mitä Norja on minulle; Koti, ennen kaikkea. Minun sydämeni koti. Riittävästi hyviä ystäviä. Työ, mitä rakastan. Se pieni ydinperheeni, tytär, velipojantekele, eksä joka kuuluu mun perheeseen. Norja on todistus minulle itselleni siitä, että pystyin siihen mihin itse en uskonut, kotiutuvani jonnekin muualle kuin synnyinmaahani.
Sitä pitkänsiiman koukutusta

Kuuba

Mitä rakastan Norjassa; työtä, siitä maksetaan tavan duunarille palkkaa, mikä mahdollistaa mukavan elämän. Luontoa ja merta. Merikotkan liitelyä, valaiden puhinaa talviyönä, lunnien räpistelylentoa, meriharakan uneliasta töppöilyä ja kiukkuista varoitushuutoa ja puuhailua rantahiekalla, yöttömiä kesäöitä, talvisia ukkosenilmoja, turskakautta venepaljouksineen, burnoutin rajamaille ajavaa talvisesonkia, rømmeä, julebrusia, Freian keksisuklaata... ja vaikka mitä muuta.
Merisaukko, keittiön ikkunasta kuvattuna
Voisinko kuvitella muuttavani pois Norjasta? Voisin.
Voisinko kuvitella jättäväni Norjan taakseni? En.
Mitä sitten oikeen meinaan? Palata Norjaan jouluksi. Miksi? Koti-ikävä ja oma päätyö odottaa tekijäänsä. Palaanko vielä Islantiin? Palaan, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Mikä mua vaivaa? Rakkaus, joka on pirstaleina maailman turuilla. Paloina ympäri Pohjoismaita. Eikä tässä nyt puhuta mistään mulkunperässäjuoksemisesta vaan siitä suloisesta levottomuudesta, kun haluaisi olla yhtä aikaa tai yhdistää Norjan, Suomen ja Islannin.

Miksi sitten lähdin Islantiin keikkeilemaan ja miksi suunnittelen tekeväni näitä jatkossakin. Koska, joskus tunnen tukehtuvani tuppukylääni. Tunnen, että hukkaan itseni. Tunnen, että olen jumissa vanhan ja uuden rajalla. Koska työtilanteemme on tuskastuttava syksyt, töissä saa käydä, mutta ei ole mitään tekemistä. Täydellä palkalla istuminen tyhjänpanttina ei ole minun juttuni. Mieluummin teen niskalimassa paskapalkalla jotain muuta kuin soittelen lämpimässä encoreja.



sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Ihan sama

olen ollut hiljaa. Ajattelin ensin voi kertoa ja kirjoittaa mitä teen juuri nyt. Mietin, etten halua provosoida ketään ja tiedän nykyisen työni olevan enemmän kuin tunteita herättävä aihe, vallankin Suomessa. Mutta ehkä juuri siksi haluankin siitä kirjoittaa, viikon pähkäilyn jälkeen.

Olen töissä minkkitarhalla, osallistun siis lähipäivinä alkavaan teurastukseen. Turkis, se sana herättää tunteita. Onko edes tänä päivänä oikeus tykätä turkiksista? Vai vaatiiko yleinen asenne niiden jyrkkää tuomitsemista? Niin se taitaa olla.

Joo, olen erehtynyt katsomaan netistä jonkin videon pätkän, missä jossain päin kaukoitää nyljetään kettua tai jotain vastaavaa elävältä. Olen myös nähnyt kuvia nyljetyistä minkeistä.

Olen töissä Islannin suurimmassa minkkitarhassa. Aloitin viikko sitten. Pelotti ja en ole koskaan ollut mistään työstä näin epävarma etukäteen. Enkä toki tiedä vieläkään, teurastusta ei ole aloitettu vielä. Viikko on mennyt kauden valmisteluihin. Olen purkanut pakkasesta kokonaisia minkkejä sulamaan. Lajitellut tiiliskiviä, leimannut passeja. Osallistunut punnitukseen. Jokainen turkikseksi päätyvä eläin punnitaan. Jokainen minkki omaa kortin, josta käy ilmi kaikki mahdollinen. Värit, sukupuu, sisarusmäärä, paino ja jne. Onneni on varmasti tässä kohtaa olla töissä suurimmalla. Paineet ovat kovat, kaikki pitää olla enemmän kuin kunnossa ja siitä hyötyy tässä tapauksessa varmasti eläin eniten.

Mielenkiintoista on ollut huomata, kuinka erilainen suhtautuminen täällä on tarhaukseen. Työpaikallani käy satoja lapsia ja nuoria tutustumassa tarhaukseen koulujen ja päiväkotien mukana. Asenteita halutaan muokata kokemusten kautta. Eikä täällä Islannissa ole huomattavissa läheskään sellaista vastustusta kuin mihin Suomessa törmäsin aikanani.


Odotin paljon pahempaa, minua peloteltiin hajulla. Joo, se on todella voimakas, mutta ei siihen kiinnitä huomiota töissä. Mutta tänään riensin poikkeuksellisesti suoraan töistä huoltsikalle tupakan ostoon. Hävetti seistä se minuutti tai kaksi kassalla. Toppahaalari jää töihin, ensimmäinen asia kotona. Riisun KAIKKI vaatteet muovipussiin jonka kannan ulko-ovelle. Hinkkaan itseni pesusienen karkealla puolella päästä varpaisiin joka päivä, iho kiittää. Nahka ei todellakaan ole tottunut tällaiseen saippualla läträämiseen ja naama on niin kireänä, että hymyilessä sattuu pyllyyn.

Veikeitä eläimiä, yksilöitä nämäkin. Agressiivisia, leikkisiä, uteliaita, arkoja... Tuotantoeläimiä. 
Vanha tarha

Ensimmäinen päivä oli paniikkia. Tulin porukan mukana, jotka ovat olleet täällä monena vuonna sesonkitöissä. Pojat varustivat minua, eläimet purevat ja kusevat päälle minkä ehtivät. Totta, varovainen pitää olla ja aina sekään ei riitä. Ja kun saat vastentahtoisen eläimen punnittavaksesi, saat parfyyin päällesi ála minkki. Ensihetkeni varsinaisen tarhanpuolella oli kammottava. Minut tuupattiin hetkeksi mukaan punnitukseen, jossa vetovastuussa oli vanha konkari ja punnitusmetodina "tuubi".
Käsi turvahanskan kanssa häkkiin, hännästä kiinni. Minkki pää edellä putkeen, napin painallus ja paineilma lukitsee minkin paikalleen ja nestekidenäyttö näyttää painon. Hännästä tukeva ote, paine alas ja minkki hännästä roikottaen takaisin häkkiin. Punnitsija painoi urakalla ja mulla sydän löi kahtasataa. Olin ihan varma, että kohta minulla roikkuu minkki kurkussa. "Tuubi-tiimi" on tehokas ja nopea, muttei todellakaan aloittelijan paikka.
Näin voi käydä kun muistaa varoa hampaita, mutta unohtaa kynnet.

Pari seuraavaa päivää olin turvallisesti leimaushommissa. Eläimet pysyivät turvallisesti häkeissä ja vain kortteja käsiteltiin. Ensimmäinen oma virallinen punnituspäiväni oli myös pelottava. Minut lyötiin kahdestaan yhtä vasta-alkajan kanssa. Metodina meillä oli "vaakaloukku". Minkinmentävä häkki, jossa on vaaka itsessään. Yksi karannut eläin, joka sekin saatiin haavilla kiinni.

Torstaina minut määrättiin Latvialaistiimin neljänneksi. Ja sitten alkoi homma sujumaan. 2 neljästä ovat töissä tarhalla ympäri vuoden ja elämää nähneitä. Rauhallista, mutta ehdottomasti tehokkainta työskentelyä tiimeistämme. Eläimet pysyvät rauhallisena, läheltäpiti-tilanteita olemattoman vähän. Karanneiden eläinten määrä nolla ja minä en pelkää mitään, edes puremia.
Laulan ja tanssin taas töissä kuin lammasteurastamolla ikään. Kokemus on voimaa, niin työ- kuin elämänkin.
"Riisuntakone"

Pyydän anteeksi kaikilta, jota työni ja siihen suhtautuminen satuttaa ja loukkaa. Minä en puolusta tarhausta, mutten sitä myöskään tuomitse. Jos on halu avautua moraalinpuutteestani, tee se sähköpostitse, jooko?

torstai 31. lokakuuta 2013

Paska homma

päiväni Húsavíkissa ovat luetut, ainakin tältä erää.

Paska, ihan ehta semmoinen, muttei kyllä ihmisen.



Työt loppuivat maanantaina ja huomenaamulla kello yhdeksän jatkuu matka kohti Reykjavíkia. Yö hotellissa, jonkin moista humputtelua rakkaan Kobbin kanssa ja Selfossin kautta Árnesiin perjantaina ja uudet työkuviot harjoitukseen lauantaina. Näin on suunnitelmat, mutkana matkassa on särkynyt peukalo.
Sorsatkin ovat lähteneet.

Talvi alkoi eilen

Kävin näyttämässä sitä lääkärille, kuvauttamassa sitä ja vielä ortopedille, vielä on jäljellä käsikirurgi reilun kahden viikon päästä. Ei tule vanhuus yksin, eikä vanhat vammat ole aina vanhoja, niitä voi näppärästi uudistaa, kun ei tiedä enää mihin sattuu. Saa mukavasti aikaan isompaa vahinkoa. Viittaa alkukaudesta vaivanneeseen hartiahelvettiin, joka meinasi välillä viedä tajun. Luulen, että muutamat aamupäivät meni jonkinmoisen kipushokin rajamailla, kun jälkeen päin muistelee. Ei siinä ehtinyt, eikä tajunnut yhtä mukana laahaavaa peukaloa paljon laittamaan merkille.
Viimeinen silmäys teurastomolle

Tämän kaupan takapihalta alkoi monta mukavaa matkaa

Mitä reissu antoi ja mitä otti? Lista on pitkä ja mutkikas. Suuria tunteita, ikävä jää, Ihmistä, ihmisiä, paikkaa ja tunnelmaa.
Keikka on ollut luopumista, pettymistä omiin tunteisiin. Pettymistä rakkauteen ja lupauksiin. Rajua todellisuutta, ikävää ja sen purkamista. Intohimoakaan unohtamatta. Fyysistä kipua, sietokyvyn rajoilla. Ystävyyttä ja siihen pettymistä. Myös vanhemmuutta, ylläriylläri. Känniä ja krapulaa. Tuskastumista kielimuuriin ja hetkiä kun ei ole sanoja.
 Vahvistunut käsitys tiettyjen kansanryhmien röyhkeydestä ja orkidea-asenteesta. Ilo siitä, kuinka pienellä vaivalla sitä loppupeleissä vielä tämänkin ikäisenä oppii uusia asioita. Ihania tuttavuuksia, issikkatytöt lähtivät maanantaina kotiin järjestäen, meinas tulla tippalinssiin, kun "tyttäreni" Ólina lähti. Enkä olisi vielä halunnut miltei ketään päästää.
4 kertaa tuli asioitua, ei paha kuitenkaan

Palapeli valmistui tänään, ei hetkeäkään liian aikaisin

Helpotusta myös. Ei ole ihan yksinkertaista sopeutua enää tällä ikää moiseen yhteisöasumiseen, vaikkei minua rankaistukaan samanlailla kämppiksellä kuin muita. Silti, edes tupakalle et pääse joutumatta jonkun kanssa puheisiin, aina ei jaksaisi. Silläpä nuo tarkkaan varjellut morrotus-sunnuntait olivat enemmän kuin tarpeepeen. Sunnutaisin kävin kävelemässä, uimassa, syömässä ja kirjoittelin omiani ja valmistuin työviikkoon. Tänään tuli 8 viikkoa täynnä tässä sympaattisessa kylässä. 7 viikkoa olisi tarjolla töitä seuraavassa paikassa, jos pää ja peukalo kestää. Yksi lentolippu olisi 18. päivä Norjaan. En tiedä vielä, todellakaan. Ja tarviikokaan, ei tarvi.
Ruotsalaisnuorten iltahupi

Viimeinen ilta ja hotellin parkkipaikka

Itkemättä tätä ei taputella, itkin eilen, itkin tänään ja itken huomenna ja kenties vielä monta kertaa sen jälkeen.
Nuoret lumisotasilla, myhäilin turvallisen matkan päästä.

Kiitos kaikille, työkavereille ja työnantajalle. Kommuunin väelle ja henkilökunnalle. Paikallisille ja muualta tulleille. Ja suurin kiitos Sinulle, joka teit tästä keikasta spesiaalin.

I will be back, i hope...

 Sydän jää tänne, mutta toivon että siitä pidetään hyvää huolta ja voin tulla hyvillä mielin turskakauden jälkeen katsomaan miten sitä on täällä hoidettu. Vittu!!!!!!!!!!!!!



maanantai 21. lokakuuta 2013

Miten iskeä islantilainen mies?

No ei sitten niin mitenkään.
Voiko minkään muun kansakunnan miehet olla niin sisäänpäin lämpiäviä, tuskin. Olin jokunen viikko sitten nuorison kanssa Reykjavikin yössä ja tytöt valittivat kuinka vaikeaa on lähestyä islantilaisia miehiä/poikia. Jäin seuraamaan sivusta, kun ei ollut tarvetta lähteä kokeilemaan omaa onnea. Ja todelta näytti tyttöjen huoli, poikalapset viihtyivät omissa porukoissaan ja kaikenlainen tyttöjen katselu viereisistä pöydistä näytti puuttuvan kokonaan vaikka selkeästi toinen toistaan kauniimpia tyttöjä tuli ja meni.




No sitten oma empiirinen kokemukseni. Jo muutaman työpäivän jälkeen kiinnitin huomiota samassa työpaikassa olevaan mieheen, arvion iän joitain vuosia korkeammaksi kuin omani. Jututin herraa melkein joka päivä tupakkakopissa, ystävällinen mutta siihen se sitten jäikin. Mua alkoi jurppimaan. Lisäsin vähän tulta pesään ja aloin kohteliaan varovaisesti tehdä itseäni tykö. Nojasin aina sopivassa tilanteessa kylkeen/jalkaan/olkapäähän pujotellessani pöydän ja penkin välistä. Onnistuin jopa kerran pukkaamaan tissillä olkapäähän. Jututin ja jututin. Hoidin itseni samaan ovenavaukseen melkein päivittäin töiden päätteeksi. Ei mitään, ei sitten niin yhtään mitään. Ei edes kunnon katsekontaktia.

Lähes kolmen viikon piirittämisen jälkeen jäljitin miehen kellokortille, että sain oikean nimen selville. Viikon mietin ja laitoin kaveripyynnön. Herrashenkilö hyväksyi sen muutaman tunnin viiveellä.

Saman viikon perjantaina laitoin pubista viestiä, että onko baari-ilta tänään. Ei tänään, oli lyhyt ja melkeinpä tyly vastaus. Minä vastasin, että ehkä joku toinen kerta. Vastaus oli ehkä huomenna ja hyvää yötä. Minä pähkäilin islanninkielisen vastatoivotuksen ja sain vastaukseksi hymiön. Noh, olin ehtinyt siinä harvakseltaan vaihdeltujen parin viestin aikana juoda muutaman oluen ja niiden suomalla itseluottamuksella laitoin vielä, tietäväni että olen liian suorasukainen, mutta herrassa on jotain spesiaalia. Vastaus oli, että on käytänöllistä olla suora ja menen nukkumaan. En todellakaan tiennyt mitä pitääisi ajatella. Tunsin tehneeni itsestäni enemmän kuin pöllön.

No, seuraavana päivänä ei minua olisi pitäneet baarista pois villihevosetkaan, pitihän minun mennä kokeilemaan sitä onneani. Kyseinen herrashenkilö ilmestyi joskus yhden jälkeen ja minä tietysti juttusille. Minä en todellakaan tiennyt missä minun olisi pitänyt olla, kävin vähän väliä vaihtamassa muutaman sanan, tanssimassa, istumassa omalla paikallani, mutta en todellakaan ollut vakuuttunut olinko toivottavaa seuraa. Satuin taas läpisemään jotain, kun valomerkki tuli. Herra totesi että meidän pitää mennä ulos. Takerruin "me"-sanaan ja kipitin perässä. Ensilumi ja minulla korkkarit. Kun pääsin parkkipaikalle, herra mulkaisi minua. Ja ensimmäinen ajatus oli, että mitä veetä minä seuraan. Samalla hetkellä piikkarit ja ensilumi teki tepposet ja olin kirjaimellisesti lentää pyllylleni. Kysyin viimeisenä epätoivon eleenä kyytiä. Se sentään luvattiin. Istuin autoon ja loppu onkin historiaa.

Minä en ole koskaan tehnyt moista työtä päästäkseni jonkun juttusille, issikat ovat täysin mahdottomia iskettäviä, mielestäni.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Kuulumisia ja tunnelmia

Reilu viikko taas kulunut. 7 viikkoa takana ja 2 edessä. Lampaita on on teurastettu yli 60 000 (kai) ja vielä olis muutama jäljellä.
Arki menee töihin. Ei jaksa, eikä pysty. Edes soittelemaan. Viikonloput menee toipuessa. Lihakset ja nivelet kestää jo melkein mukisematta. Jotain pikkukolotuksia silloin tällöin, mutta kai ne kuuluu tähän ikään ja rääkättyyn kroppaan. Paskamaisin oli, kun vasemmasta nimettömästä lähti kynsi, juurineen. Se on ollut kummallinen viikkoja, mutta irtoamaan se alkoi viikko sitten ja perjantaina suihkussa, se jäi hiuksiin kiinni ja irtos. Verta ja itkua, mutta nyt sen kanssa jo elää. Kävin sitä oikeen sairaalassa esittelemässä lauantaina, mutta ei mitään sellaista joka ei antibiotilla lähtisi.
Kynsi ja sormi, vierekkäin, yh.
Lauantaina hotellilla oli naistenilta, Konukvöld. Alkuillasta oli jonkinmoista tapahtumaa vain naisille, me hipsittiin tyttöjen kanssa vasta puolen yönjälkeen, kun ovet oli auki kaikille. Kävin jopa pubissa pyörähtämässä ja hetkuttelemassa humppukahvat kipeeksi ja matkalla ihastelin revontulia. Yö oli niin lämmin, ettei muutaman sadan metrin kävely mennen tullen korkokengissä ja lyhythihaisessa kettumekossa ollut ylivoimainen suoritus minunlaiselleni vilukissalle. Joku väitti, että lauantaina oli 17 astetta ja enkä ihmettele yhtään.
Voihan sen jalkakäytävän näinkin päättää, ainakin Islannissa.
Sunnuntain käveltiin ottotyttäreni Olinan kanssa kukkuloille uimaan. Päivän askelukset 10 km, karvan alle. Oli todella lämmin. Ylämäkeen kiipeäminen nosti mukavasti hien pintaa ja oli mukava pulahtaa uimaan. Joojoo, kävin suihkussa ensin.
Uima-altaaSTA otettu kuva. Kiitos vesitiiviille Sonylleni.
Pari tuntia meni lämpimässä vedessä lilluessa. Ja kun laskeuduimme takaisin kylään niin huoltoaseman mozzarellatikut ja kylmä cola teki terää. Sunnuntain teema oli taas ikävä, mutta tällä kertaa mukava sellainen. Joskus on niin ihana kaivata toista ihmistä.
Hyväntahtoinen heppa matkanvarrelta ja aurinkonsäde.
Mä en olisi vielä valmis lähtemään Islannista, mun henkilökohtainen retriitti on pahasti kesken. Mun on ikävä mun läheisiä, kissoja, tuttuja kuvioita ja ennen kaikkea kieltä tai siis kieliä. Suomea ja norjaa. Täällä tulee väännettyä 90 prosenttisesti englantia ja 10 prosenttia on sitten ruotsin kuuntelemista, josta en sitten osaa nauttia yhtään. Toki norjallahan niille saa vastailla, mutta silti. Ja suomea ei pääse puhumaan ollenkaan. Mutta silti, pelkkä ajatuskin lähteä kotiin keikkumaan lomautuspäivärahoille ahdistaa, töitä ei kuulemma ole. Enkä usko, että mitään mainittavampaa onkaan ennen ensivuotta. Nämä syksyt on muuttuneet kassiteurastusturskan loppumisen myötä niin puuduttaviksi. Siitähän tämä ajatus tänne Islantiin lähdöstä tuli. Enkä minä tule näissä olesuhteissa olemaan yhtäkään syksyä jäitä polttelemassa, jollei sitten ihan pakko ole. Minähän olen täällä ihan herran armosta, en uskaltaisi itseäni irtisanoa mistään hinnasta eli olen täällä ihan ja vain pelkästään pomon joustavuuden takia. Mutta jos jousto jatkuu, niin syksyt täällä Islannissa olisi parasta miten voisin nautittavia talvisesonkeja kompensoida. Pitää yrittää pitää pomo tyytyväisenä.
Kotimatkalle ehti jo kuu nousta.



maanantai 7. lokakuuta 2013

Älä lue, tätä et halunnut tietää...

En tiedä, joku sekotti mun kierron ihan totaalisesti. Liekö tämän keikan aiheuttama stressi vai keväällä ja kesällä napsitut e-pillerit, kun fiksasin kiertoa sopivammaksi.
No lopputulos oli se, että mentiin neljättä kuukautta ilman oirettakaan.
Jäin oikeesti miettimään, että vaihdevuosiako se alkaa mulle tekemään, piti oikeen googlettaa. Eikä se mahdotonta tässä iässä olekkaan.
No, joku päivä viimeviikolla, sillä älyttömällä 10 minuutin tauolla, jolla ei ehdi mitään tekemään kunnolla, juoksin vielä viimeminuutilla vessaan mikä tupakan polttamisesta jäi yli. Jihuu, mikä ilo, ei ole harmooni epävireessä, ainakaan kokonaan. Juoksin kaapille ja hain tampoonin ja huikkasin kämppikselle englanniksi, että pelko vaihtareista on ainakin toistaiseksi turha. Koko naislauma purskahti nauramaan ja taputtamaan. Tilanne oli jotenkin niin vallottaman hauska, munkin mielestä.
Pointti oli tässä, mä olin oikeesti jonkun viikon ihan paniikissa, mä en kestä ajatusta, että mä vanhenen peruuttamattomasti. Rypyt ja muut sen semmoiset vielä kestän, mutta vaihtarit ajatuksenankin saa mut tuntemaan, että mun naiseus on mennyttä. Täytyy myöntää, etten tiedä koko asiasta juuri mitään, koska en halua. Haluan sulkea sen pois mielestäni, jonnekin vanhainkodin ovensuuhun. Tiedän, olen lapsellinen ja tyhmä.
Loppuun on hyvä laittaa lempiartistini sysimustaa huumoria made in Iceland. Ei naurata, ei. Muahhahahahahahahahahhahahahahahahahahahahhahhahahhaahhahahahhahahahahhahaha!!!!

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Reykjavik by night and few days.

Olipahan viikonloppu, pitkä sellainen. En halua, enkä kykene menemään sen tarkemmin syihin, miksi menin, olin, jäin ja tulin. No ehkä toi tuleminen, työt kutsuu, puolet sesongista siis jäljellä.

Lauantaina kemuttiin kunnolla. Tuli siis ensimmäisen kerran käytyä Reykjavikin yöelämässä. Siellä oli melkoinen hulina. Olin aika yllättänyt, jotenkin aina ajattelen Reykjavikia pikkukaupunkina, vaikka onhan se sentään pääkaupunki. Melkoista sumussa eloa siis, enkä nyt tarkoita mitään promilleista johtuvaa. En vaan ole tottunut, enää. Ei mahda mitään, kiva oli käydä, mutta vielä kivempi oli kiskoa hame ja korkkarit hiiteen ja kääriytyä peittoon.
Ihmisiä kadulla

Näkymä jonkun kuppilan ikkunasta
Paljon näin ja koin, taas. Hetkiä, joita en tule koskaan unohtamaan. Ja olen toivottavasti askeleen lähempänä maaliani, en ehkä usko enää, mutta toivon vielä.
Yöllä, tähdet valona.
Päivällä, niin kaunista.
Vanhaa hautausmaata



Sekunttiakaan en olisi vaihtanut pois. Ja luotan siihen, että kaiken tarkoitus avautuu minullekin jonakin kauniina päivänä ja katkeruus elämän epäreiluutta vastaan himmenee.

On aika keskittyä töihin ja lampaisiin. Juoksut tämän työkeikan aikana on juostu.