No ei sitten niin mitenkään.
Voiko minkään muun kansakunnan miehet olla niin sisäänpäin lämpiäviä, tuskin. Olin jokunen viikko sitten nuorison kanssa Reykjavikin yössä ja tytöt valittivat kuinka vaikeaa on lähestyä islantilaisia miehiä/poikia. Jäin seuraamaan sivusta, kun ei ollut tarvetta lähteä kokeilemaan omaa onnea. Ja todelta näytti tyttöjen huoli, poikalapset viihtyivät omissa porukoissaan ja kaikenlainen tyttöjen katselu viereisistä pöydistä näytti puuttuvan kokonaan vaikka selkeästi toinen toistaan kauniimpia tyttöjä tuli ja meni.
No sitten oma empiirinen kokemukseni. Jo muutaman työpäivän jälkeen kiinnitin huomiota samassa työpaikassa olevaan mieheen, arvion iän joitain vuosia korkeammaksi kuin omani. Jututin herraa melkein joka päivä tupakkakopissa, ystävällinen mutta siihen se sitten jäikin. Mua alkoi jurppimaan. Lisäsin vähän tulta pesään ja aloin kohteliaan varovaisesti tehdä itseäni tykö. Nojasin aina sopivassa tilanteessa kylkeen/jalkaan/olkapäähän pujotellessani pöydän ja penkin välistä. Onnistuin jopa kerran pukkaamaan tissillä olkapäähän. Jututin ja jututin. Hoidin itseni samaan ovenavaukseen melkein päivittäin töiden päätteeksi. Ei mitään, ei sitten niin yhtään mitään. Ei edes kunnon katsekontaktia.
Lähes kolmen viikon piirittämisen jälkeen jäljitin miehen kellokortille, että sain oikean nimen selville. Viikon mietin ja laitoin kaveripyynnön. Herrashenkilö hyväksyi sen muutaman tunnin viiveellä.
Saman viikon perjantaina laitoin pubista viestiä, että onko baari-ilta tänään. Ei tänään, oli lyhyt ja melkeinpä tyly vastaus. Minä vastasin, että ehkä joku toinen kerta. Vastaus oli ehkä huomenna ja hyvää yötä. Minä pähkäilin islanninkielisen vastatoivotuksen ja sain vastaukseksi hymiön. Noh, olin ehtinyt siinä harvakseltaan vaihdeltujen parin viestin aikana juoda muutaman oluen ja niiden suomalla itseluottamuksella laitoin vielä, tietäväni että olen liian suorasukainen, mutta herrassa on jotain spesiaalia. Vastaus oli, että on käytänöllistä olla suora ja menen nukkumaan. En todellakaan tiennyt mitä pitääisi ajatella. Tunsin tehneeni itsestäni enemmän kuin pöllön.
No, seuraavana päivänä ei minua olisi pitäneet baarista pois villihevosetkaan, pitihän minun mennä kokeilemaan sitä onneani. Kyseinen herrashenkilö ilmestyi joskus yhden jälkeen ja minä tietysti juttusille. Minä en todellakaan tiennyt missä minun olisi pitänyt olla, kävin vähän väliä vaihtamassa muutaman sanan, tanssimassa, istumassa omalla paikallani, mutta en todellakaan ollut vakuuttunut olinko toivottavaa seuraa. Satuin taas läpisemään jotain, kun valomerkki tuli. Herra totesi että meidän pitää mennä ulos. Takerruin "me"-sanaan ja kipitin perässä. Ensilumi ja minulla korkkarit. Kun pääsin parkkipaikalle, herra mulkaisi minua. Ja ensimmäinen ajatus oli, että mitä veetä minä seuraan. Samalla hetkellä piikkarit ja ensilumi teki tepposet ja olin kirjaimellisesti lentää pyllylleni. Kysyin viimeisenä epätoivon eleenä kyytiä. Se sentään luvattiin. Istuin autoon ja loppu onkin historiaa.
Minä en ole koskaan tehnyt moista työtä päästäkseni jonkun juttusille, issikat ovat täysin mahdottomia iskettäviä, mielestäni.
Voiko minkään muun kansakunnan miehet olla niin sisäänpäin lämpiäviä, tuskin. Olin jokunen viikko sitten nuorison kanssa Reykjavikin yössä ja tytöt valittivat kuinka vaikeaa on lähestyä islantilaisia miehiä/poikia. Jäin seuraamaan sivusta, kun ei ollut tarvetta lähteä kokeilemaan omaa onnea. Ja todelta näytti tyttöjen huoli, poikalapset viihtyivät omissa porukoissaan ja kaikenlainen tyttöjen katselu viereisistä pöydistä näytti puuttuvan kokonaan vaikka selkeästi toinen toistaan kauniimpia tyttöjä tuli ja meni.
No sitten oma empiirinen kokemukseni. Jo muutaman työpäivän jälkeen kiinnitin huomiota samassa työpaikassa olevaan mieheen, arvion iän joitain vuosia korkeammaksi kuin omani. Jututin herraa melkein joka päivä tupakkakopissa, ystävällinen mutta siihen se sitten jäikin. Mua alkoi jurppimaan. Lisäsin vähän tulta pesään ja aloin kohteliaan varovaisesti tehdä itseäni tykö. Nojasin aina sopivassa tilanteessa kylkeen/jalkaan/olkapäähän pujotellessani pöydän ja penkin välistä. Onnistuin jopa kerran pukkaamaan tissillä olkapäähän. Jututin ja jututin. Hoidin itseni samaan ovenavaukseen melkein päivittäin töiden päätteeksi. Ei mitään, ei sitten niin yhtään mitään. Ei edes kunnon katsekontaktia.
Lähes kolmen viikon piirittämisen jälkeen jäljitin miehen kellokortille, että sain oikean nimen selville. Viikon mietin ja laitoin kaveripyynnön. Herrashenkilö hyväksyi sen muutaman tunnin viiveellä.
Saman viikon perjantaina laitoin pubista viestiä, että onko baari-ilta tänään. Ei tänään, oli lyhyt ja melkeinpä tyly vastaus. Minä vastasin, että ehkä joku toinen kerta. Vastaus oli ehkä huomenna ja hyvää yötä. Minä pähkäilin islanninkielisen vastatoivotuksen ja sain vastaukseksi hymiön. Noh, olin ehtinyt siinä harvakseltaan vaihdeltujen parin viestin aikana juoda muutaman oluen ja niiden suomalla itseluottamuksella laitoin vielä, tietäväni että olen liian suorasukainen, mutta herrassa on jotain spesiaalia. Vastaus oli, että on käytänöllistä olla suora ja menen nukkumaan. En todellakaan tiennyt mitä pitääisi ajatella. Tunsin tehneeni itsestäni enemmän kuin pöllön.
Minä en ole koskaan tehnyt moista työtä päästäkseni jonkun juttusille, issikat ovat täysin mahdottomia iskettäviä, mielestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti