Islannista, rakkaudella

Päätin vastata kysymykseen näin, millaista elämä täällä on.

Geotermistä lämminta vettä

Olen asunut täällä vasta reilun vuoden, enkä siis ollut täällä 2008 kun maailma pysähtyi. Olen lukenut ja kysellyt asiasta. Tarinoita on monia, kohtaloita.
Yksi kertoi tapelleensa vaimon kanssa ennen kollapsia jatkuvasti, kun naapurilla oli kaksi uutta autoa, uusi kylppäri ja 20 000 litran kuuma-allas pihassa. Lainaa olisi saanut, tuosta vain.
Pahimmillaan pankit lähettivät postissa valmiita luottokortteja, joissa oli napakka luotto valmiina, sopimus syntyi automaattisest, kun käytit korttia ensiimäisen kerran.
Osa islantilaisista siis todella eli elämää, johon ei ollut resursseja eikä varaa.
2008 tuli ja monelta meni alta se asuntokin. Vain maltilla lainaa ottaneet ja ne jotka pysytyivät pitämään työnsä ja mahdollisesti haalimaan lisähommia, selvisivät.
Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, on asiat toisin.
Asuntolainan saat vieläkin suhteellisen helposti, jos kohde on kunnossa, kohtuuhintainen ja sinulla on näyttää toteen vakituinen ansio ja 20-30 Prosenttia käsirahaa.
Mutta duunari ei täälläkään rikastu. Mun lähtökohta tänne muuttamiseen on toki karvain, tulin norjalaisen "kullan" huuhdonnasta, kalateollisuudesta pohjoisesta, jossa palkka on kova, mutta esim. asumiskustannukset kohtuulliset verrattuna Osloon.
Mun lyhyen ajan tuntemuksia islantilaisesta elämästä. Ei autenttisia ja vielä näkökulmana asuminen kaukaisimmassa kolkassa, pääkaupungistä nähden.

Olen töissä hotellissa, jossa peruspalkka on alta 1400 ISK:a. Normaali palkkakertymä nettona meidän tyttösillä on noin 220-260 tuhatta, netto. Vuokra kunnan kaksiossa on 90 tuhatta plus sähkö. Normaalis sähkönkulutus on n. 15 tuhatta kesällä ja 25 tuhatta talvella. Puhepaketin puhelimeen saa 8000:lla kuussa.
Maitolitra maksaa 170 kruunua, puolikiloa juotavaa kahvia 600 kruunua ja nakkipaketti 580. Oluttölkki viinakaupassa 360 kruunua ja iso tuoppi kapakassa tonnin. Vanhan auton vakuutusmaksu, perus, on 100 tonnia vuodessa ja autovero pikkuisen alle. Kohtuullinen pesukone maksaa 100 tonnia ja kahvinkeitin 20. Kymmenen vuotta vanha Toyatan Avensis maksaa miljoonan. Ja viikko Kanarian saarilla 200 tuhatta pariskunnalta.

Kivimunia kotikuntani keskustasta

Lista on sekava, mutta on tarkoitus antaa kuva siitä mitä palkallasi saat. Pidät sillä elämää yllä, maksat vuoran ja muut pakolliset, mutta toivot ettei pesukone ja auton pakoputki hajoa samassa tai edes peräkkäisinä kuukausina.

Minä painan töitä kuin hullu, viimeviikon saldo viideltä päivältä 75 tuntia. Palkka on sopimuspohjainen, saan "ikälisää" vanhoista ravintola-alan duuneista, jonkinmoisesta vuoropäälikön vastuusta ja hoidan muun työnohella jonkun verran myynti- ja varauskantaa. Mun tunti on yli 600 ISK:a kalliimpi kuin "rivitarjoilijan". En osta vaatteita, enkä juo. Syön suklaata ja ostan pitkin hampain tupakkaa. Unelmoin tilanteesta, että voisin laittaa sen 1250 kruunua päivässsä johonkin muuhun kuin siniseen Cameli toppaan. Saan raavittua kokoon kesäkuukausina burnoutin rajamailla 500 tuhatta taskuun kuukaudessa. Maksan lainaa pankkiin reilun 100 tonnia talosta.
Mutta jos olet vieläkin velkaa valtiolle, palkastasi voidaan napata 75 prosenttia ennen veroja ulosmittausta. Jos hommaat vuotavat suonikohjut kiusakseksi, niin kuin minä, joudut maksamaan 100 tonnia omavastuuta hoidosta. Yhden hampaan poisto maksaa 50 tuhatta, kunnallisella hammaslääkärillä. Vero prosenttini on 47,5 kesäkuukaudet, tytot maksavat puolet pienemmistä kuukausituloista 22 prosenttia.

Yhteenvetona, jos olet valmis painamaan hommia hulluna, saat kivan toimeentulon. Pitää vain toivoa, ettei satu mitään. Hoitaa asiansa, ettei joudu ulosmittauksen piiriin ja pysyä terveenä. JA toivoa, että hallitus tekee oikeita päätöksiä. Vuoden alussa päätettiin viisaasti nostaa kirjojen arvonlisäveroa ja laskea televisioiden. Tyhmä kansa on helppo ohjailla, kirjoitti joku viisas asiasta nettilehdessä.

Pääsiäistä ja lukuorgasmi

Takapihan vesiputous

Hidasta ja rauhallista on ollut meidän kahden aikuisen pääsiäisen vietto. Crockpotissa ylikypsytettyä poron filettä, naudan palapaistia, pitsaa, lampaan koipea, siitä on meidän pääsiäinen tehty. Ja niin mämmiä, tietty, itse pikku käsin räpellettyä. Kaikkea sitä oppii ja on pakko ulkosuomalaisena yrittää, kun Prisman kymppimämmit ei ole ulottuvilla.

Luonnon muovaamaa liuskekiveä (muoks. idiootti, onko jotain muuta olemassa kuin luonnon muovaama kivi???)

Taustalla on kairaava vitutus, ollut koko alkuvuoden. Työtilanne on mitä on, kolme kuukautta jäiden polttelua, odottelua jos vaikka tänä aamuna se puhelin sois ja olis jotain tekemistä. Se on soinut n. viisitoista kertaa koko alkuvuoden aikana. Ei naurata, pankkitili nääs. Ketuttaa oma lojaalisuus, samassa kylässä missä käyn töissä, avattiin uusi, hieno kalankäsittelylaitos, Hienoine file-koneineen. Sinne oli rekrytointi joulukuussa. En mennyt, kun verokorttiani tyhjänpanttina säilyttävä työnantajani lupasi töitä koko syksyksi, talveksi ja pitkälle kevääseen. Ajattelin, että sopimus on sopimus.

Koti vuorelta päin

Ei olis kannattanut, olen siis keikkunut alle parin kymmenen prosentin tunneilla kolme kuukautta ja parasta tässä oli se, etten ole oikeutettu mihinkään kompensaatioon.


Kahdesta syystä.

Ensimmäinen on yli kymmenen kuukautta kestänyt leikki paikallisen rekisteriviranomaisen kanssa muutostani tänne. Ensin kaikki tökkäsi ovelasti mitätöityyn henkilönumerooni, joka ei kyllä estänyt verokortin saamista ja verotusta, kun olin maksavana osapuolena. Seuraavaksi törmäsin oman kylän konttoripojan besserwisseilyyn; plääh, ei tässä mitään Norjan henkkaria tarvita, suomalainenhan sä oot. Yritin nillittää, että otta nyt kopiot kaikista ja lähetä eteen päin. Ei, kun ei. Tuli sähköpostia samana päivänä, käytiin vilauttamassa sitä norskihenkkariakin. Ei kuulunut mitään ja oletin, että sillä selvä. No nyt tilanne on se, että työnantaja ei ole maksanut liitonmaksuja. Minä olen ollut laittomasti maassa neljä kuukautta yli sallitun ajan, sairasvakuutusta ei ole, matkavakuutus on ummessa kun en ole turisti ja jne. Eli ihan sama katkeeko niska vai loppuuko työt. En ole kenenkään muun kuin oman itseni ongelma. No, ei se nyt ihan niin synkkää ole, maha on täynnä ja täytyy katsoa askeleet vähän tarkemmin niin kauan kun asia on selvä. Mutta tiistaina soitan vielä kerran ja jollei asia selviä, otan makuupussini ja teen leirin henkikirjoittajan lattialle niin pitkäksi aikaa, kun mun henkilönumero on voimassa.

Vuonoa

Mutta sitten, ei valon pilkahdus vaan suoranainen helleaurinko risukasaan. Ahmaisin tänään ahneesti reilun viikon poltelleen kirjan. Islannin vuosiltaan, kokemukseltaan ja näkemykseltään konkari  Suomen lahja Islannille, Satu paukautti kirjan ulos.
Näkemykseni ja kokemukseni kirjasta on/voi vähän olla puolueellinen, koska täällä hurmaavien hullutusten maassa ollaan, mutta silti. Mun oli pakko kaivaa sukkakudin ekan kerran vuoteen käsille vain ja ainoastaan siitä syystä, että sain sillä verukkeella herutettua kirjaa koko päiväksi. Tiedätkö sen fiiliksen, kun sulla on kirja kädessä, jonka et soisi loppuvan? Islantilainen Voitta Aina on loistava kuvaus Islannista, saat maanläheisen ja kattavan kuvauksen kollapsin (aivot on narikassa, en muista suomalaista sanaa, vai onko toi suomee?) syistä ja seurauksista ja samalla tutustut saagojen hahmoihin ja kaupanpäälle aidot kuvat ja matkavinkit. Minä lukaisin ahneena e-kirjana. mutta tämä täytyy saada hyllyyn ja yrittää vielä saada kirjailijalta omistuskirjoitus.
Taidan vaatia kyseistä kirjaa pakolliseksi, tentittäväksi opukseksi jokaiselle joka suunnittelee saapuvansa Islantiin muuta kuin pitkäksi viikonlopuksi.

Kaukana siintää Hamraborg

Munarikasta!

Käytiin muuten koluamassa vuoren alarinnettä, sieltä kuvat.

Haluan vaikka mita

Huippublogisti Satun innoittamana, mina myos, kay kurkkaamassa mita Satu haluaa.

Haluaisin, etta tassa varalapparissa olisi asennettu myos suomalainen nappaimisto. Korpeaa kirjoittaa ilman niita suomalaisia kirjaimia.

Haluaisin, ettei mun eika Ukkokullan tarvisi tehda reissuhommia. Ei nelikymppisia ole enaa tarkoitettu, ainakaan meita, matkalaukkuelamaan.

Haluaisin tehda sen ison remontin tahan taloon nyt, enka joskus. Haluaisin myos, ettei tuo mun mies olisi niin sen valkoisen peraan. JA pystyisi nakemaan mun suunnitelmat, mun silmilla.

Haluaisin jonkin moisen jarjenhivenen ajokeleihin JA teiden kunnossapitoon. Vituttaa oikeasti olla jumissa vain ja ainoastaan sen takia, etta teiden suolaaminen on taysin mahdottomuus Reykjavikin ulkopuolella. Ihmetelkaa sitten, kun kaikki haluaa asua 101 postinumerolla.

Haluaisin lomalle, tekemaan ei mitaan. Ihan sama minne, jos varustus on paikan mukainen.

Haluaisin, etta mun tyonantaja oppisi edes alkeellisimmat vuorovaikutustaidot ja pitamaan edes jotenkuten kiinni sovituista.

Haluan uuden auton, en siis uudempaa kuin tuo musta paholainen pihassa, vaan vaikka vanhemman joka ei ole jumissa joka helvetin kerta, kun maassa on enemman kuin kymmenen senttia markaa lunta.

Haluan Ikeaan shoppailemaan. En olisi koskaan uskonut sanovani nain. En ole koskaan pitanyt kyseista ostoshelvettia minaan. Nyt mulla on noin 80 kohdan ostoslista keittiossa. Ja tutkailtua tilannetta, ainoa mista saan ne kaikki pikkunippelit ja nappelit, menematta konkurssiin, on lihapullahelvetti.

Ja haluaisin taman talon kutistuvan hetkellisesti kolmeenkymmeneen nelioon, kun on aika kaivaa imuri ja moppi. Tai haluaisin oppia siivoamaan jarjestelmallisesti.

Haluaisin lukea kaikki Terry Pratchettin kirjat suomeksi.

Haluaisin vetaa kunnon kannit, jos saan takuun ettei tule sen paivaista krapulaa. Ja asiaan liittyen, haluaisin tehda selvaksi paikallisen viinakaupan tadille, etta voisi oikeasti valikoimaan edes yhden juotavan punaviinin.

Viitaten yhteen keskusteluketjuun fasessa. Haluaisin, ettei me oltain niin helkatin hanakoita tuomitsemaan toisiamme. Pahaa tekee lukea, kun yksi purkaa pahaa oloaan, niin kommentti toisensa peraan on, etta ei mua vaan, ei mulle vaan, plaaplaa. Se suru/tuska/arsytys voi olla ihan aito, vaikkei olisi omalle kohdalle osunutkaan.

Haluaisin omata elaman, jota olisi helpompi aikatauluttaa tai olla parempi siina itse.

Ja ma haluan isomman saunan, semmoisen missa voin maata nostamatta jalkoja seinalle.

Haluaisin nama mun nakkisormet kuntoon, jollakin ihmeella. Haluaisin kantaa roskapussin ulos, niin ettei tarvitsis paria pienempaa sormea oikoa vakivalloin suoraksi.

