Mennyttä elämää ja lukkoon lyötyjä päiviä

Järkkäiltiin syksyisen Islantiin lähdön jälkeisiä muuttotavaroita lapsen kanssa eilen. Löyty jostain nyssäkästä vanha puhelin, jossa oli kuvia. Neljä vuotta vanhoja.

Oli sienireissu kuva Klo:n laaksosta, jossa pari viikkoa sitten kuollut ystäväni oli terve ja topakka.

Oli kuvia, kun mun kissavauvat oli oikeesti vielä vauvoja.

Tunnelmia uudesta talosta.

Ja sitä merireissujen huumaa, kun koukkuun osui lähes 60 kiloinen kala.

Mitä on jäänyt käteen näistä vuosista täällä, kun näyttää vahvasti siltä, ettei niitä enää kovasti lisää tule.
Paljon. Ei jaksa nyt käydä läpi enempää, kun kyynel silmässä jo kävin kuvat läpi selatessa. Eikä pelkkiä surun, menetyksen ja ohi elettyjen hetkien kyyneliä. Ihania muistoja, ihmisiä ja tilanteita.

On hyvin ristiriitainen olo, liput autolle ja minulle Tanskasta Färsaarten kautta Islantiin on varattu. Lautta Bergenistä myös. Lentolippu itselle lähikentältä Bergeniinkin. Enää puuttuu auton rahti Hurtgrutalla Sortlandista sinne Bergeniin. Koska, Hurtigruta saa haistaa v****n, tai ainakin se alihankkija joka hoitaa rahtipuolta. Laiton kaksi sähköpostia edellisviikolla. Ei vastausta. Sain yhdeltä tutulta joka on yhdellä näistä paateista töissä, suoran numeron. Eivät voineet auttaa. Laitoin kolmannen sähköpostin eilen, en niin ystävällisen enää. Sain tänään vastauksen, numeron johon soittaa ja tilata paikka. Numero ei ole käytössä. Että semmoista, mä ymmärrän kyllä että tekeville sattuu, mutta kolminkertaisesti mokattu juttu on jo ammattitaidottomuutta, piittaamattomuutta tai jotain muuta shittiä. Lippua pelkälle autolle ei voi tilata netistä itse, mulla ei ole aikaa eikä huvitusta maksaa itseäni kipeäksi matkustaa reilua kolmea vuorokautta Bergeniin. Luotan, että saan tarpeeksi olla merellä seilatessani ensin Tanskaan ja sieltä kolme päivää Islantiin.
Niin, suunnitelmat alkavat muuttua toteutuskelpoisiksi lukkoon lyödyiksi päivämääriksi. Ja yhtä paljon kun koen malttamattomuutta ja iloa askeleista, koen epävarmuutta ja pelkoa. Mitäs sitten jos kaikki menee pieleen? Työt ei suju, tulee takkiin rakkausrintamalla, terveys pettää ja tulee niin polttava ikävä ettei vaan pysty? No pääseehän sieltä pois, kai. Mutta kestääkö psyyke taas yhtä
särkynyttä unelmaa?

Jos ei mitään yritä, ei voi onnistua, mutta kuka osaa sanoa mitä kannattaa yrittää? Osa pitää mua hulluna, eikä varmaan syyttä, mutta onko se oma turvallisuudenkaipuu syy lytätä mun suunnitelmaa? Osa elää seikkailua hengessä mukana ja kannustaa ja tukee sen minkä pystyy ja ehtii. Joku kuuntelee sujuvasti ja antaa minun nojata omiin tuntemuksiin. Ja aina löytyy niitä, joidenka rivien välistä kuulee sen, kuinka paljon mahdollinen epäonnistuminen ilahduttaa.
Enkä mä oikeasti oleta enkä luule, että kenelläkään on mitään varmaa vastausta. Ei kukaan voi tietää.

Ja omaa epävarmuuttani ruokkii niin monet asiat, en ole päässyt orientoitumaan yhteenkään paikkaan tai työtehtävään millään tavalla, koska en ole päättänyt vielä. En ole ottanut yhtäkään minulle tarjoitusta työpaikoista vastaaan, odotan maaliskuun lopulle tai sitten sitä yhtä tarjousta jonka haluaisin enemmän kuin mitään muuta. Kaikki muut työpaikat olen laittanut päässäni järjestykseen työehtojen ja palkan mukaisesti, mutta yksi on tunnepohjainen. Syy on sijainti. Se antaisi minulle mahdollisuuden asua kodissa ja olla työssä muualla. Kaikki muut paikat velvoittavat työpaikalla asumista ja viimesyksy näytti minulle miten minulla on taipumus laitostua.
Rakkaus kuljettaa, sydän odottaa niin paljon. Järki muistuttaa, että kaikki voi vielä kaatua. Ollaan niin ohuella jäällä.

Mutta. Jos mitään odottamatonta ei tapahdu, seison Seyðisfjörðurissa 6.5 montaa kokemusta rikkaampana, Bergeniä, Lauttamatkaa Norjasta Islantiin, Färsaaria ja kolmen vuorokauden merimatkaa Islantiin.