Lueskelin lempiblogiani, Salamatkustajan tarinaa. Aiheena oli uhri ja syyllistäminen.
Yöllinen ajomatka lentokentälle kosketteli aiheiltaan samaa.
Puhuttiin kyydittäväni kanssa siitä mitä ansaitsee, omasta ja toisten mielestä.
Minä tavoittelen onnea, hävyttömästi ja itsekkäästi. En väisty enää toisten vuoksi, meidän korkeintaan.
Repsikka kertoi toivottavansa minulle onnea sydämestään, matkalleni vieraaseen maahan ja rakkauteen. Taputti polvea ja tuumasi minun ansaitsevan onneni. Parahdin, etten usko ansaitsevani, mutta otan sen vastaan, jos vain mitenkään mahdollista. Kannan syyllisyyttä kuitenkin, monesta ja monista. Huonoa omaatuntoa tekemisistä ja tekemättäjättämisistä. Ikä varmaan, laittaa miettimään, menneitä.
Mieleen palasi paha kokemus yli 20:n vuoden takaa. Kun ei ollut enää lapsi eikä aikuinen, edes omasta mielestään. Lapsi lain silmissä ja vastassa aikuinen, joka yritti käyttää tilannetta hyväkseen. Minä selvisin haavalla sydämessä, muutamalla mustelmalla ja ikuisella juovalla tärkeimpään ihmissuhteeseen.
Minä tiedän, että mikään osa ei ollut minun vastuullani, mutta se ainoa jolta olisin halunnut sen kuulla, katsoi mykkänä ikkunasta. Syytös oli kuin sumu, se hiipi vaatteiden alle ja teki ihon ja mielen tahmeaksi. Se tahmeus on tallella vieläkin, vaikka aikaa on kulunut ja tieto omasta syyttömyydestä on vieläkin selvempi kuin silloin.
Minä pyydän, älä syyllistä. Edes silloin vaikka olisi aihetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti