Mäyrä

kolossaan.
Kaikki tekemättä lähes, kaksi kokonaista päivää ennen lähtöä jaljellä. Tavarat hujanhajan, pöydällä kilometrin pituinen lista, must-to-do.
Mutta minä leijun, en vai voi sille mitään.
Koen huolta ja hätää tänne jäävistä ihmisistä ja asioista. Olen hävyttömän onnellinen itsekkäästi, että voin vain jättää kaiken ja lähteä pois. On niin helppo lähteä, kun tietää että voi ja on pakko palata.

Näen:
Näen jo itseni seisomassa kauniissa satamakaupungissa, hihitteleväni penismuseossa ja luovuttamassa kaiken niskajäykkyyden kuumassa altaassa. Näen itseni hiukan hämmentyneenä hotellin vuoteella, katsellen muutamaa kuvaa kehyksissä. Ikävöimässä. Näen itseni yltäpäältä veressä tärisemässä hermostuneena ensimmäisen teurastettavan jäljiltä. Näen itseni sekalaisessa joukossa tiimipelaajana, ehkä vanhana muihin nähden, mutta mitä sitten. Näen itseni Evenesin lentokentällä marraskuussa vetämässä pitkään niin rakkaan kotimaani ilmaa keuhkot täyteen.

Toivon:
Hyppääväni autoon marraskuun lopulla ja viettäväni 3 viikon treffit synnyinmaani kanssa. Istuvani lumisella vaaralla kahvikupin kanssa. Juovani "pakkokahveita" vähissä sukulaissa. Tulevani hiukan paremmaksi ihmiseksi pitkällä aamukahvilla Lempäälässä. Nauttia lasin viiniä ja mustia torvisieniä rakkaan ystävän huomassa Inkoossa. Kertaavani kaikki hävyttömät yksityiskohdat ympärillä parveilevista miehistä Kouvolassa. Saunovani tuntitolkulla Pirkkalassa. Bailaavani itseni väsyksiin Turun yössä. Ja paljon muuta, mistä voin vain haaveilla. Tapaavani ne kaikki ihmiset joita ikävöin.
Saavani nauttia jokaisesta ihmisestä tavallaan. Voivani antaa sen saman hyvänolon tunteen heille, minkä saan jo pelkästä ajatuksesta tavata heidät kaikki pitkästä aikaa.

En enää koskaan joudu:
Herätä polttavaan ikävään itkien aamulla. Paeta kirjojen maailmaan sitä yksinäisyyttä.  Seisoa laukut pakattuna pettymyksen jäljiltä. Itkeä rakkaan ihmisen arkun vieressä. Sanoa hetken liian myöhään, Minä rakastan sinua, todella.

Rakkaus

On  pyörinyt viimepäivät mielessä, mitä se on.
Onko se sitä, että antaa toisen mennä, kun ei ole varma siitä mitä pystyy tai haluaa tarjota.
Vai onko se sitä, että heittää kaiken menemään ja syöksyy kuin hullu unelmansa perään.

Love hurts

Iän myötä tunnen kasaavani itselleni enemmän odotuksia, vaativani itseltäni huomattavasti enemmän kuin nuorena. Silloin sitä oli niin varauksettoman ihastunut omaan erinomaisuuteensa, ettei kokenut minkäänlaista tarvetta kehittää persoonaansa. No, lopun sitten arvaattekin tai jos minut tunnet, niin tiedät. Nippu erilaisia epäonnistuneita ja onnistuneita parisuhde virityksiä.
Joku järki päähän tuli kolmen kympin jälkeen, pääsin hajulle, mitä se rakkaus voisi olla parhaimmillaan.

Vaikka ikä tuo mukanaan kokemusta ja paaduttaakin meidät monessa mielessä, en tunne sen ylettyneen käsitykseeni rakkaudesta. Naivisti kuvittelen sen edelleenkin täyttävän sen tyhjän aukon elämässäni, mielestäni kaiken muun olen kutakuinkin saanut. Olen minä rakkauttakin saanut ja hyvää sellaista, jopa kuvittelisin olleeni niinkin onnellisessa asemassa, että voisin sanoa saaneeni sitä harvinaisen paljon. Minä en ole vain osannut ottaa sitä vastaan tai pitää elossa.

Syntinen vai kaikkensa antanut

Osaisinko nyt? En tiedä, mutta haluaisin yrittää. Ensimmäisen kerran elämässäni tunnen olevani siihen valmis. Oikealla tavalla nöyrä. Näen itseni enemmän tiimipelaajana kuin yksilösuorittajana, vihdoinkin. Josko se näkemys, että nainen on nelikymppisenä parhaimmillaan, pitääkin paikkansa.

Josko menisi ja rakastuisi ihan päättömästi jo tänään....

Äitivainajani Manifesti

-Olisko susta Lotta kiva lähteä Kanarialle hiihtolomalle?
-OLIS!!!
-Äiti haki esitteitä Ärrältä, mennäänkö tuonne ja tuohon hotelliin?
- Mennään, jipii!!!
-Äiti, niin koska me lähettiin?
-Ei me kyllä voida lähteä, aravalainan lyhennys on maaliskuussa.

-Minä jään osaaikaeläkkeelle, olen töissä 2 viikkoa ja 2 viikkoa eläkkeellä. Muutan miesystäväni luo Ruotsiin.
-Onpa kiva, sinä olet onnes ansainnut, kyllä me täällä pärjätään. Koska aloitat sen?
-Tammikuussa.
-(Tammikuussa) niin koska sä lähdet sinne Ruotsiin?
-En mä voi mihinkään lähteä, mun tulee niin ikävä teitä ja sitten miten ne töissäkään...

ja niin edelleen ja niin edelleen.

Marraskuun lopulla vuosia sitten istuttiin sairaalan sängyllä minä, äiti ja äidin parasystävä. Diagnoosi oli armoton, ei mitään toivoa. Siitä alkoi pitkä ja lohduton keskustelu. Äiti koki suurta ahdistusta siitä, että elämä loppuisi 57 vuotiaana ja hän oli mielestään kaiken siirtänyt tulevaisuuteen ja oli vihainen ettei ollut uskaltanut elää. Äiti vannotti minua enemmän kuin yhden kerran elämään ja uskaltamaan
sovinnaisuuden rajoja kokeillen. Vain onnella on merkitystä, kaikki muu on multaa.  Kuolintaistelu kesti 8 kuukautta ja minä seurasin sitä vierestä viimeiseen henkäykseen minun puristuksessani.

Minä murruin, minusta kuoli jotain lopullisesti. Ensimmäiset kuukaudet meni kuin sumussa. Jäin tuleen makaamaan, enkä edes noussut joka päivä sängystä. Ensimmäisen kerran elämässäni en meinannut jaksaa jatkaa. Mutta onneksi oli se yksi ystävä joka ruokki minut sänkyyn, tuli joka päivä vaikka en ollut asiasta millään tavalla otettu. Pikkuaskelilla pakotti minut jaloilleni uudelleen.

Aloin työstää asioita ja äidin henkistä perintöä. Tajusin jutun ytimen.
Löysin äidin tavaroista vihon, missä oli näitä lauseita:
 Onni. Onni on ainoa asia mitä kannattaa tavoitella. Olla terveellä tavalla itsekäs. Marttyyrit eivät saa yhtään sen kauniipia hautajaisia. Vain rakkaudella merkitystä. Vain elämätön rakkaus kaivertaa. Loppunut rakkaus ei niinkään. Ajattele muita, mutta aloita se itsestäsi. Vain onnesi löytäneenä voit olla onnen syy muille. Sovinnaisuuden rajat on tehty rikottavaksi. Älä tee tai jätä tekemättä asioita koska muut ajattelevat niistä jotain, vain sinä tiedät totuuden. Rakasta itseäsi ja ole itsellesi armollinen.
 Ja viimeiselle matkalla me lähdemme aina yksin.

Ja minä olen yrittänyt elää tuon perinnön mukaan, en ole kuin kerran kääntänyt rakkaudelle selän, (ja sitä ehkä kadun loppuelämäni), olen jokaisen vastoinkäymisen jälkeen noussut kahta vahvempana. Pakannut laukkuni ja lähtenyt kun siltä on tuntunut. Rikkonut itseni ja rikkonut muita, mutta yhdestä asiasta uskallan antaa itselleni tunnustusta; Minä olen yrittänyt.

Joskus aito rakkaus ei näytä kauniilta.

Elämä jatkuu!

Niin, hengissä siis vielä. Ja kyllä minä sen tiesinkin, hetken diagnoosin jälkeen oli paniikki, pari vuorokautta. Suomessa tilittelin laiturinnokassa ja oikein peissasin itseäni, viimeistä kertaa Suomenkesässä, pyääääh. No, se meni ohi.
Kävin eilen ekan kerran operaation jälkeen hoitavan lääkärin puheilla. Kaikki ok, ei mitään mainittavia jälkiä sydämessä. Pitää ottaa rauhallisesti, tehdän sillä vauhdilla kun hyvältä tuntuu. Eikä mitään mikä sattuuu sydämeen, ahdistaa tai tuntuu pahalta. Juoksun saa aloittaa aikaisintaan puolen vuoden päästä, lenkillä saa käydä vaikka heti, mutta pulsinnostatus mahd. maltillista. V****u, minä inhoon kävelyä.

Now, case Island. Kaikki kunnossa, lähtölupa saatu, jollei tule takapakkia.
Lento Reykjavikiin 1.9 päivällä Oslon kautta. Mä olen varannut hotellin ja seuraa itselleni. Se kaikkein rakkain ystävä Islannista lupasi tuoda itsensä, minä otan kentältä ne verovapaat. Sunnuntai siis menee tod.näk. pikkukännissä ja hyvässä seurassa. Maanantaina Kobbi lähtee mulle oppaaksi ja tulkiksi hoitelemaan muutamia käytännönasiota ja uimaan pitää minun päästä. Ehkä Blue Lagoonille, en ole siellä käynyt, ohi ajellut vain. 3.9 on lento Húsavíkiin ja työt alkaa 4.9. Asumme koko porukka 2.11 asti kestävän teurastussesongin Fosshotellissa.

Ja sitten ihan viikon paras:
Mä olen todella epävalokuvauksellinen henkilö, en nyt väitä olevani mikään ruusu muutenkaan, mutta. Lähetin tulevalla työnantajalleni skannauksen passistani ja passikuvasta. Sain vastauksen seuraavana päivänä, että tiedot jatkolennoista tulee myöhemmin MUTTA. Mä kuolen nauruun, sähköpostiani oli siirretty työntekijöiden välillä toiselle ja tekstini yläreunaan oli ilmestynyt muutama rivi islantia, ymmärsin alun, mutta yksi sana ei auennut sanakirjalla eikä Google traslatella. Soitin Kobbille. Teksti oli sisällöltään, tässä on sen suomalaisent tiedot, onko se transvestiitti!!!!
Mä repesin, mulla meinas oikeesti sisuskalut revetä leikkauksen jäljiltä. Kaikkea mä olen saanut elämässäni kuulla, mutta ei mua nyt vielä naiseksi pukeutuvaksi mieheksi ole luultu.
Mun oli pakko. Mä laitoin sinne sähköpostia ja kirjoitin suurinpiirtein näin:

Mun oli pakko soittaa islantilaiselle kaverille ja kysyä mitä kynskiptingur tarkoittaa.
Ja olen nauranut koko päivän kuollakseni.
Tiedän, että kuvat ovat kauheita, en todellakaan ole koskaan edukseni valokuvissa.
Mutta hyviä uutisi, olen heteronainen.
Voin kyllä tarvittaessa lähettää kuvia lapsestani, hääkuvan ja kopion syntymätodistuksestani.
Minä en ole suuttunut enkä loukkaantunut koko asiasta.
Ei siis huolta kuitenkaan, toivottavasti myös te kaikki osaatte nauraa koko jutulle.


Seuraavana päivänä tuli vastaus. 
Kovat pahoittelut ja anteeksipyyntö, ainoa minkä olisin jättänyt laittamatta, jos olisi ollut minun mokani, että teksti ei ollut tarkoitettu minulle vaan sisäiseen postiin. Niin, sekö nyt sitten olisi ollut parempi. Ja loppukaneettina toki oli "kehu", koska otin tämä asian niin hyvin. 

No mä olen asialle nauranut, enkä tätäkään ole silmiäni pyyhkimättä kirjoittanut, mulle tää vaan osui niin nauruhermoon kuin olla ja voi. Kävin tapaamassa tytärtäni toissapäivänä ja saatiin melkoinen hepuli koko porukka, kun pahoittelin lapselleni, että hän on menettänyt äidin tänään mutta saanut isä numero kakkosen tilalle.

Unohdettu laiva

Anna sen soida...

Torstaina on totuuden hetki. Puukkoa, perkele. Perjantaina ollaan vähän kipeitä, paljon kipeitä tai kuolleita. Perjantaina tiedän, saanko haudata lopullisesti lähdön Islantiin. Perjantaina tiedän, makaanko suurinpiirtein petipotilaana loppusyksyn.
Olisi jo perjantai.

Neljä viikkoa ja yksi päivä

Jos kaikki menee siis hyvin, minä pakkaan hullun raivolla tavaroita matkalaukkuun neljän viikon päästä lauantaina perhosia mahassa ja suuret odotukset sydämessäni. Mitä ne odotukset sitten sydämessä on? Hyvä kysymys. Minä kuvittelen lapsellisesti niin monen epäselvän asian selviävän pelkästään sille, että pakkaa elämänsä muuttolaatikkoihin ja lähtee reiluksi kahdeksi kuukaudeksi Islantiin.
Keskiviikkona sairaalaan ja torstaina puukkoa. Keskiviikkona kun herään, tiedän onko tähystys onnistunut vai onko rintalasta avattu. Jos jälkimmäinen, menee kaikki uusiksi, ihan kaikki. Olen luottavaisella mielellä, mutta kaikkeen pitää varautua. Olin yhteydessä tulevaan työantajaani ja sovimme, että ilmoitan niin pian kuin mahdollista jollen pääse. Lääkäri ei ollut kauhean innostunut suunnitelmistani, mutta sanoi jos kunto antaa myöden on kaikki teoriassa mahdollista. Operaatio kun ei ole suunnitelmaltaan kovinkaan iso, jollei tule yllätyksiä. Syöminen on vaikeaa joitakin viikkoja. Ruokatorvea kun operoidaan.
Ikävä. Välillä repii mut miltei hengiltä. Eilen ajelin illalla kotiin ja huusin ja porasin taas kerran autossa kuin vähäjärkinen. Miten sitä voi oikeasti roikkua niin helvetin kovaa jossain mitä ei koskaan ole ollutkaan....
Mä lähden kohta sienimetsään ja sen jälkeen auraamaan autotallia. Jos on jotain, laitan kuvia myöhemmin...

Ainoa varma on epävarma

Terveys reistaa. Muutaman viikon epävarmuus on toki pois pyyhkäisty, nyt tiedän missä mennään. Turvakurssi peruttu, ei mitään mahdollisuuksia lähteä savusukeltamaan vuoteen. Yritin soitella tänään ja kysellä, että mitä tehdään. Olen kurssin maksanut jo huhtikuussa. Saanko rahat takaisin vai voinko mennä vuoden päästä syksyllä suorittamaan. En saanut ketään koko lafkasta kiinni.
Islantiin lähtökin voi olla tapetilla, nykyinen tila vaatii keskisuuren operaation, joka tehdään niin pian kuin mahdollista. Jos pääsen leikkaukseen lähiviikkojen aikana, eikä tule mitään kopliksia ja operaatio pytytään tekemään rintakehää avaamatta, on mahdollisuus vielä olemassa. Jälkitarkastukset ja seurannat saattavat aiheuttaa ylimääräisen kotiloman, mutta toivoa on vielä. Nyt pitää vain lyödä jäitä hattuun ja toivoa parasta. Kaikki lenkkeily on ehdottomasti kielletty toistaiseksi, plääh.

Työt ei oikein maistu, tai lähinnä se jäiden polttelu. Tämän päivän panos oli hävyttömän huono, 7 tunnin päivästä sain aikaan noin 2,5 tuntia tehokasta, loput meni tirsuilessa sohvalla.
Kävin illalla Klo:ssa saunassa eksän kanssa ja pullottamassa eiliset mustikkamehut. Nyt on muka takki ihan tyhjä...