Olen onnellinen

mitä sä luulit?

https://www.youtube.com/watch?v=scBcbh8I9e4

Kävin taas, Islannissa.
Rakastumassa vähän lisää, mieheen ja niin maahan. Ja siihen niin herttaiseen pääkaupunkiin, pikkukatuineen.
Viikko sitten tiistaina pakkasin matkalaukkuun hyvin vähän vaatteita, repun täyteen elektroniikkaa ja sydämen täyteen odotusta.
Ensimmäiset treffit uusvanhan miesystävän kanssa lähes kuuteen kuukauteen.
Minä yritin, oikeasti. Repiä itseni irti, mutta ei se antanut periksi. Kun minulta loppui usko yhteiseen tulevaisuuteen, se toinen löysi uskoa ja viimeinkin tahtoa tehdä meille sitä sileää tietä.

Lentokeli on jäätävä, mennen tullen

Niin, tiistaina olin puolilta päivin Keflavikin kentällä, yksi mahdollinen työnantajakokelas pari kävi hakemassa kentältä, kävimme syömässä, toimistolla ja tutustuimme kalustoon. Sain vielä kyydin Grettisgatalle, ihkuun, jo monesti käytettyyn huoneistohotelliin.
Olin vähän epävarma. Edellisviikon torstain puhelu oli viimeinen ja ihmettelin oikeasti, etten saanut edes syntymäpäiväonnittelusoittoa vaikka luvattiin.
Purin kuitenkin tavarani ja kävin suihkussa, enkä antanut itseni soittaa, ennen kuin olin hoidellut aamupalatarpeet kaupasta jääkaappiin, kuivatellut hiuksiani ilman kuivainta.
Soitin puoli seitsemän jälkeen sydän kurkussa. Yritin psyykata itseäni tilanteeseen, että kaikki odotukseni yhteisistä päivistä katoaisivat selitykseen, joka tuskin lämmittäisi.
Mutta, mies oli juuri siellä missä pitikin, parhaan ystävämme sohvalla ja ihmetellytkin jo, mihin olin jäänyt. Mies varoitti olevansa frankensteinin hirviön näköinen ja ohitin kommentin ajatuksella, merellä tauotta ja unetta räytyneestä kipparista.
Pakkasin reppuun tuliaiseväät ja kävelin bussille.

Mielelläni olisin murun vienyt lääkäriin, mutta miehet!

Vastassa todellakin oli se epänormaali, molemmat silmät umpeen muurautuneina, silmänvalkuaiset verta täynnä ja ohimolta pari palaa lihaa poissa. Lauantainen viimeinen merireissu oli päättynyt yhden herran todelliseen pimahtamiseen ja vyönsoljella varustetulla nyrkillä nukkuvan pieksemiseen. Mutta muruseni positiiviseen tapaan, löytyi asiasta se kultainenkin reuna. Mies naureskeli omaavansa suht tukevan otteen varustajan palleista, kun olihan hullupää kuitekin kyseisin herran veli. Ja toinen positiivinen puoli oli se, ettei ylimääräisestä vapaasta ollut tarvinnut keskustella sen enempää, työnantaja oli jopa sanonut, että ota vapaata niin paljon kun tarvit, laiva joutaisi odottaa muruseni kipparointia.

Huomaa kilven toivoautomaatti-tunnus

Se paras ystävämme kokkasi, lampaansydäntä ja "hevoskäristystä". Lampaan sydän jäi maistamatta, ei vaan pystynyt vaikka pitänyt kai olisi.

Hyppäsimme taksiin muutaman tunnin päästä ja pulputimme ja purimme ikävää aamuun asti, sammuimme tod.näk kesken lauseen joskus aamupäivällä. Heräsimme jatkamaan jo parin tunnin päästä siihen mihin jäimme. Kävimme kaupassa ja kävelyllä.
Mies kokkasi ja minä hoidin tiskit, kävimme kaikkea läpi puolelta vuodelta. Niitä ikäviäkin, kerroin kaiken olennaisen epätoivoisesta irrottautumisestanikin, siitä toisesta miehestäkin.
Kävimme läpi suunnitelmia, unelmia, toiveita ja realiteettäjä kaikki ne lähes kuusi vuorokautta.
Päivät lauantai-aamuun asti käytimme itsekkäästi lähes keskenämme, emmekä käyneet kuin pyörähtämässä kyläpaikassa ja minä kävelemässä muutaman työhaastattelun läpi.

Hevosta, nam!

Lauantain varasin itselleni, mies lähti sen parhaan ystävän kanssa hitsaamaan autoa ja minä lähdin kaupungille ja satamaan aurinkoon. Ostelemaan pikkutuliaisia kotiin ja ruokaa illallisella, jonka olin päättänyt laittaa. Mies saapui illan suussa ja söi viritelmäni karjalanpaistista ainakin päällepäin hyvällä ruokahalulla.

Sunnuntai-aamu tuli liian pian ja vähillä unilla. Kun heittelin alta kahden tunnin unien jälkeen loput tavarat laukkuun ja mies saattoi minut lentokenttäbussiin, lähdin ensimmäisen kerran Islannista itkemättä.

Kotimatka takkusi, kun juuri ehdin hehkuttaa välilaskuni kutistumista tunnilla Gardemoenissa, kiitos norjalaisen kesäajan, sain puhelimeeni viestin peruutetusta lennostani ja siirrostani illan viimeiseen koneeseen. Sitten sainkin lähes kymmenkunta viestiä, portin vaihdosta ja siirrosta aina kymmenellä minuutilla myöhemmäksi ja kun vihdoin viimein reilua tuntia ennen koneen lähtöä seisoin kamalassa turvatarkastus jonossa, sydämeni meinasi pysähtyä, kun viesti ilmoitti lennon aikaistamisesta ja portin rukkaamisesta sinne viimeiseen nurkkaan. Kun paiskoin tavarani kasaan, ensimmäinen asia mitä kuulin olin nimeni ja ehdottomasti viimeisen kuulutuksen lennolle varoituksineen portin sulkemisesta. Ehdin juoksemalla ja pysähtymällä kolmeksi sekunniksi Norwegianin tiskille huikkaamalla pyynnön soittaa portille, että olin matkalla..

Joskus olisin kaivannut koneessa nenäliinaa, samalla tekstillä.

Mutta mitä nyt?

Minä uskon ja luotan, että vihdoinkin vastukset matkalta ovat voitettavissa. Uskon myös, että kivikkoinen tie tähän pisteeseen on näyttänyt ja opettanut meille molemmille kuinka harvinaista ja arvokasta löysimme toisistamme sillä hetkellä kun siihen ei ollut oikeutta ja niin moni siinä kärsi ja loukkaantui.

Tämä kaikki välillämme on vaikuttanut niin moneen ihmiseen, että välillä syyllisyydentunne meinaa murtaa. En tiedä riittävätkö kahden kädenkään sormet laskemaan kuinka monta ihmistä on ohitettu ennen tätä pistettä.

"Olisimpa itseni antanut olla onnellinen" on syöpäpotilaan jos toisenkin suusta kuultu lause, kun päivät on laskettu.

Minä taltutan välillä soimaavaa omaatuntoani äitini perinnöllä.

Viimeisenä seisoo se rakkaus.


Niin, 29 päivää lähtöön....