Kaikki tekemättä lähes, kaksi kokonaista päivää ennen lähtöä jaljellä. Tavarat hujanhajan, pöydällä kilometrin pituinen lista, must-to-do.
Mutta minä leijun, en vai voi sille mitään.
Koen huolta ja hätää tänne jäävistä ihmisistä ja asioista. Olen hävyttömän onnellinen itsekkäästi, että voin vain jättää kaiken ja lähteä pois. On niin helppo lähteä, kun tietää että voi ja on pakko palata.
Näen:
Näen jo itseni seisomassa kauniissa satamakaupungissa, hihitteleväni penismuseossa ja luovuttamassa kaiken niskajäykkyyden kuumassa altaassa. Näen itseni hiukan hämmentyneenä hotellin vuoteella, katsellen muutamaa kuvaa kehyksissä. Ikävöimässä. Näen itseni yltäpäältä veressä tärisemässä hermostuneena ensimmäisen teurastettavan jäljiltä. Näen itseni sekalaisessa joukossa tiimipelaajana, ehkä vanhana muihin nähden, mutta mitä sitten. Näen itseni Evenesin lentokentällä marraskuussa vetämässä pitkään niin rakkaan kotimaani ilmaa keuhkot täyteen.
Toivon:
Hyppääväni autoon marraskuun lopulla ja viettäväni 3 viikon treffit synnyinmaani kanssa. Istuvani lumisella vaaralla kahvikupin kanssa. Juovani "pakkokahveita" vähissä sukulaissa. Tulevani hiukan paremmaksi ihmiseksi pitkällä aamukahvilla Lempäälässä. Nauttia lasin viiniä ja mustia torvisieniä rakkaan ystävän huomassa Inkoossa. Kertaavani kaikki hävyttömät yksityiskohdat ympärillä parveilevista miehistä Kouvolassa. Saunovani tuntitolkulla Pirkkalassa. Bailaavani itseni väsyksiin Turun yössä. Ja paljon muuta, mistä voin vain haaveilla. Tapaavani ne kaikki ihmiset joita ikävöin.
Saavani nauttia jokaisesta ihmisestä tavallaan. Voivani antaa sen saman hyvänolon tunteen heille, minkä saan jo pelkästä ajatuksesta tavata heidät kaikki pitkästä aikaa.
En enää koskaan joudu:
Herätä polttavaan ikävään itkien aamulla. Paeta kirjojen maailmaan sitä yksinäisyyttä. Seisoa laukut pakattuna pettymyksen jäljiltä. Itkeä rakkaan ihmisen arkun vieressä. Sanoa hetken liian myöhään, Minä rakastan sinua, todella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti