Paljon on ehtinyt tapahtua, paljon on vielä toivottavasti edessä.
Työt vaihtuivat onneksi naapurikylään. En voi kuin huokaista onnesta joka kerta kun töiden jälkeen ajan vuonon reunaa kotiin. Väistelen lampaita, lintuja ja joskus jopa poroja. Joskus jopa minä onnekas ajelen kotiin tietäen, että siellä odottaa minua joku muukin, kuin kissa ja koira.
Tutusminen Ukkokullan nuorimmaisiin on alkanut, aika vauhdikkaasti, mutta ei kai ihan pieleen. En voi väittää, etteikö jotain sydämessäni olisi hyrähtänyt, kun kävin tytöt hakemassa tiistaina, ilman Pabbia. Molemmat hihkuivat jo ikkunan läpi ja kipittivät ilman mitään äiti-itkuja vauhdilla Hyundain takapenkille. Keskustelu tyttöjen kanssa ei ole kovin monipuolista, kun en osaa islantia. Mutta ei 5- ja 3-vuotiaat vielä paljon onneksi vaadi. On tärkeää ymmärtää avainsanat.
Taputtelin jopa tyttöjen kanssa uimahallireissun viime viikolla, kun Ukkokulta joutui äkkiseltään merelle. Vähän jännitti pikkutyttöjen reaktio aamulla, kun edessä oli selittää onnettomalla islannilla, että isi on töissä, meidän pitää reippaasti pukea ja syödä aamupalaa ja lähteä hakemaan äitiä parin tunnin matkan päästä sairaalasta. Ainoa itku tuli kun pienempi veti herneet nenään pukemisesta.
Työt sujuvat, ei enää unelmaduuni. Mä olen loppuun kaluttu ravintola-alalle, mutta yhden kesän on vaikka seipään nenässä. Työpaikka ja -kaverit on ihan huippuja, multa puuttuu vain se palo. Mutta kun joka päivä muistaa sen mahdollisuuden nukkua omassa sängyssä, se auttaa.
Toisekseen, koko työyhteisö on minua lukuunottamatta islantilainen, auttaa kielessä. Toki joudun operoimaan englannilla, mutta esim. muutama työkaveri puhuu mulle vain islantia. Ja joka kerta uppoaa jotain, eikä hätää ole. Jos vielä kolmannen selityksen jälkeen näytän omalta tyhmältä itseltäni, tulee sama englanniksi.
Sitten on pakko heruttaa tuota Ukkokultaa. Minä tiesin ensitapaamisella, että edessä on jotain ylimaallista, mutta en uskonut sen tunteen kestävän. Mutta vieläkin, lähes puolentoista vuoden vuoristoradan jälkeen, tunne on vain vahvistumaan päin.
Mies on paljon merellä, ja työajat menevät aika paljon pahasti ristiin, minä olen pääsääntöisesti töissä 10-22 ja Ukkokulta lähtee merellä 23 eli treffit on yleensä mun työpaikalla. Jos on tuuria, Jonni tulee seuraavana iltana kuuden aikaan, syö ja nukkuu pari tuntia ja ajaa taas hotellin kautta. Homma on hullua, 20 tuntia töitä pari tunnin unilla. Ja rumba jatkuu aina lauantai-illasta perjantai-iltaan. Ainoa vapaa on perjantai-ilta ja lauantai-päivä. Mutta kun on halua, on keinoja. Eikä onneksi viikot pysy ehjinä, on huonoa keliä, on päiviä jolloin auto ei hae kalaa. On menoja, omia ja muiden samalla paatilla kalastavilla. Paras yllätys on puhelu mereltä, kun suunnitelma muuttuu ja mies tulee kotiin, kun olen orientoitunut olemaan koko viikon yksin.
Ja ettei elämä menisi liian nopeasti uomiinsa, on työn alla uskomaton projekti. Suuri syy hiljaiseen kirjoitteluuni on juuri se. En malttaisi millään pitää suutani kiinni, mutta en halua vielä asiaa julkistaa. Koska jos tämä juttu kaatuu, märryän lattialla kuin pikkulapsi. Ollaan niin ohuella jäällä, että toteutuminen on enemmän kuin epävarmaa, mutta kun ikuinen optimisti olen. Kun mattoa ei ole vielä vedetty alta, on ihana suunnitella ja hehkuttaa. Vielä on toivoa, vaikka niin vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti