Uusi, vanha duuni

Se alkoi, viikko sitten maanantaina. Vedin turvakengät jalkaan, merinovillaa alle ja työhaalarit päälle. Kuontalo pipon alle piiloon ja kohti Breiðdalsvikiä.

Pomo on työkaverini mies hotellilta. En ollut vaivautunut kyselemään tulevasta työnkuvastani oikeastaan yhtään mitää. Olin vain laskenut, että muutamakin tunti päivässä riittää kattamaan lainanlyhennyksen talosta. Olin vain enemmän kuin riemuissani mahdollisuudesta jatkaa asumista kotona. Pahasti häämöttävä reissutyösyksy oli haudattu.

Maksan peittelyä

Kalatehdas ei ole edes kalatehdas. Meillä on tasan kaksi laivaa, jotka luovuttavat kalaa. Suolistusta on pahimillaan 8 tuntia kerralla, mutta yleensä kahdesta neljään tuntiin. Kannattaa tosiaan yrittää parhaansa, palkka tulee per tonni. Loppuajat, tai oikeastaan niin paljon kun jaksaa ja ehtii "trekataan".

Niitä pönttöjä siimoineen ja pussillinen trekkejä

Puolivalmiita

Mun tekele

Puretaan pitkiä siimoja säkeistä tai pöntöistä metallistatiiviin, josta sitten veneessä oleva kone ne syötittää automaattisesti. Homma on urakkaluonteista, mutta kiitos vuosia sitten saamastani opista entisessä kotikylässäni Norjassa, on siimankäsittely tuttua. Reilu viisi sataa koukkua menee trekkiin paraimmillaan neljässäkymmenessä minuutissa ja huonoimmillankin tunnissa. Kaikkinensa, palkka on lähtökohtaisesti huonompi kuin kesällä hotellissa, mutta käytännössä pystyn tienemaan 8 tunnin trekkaamisella sen minkä kahdessatoista tunnissa palvelmalla turisteja.

Meidän täysin manuaalinen suolistuspenkki

Mielenkiintoinen ja hyvä systeemi. Vuokrakarrit.

Se vanha romu, nimikin kertoo kaiken, Hyster

Sunnuntaina jouduin tai pääsin verestämään vähäisiä trukinajotaitojani. Olimme kolme viimeksi tullutta keskenämme. Kello 10 aamulla ja rekka tulossa hakemaan kalat kello kaksi iltapäivällä. Ei ollut paljon veihtoehtoja. Jestas, kun vanhaa jännitti. En edes tiedä miksi. Hommana oli vain kipata penkkiin kalaa karri kerrallaan, vaihtaa karria linjan alle ja heitellä jäitä sopivasti väliin ja päälle. Pinota valmiit kalat koon mukaan ja ajaa jäitä sisälle. Trukki on vanha kuin mikä, täysin jarruton ja piikit liian lyhyet. Pysäyttäminen tapahtuu vain laittamalla pakki päälle eteenpäin liikkuessa. Karrin on oltava täysin suorassa kipatessa tai se putoaa. Hiki tuli pelkästä jännittämisestä. Mutta menihän se, kalat oli valmiina. Ainoa moka oli, kun meinasin ja aloitinkin kippaamaan koljaa kesken turskan suolistamisen.
Minä, joka olen aina ollut enemmän kuin surkea veitsen kanssa, olen hitaasti opetellut sitä "kalastajan" tyyliä; ruokatorvi poikki, maha auki ja veitsi kädessä sisälmykset ulos, maksa erikseen. Päätä ei siis tervitse leikata, mikä varmaan mut pelastaakin. Sitä ei tullut koskaan kunnolla opeteltua yli viiden vuoden töissä kalatehtaalla. Miksikö? No kun olen pikkuisen yli 150 senttinen hukkapätkä ja paikka missä päitä leikataan oli liian korkea. Muutamankin kerran yritin, mutta kun on kyynärpäät korvissa, katoaa voima käsistä ja tekniikan oppiminen enemmän kuin vaikeaa. Kyse kun on oikeastaan vaan tekniikasta. On ilo katsella kun 50 kiloinen sorja tyttönen katkoo päitä nopeammin kuin moni miespuolinen. Sukupuolikysymys homma ei siis ole.

Ja ettei kaikki olisi niin suloisen ihanaa, sain sunnuntaina kiusaksi harvinaisen sähäkän kusitulehduksen, eilisen karjuin ja kusin verta. Tänään täytyy käydä vaihtamassa antibiootti, nykyinen vie nahat sormista, ei sovi mulle. Että vituttaa ja kusettaa just nyt ja on huono omatunto olla pois töistä. Lorvikatari ei vituttais, sen osais itselleen perustella.
Kiitos ja anteeks.