Kuulumisia ja tunnelmia

Reilu viikko taas kulunut. 7 viikkoa takana ja 2 edessä. Lampaita on on teurastettu yli 60 000 (kai) ja vielä olis muutama jäljellä.
Arki menee töihin. Ei jaksa, eikä pysty. Edes soittelemaan. Viikonloput menee toipuessa. Lihakset ja nivelet kestää jo melkein mukisematta. Jotain pikkukolotuksia silloin tällöin, mutta kai ne kuuluu tähän ikään ja rääkättyyn kroppaan. Paskamaisin oli, kun vasemmasta nimettömästä lähti kynsi, juurineen. Se on ollut kummallinen viikkoja, mutta irtoamaan se alkoi viikko sitten ja perjantaina suihkussa, se jäi hiuksiin kiinni ja irtos. Verta ja itkua, mutta nyt sen kanssa jo elää. Kävin sitä oikeen sairaalassa esittelemässä lauantaina, mutta ei mitään sellaista joka ei antibiotilla lähtisi.

Kynsi ja sormi, vierekkäin, yh.

Lauantaina hotellilla oli naistenilta, Konukvöld. Alkuillasta oli jonkinmoista tapahtumaa vain naisille, me hipsittiin tyttöjen kanssa vasta puolen yönjälkeen, kun ovet oli auki kaikille. Kävin jopa pubissa pyörähtämässä ja hetkuttelemassa humppukahvat kipeeksi ja matkalla ihastelin revontulia. Yö oli niin lämmin, ettei muutaman sadan metrin kävely mennen tullen korkokengissä ja lyhythihaisessa kettumekossa ollut ylivoimainen suoritus minunlaiselleni vilukissalle. Joku väitti, että lauantaina oli 17 astetta ja enkä ihmettele yhtään.

Voihan sen jalkakäytävän näinkin päättää, ainakin Islannissa.

Sunnuntain käveltiin ottotyttäreni Olinan kanssa kukkuloille uimaan. Päivän askelukset 10 km, karvan alle. Oli todella lämmin. Ylämäkeen kiipeäminen nosti mukavasti hien pintaa ja oli mukava pulahtaa uimaan. Joojoo, kävin suihkussa ensin.

Uima-altaaSTA otettu kuva. Kiitos vesitiiviille Sonylleni.

Pari tuntia meni lämpimässä vedessä lilluessa. Ja kun laskeuduimme takaisin kylään niin huoltoaseman mozzarellatikut ja kylmä cola teki terää. Sunnuntain teema oli taas ikävä, mutta tällä kertaa mukava sellainen. Joskus on niin ihana kaivata toista ihmistä.

Hyväntahtoinen heppa matkanvarrelta ja aurinkonsäde.

Mä en olisi vielä valmis lähtemään Islannista, mun henkilökohtainen retriitti on pahasti kesken. Mun on ikävä mun läheisiä, kissoja, tuttuja kuvioita ja ennen kaikkea kieltä tai siis kieliä. Suomea ja norjaa. Täällä tulee väännettyä 90 prosenttisesti englantia ja 10 prosenttia on sitten ruotsin kuuntelemista, josta en sitten osaa nauttia yhtään. Toki norjallahan niille saa vastailla, mutta silti. Ja suomea ei pääse puhumaan ollenkaan. Mutta silti, pelkkä ajatuskin lähteä kotiin keikkumaan lomautuspäivärahoille ahdistaa, töitä ei kuulemma ole. Enkä usko, että mitään mainittavampaa onkaan ennen ensivuotta. Nämä syksyt on muuttuneet kassiteurastusturskan loppumisen myötä niin puuduttaviksi. Siitähän tämä ajatus tänne Islantiin lähdöstä tuli. Enkä minä tule näissä olesuhteissa olemaan yhtäkään syksyä jäitä polttelemassa, jollei sitten ihan pakko ole. Minähän olen täällä ihan herran armosta, en uskaltaisi itseäni irtisanoa mistään hinnasta eli olen täällä ihan ja vain pelkästään pomon joustavuuden takia. Mutta jos jousto jatkuu, niin syksyt täällä Islannissa olisi parasta miten voisin nautittavia talvisesonkeja kompensoida. Pitää yrittää pitää pomo tyytyväisenä.

Kotimatkalle ehti jo kuu nousta.