Mut oikeesti, just nyt. Ma haluan vain mun ukon kotio.

Vuosi 2014

Tammikuussa olin vielä laitostumisen jäljiltä, edellisen syksyn Islannin keikan, sekaisin. Työpaikan valo ei enää valaissut, kymmenien loisteputkien valo ei enää yltänyt nurkkiin. Oikeasti, tutkailin työpisteeltäni monesti, mitä oikeasti oli ennen niin kirkkaalle keinovalolle tapahtunut. Ei mitään, pimeys oli minussa. Syksyn työkokeilu ei mennyt niin kuin suunnittelin, sosiaalisessa mielessä. Ajauduin omaa tyhmyyttäni ja uskoni menettäneenä suunnitelmastani.

Helmikuu toi toivoa, minussa alkoi elää salainen suunnitelma. Aloin tutkimaan reittejä ja kesätyömahdollisuuksia, mutta olin itse se epäileväinen tuomas.

Maaliskuussa kävin taas kerran tutustumassa tulevaan kotimaahani ja siihen suureen rakkauteeni. Tutustumassa tavalla johon ei oikein koskaan ollut ollut mahdollisuutta aikaisemmin, arjen kautta.

Huhtikuu oli pitkä ja hermostunut, pakkasin ekat viikot ajatuksissa ja viimeisen viikon konkreettisesti. Käänsin auton tupaten täynnä kohti etelää, kirjaimellisesti viimeinen päivä.

 Viides toukokuuta ajoin kotiin, jota en ollut koskaan nähnyt. Kävin epäonnistuneesti kokeilemassa viikon verran reissuhommia, mutta juoksin onnellisesti häntä pystyssä kotiin, kun sain ihmeen kaupalla naapurikunnasta työmaan.

Kesäkuussa saimme idean, hullun ja mahdottoman. Ostaa tämä suuri ja vanha talo. Yritimme, mutta vastaus oli vain ei. Annoimme molemmat periksi, vaikka toisillemme näyttelimme toiveikkaita.

Heinäkuun alussa paniikki yritti vallata, kahden kuukauden päästä asunnottomina, ei ylentänyt mieltä. Kävimme viemässä paperit kahteen pankkiin, ilman todellista toivoa. Ensimmäinen ei pettänyt, vastaus oli ei. Toinen yllätti, tervetuloa asiakkaaksi ja yht'äkkiä kaikki tuntui selviävän. Mutkia tuli, mutta kaikkiin löytyi ratkaisu. Viikkoa ennen kuin aika kääntyi elokuuksi, oli talo meidän. Takapakkina oli rakkaani lasten peruuntunut kesäloma Hamraborgissa, ilman greencardia ei olisi ollut Amerikkaan takaisin asiaa.

Elokuussa kävin näyttämässä rakkaalleni kotimaatani muutaman päivän, rakkaimmat ystäväni. Minimaalisen perheeni Suomessa ja päivän verran tallinnaa. Maksoin kuuden päivän lomasta hinnan, kolme viikkoa töitä, tauotta.

Syyskuu toi uuden työn talveksi ja vei miehen merelle. Istuin illat yksin vanhan liikuntasalin sohvalla ja mietin valintojani. En katunut, yksinäisyys on tullut yhdeksi hyveeksi. Vanha, joku sanoisi.

Lokakuu tuli ja meni, en muista mitään.

Marraskuu hukkui myös, arkea. Ei mitään, haalessa vedessä.

Joulukuun alku oli suunnittelua, aikatauluja, ruokia, lahjoja. Ilman stressiä. Puolesta kuusta sain luokseni odotetuimmat paketit. Pienen perheeni. Viikkoa myöhemmin saapuivat ne amerikan tuliaiset, jotka eivät päässeet kesällä. Vuoden viimeisen viikon, söimme, nukuimme, pelasimme ja nautimme olemisesta, yhdessä.

Nyt tammikuun alussa, olo on hiukan haikea. Kuusi talvea meni rapatessa jaksamisen äärirajoilla elämäni mielenkiintoisimman työ parissa. Norja jäi taakse, mutta näin minä sen halusin.

Kun lumi yllätti autoilijan

Miten mä inhoankaan tuota lausetta. Niin kuin kaikki tietää, talvi tulee, lumi tulee. Ja se aiheuttaa pikkumuutoksia autoon ja ajotapaan. Mutta.
Viikko sitten perjantaina Nokka soitti töistä ja pyysi suolistamaan kolmen veneen kalat. Tutkimimme ja kauhistelimme säätiedotusta, mutta Ukkokulta lähti vetämään myös viimeisiä vuoden saaliita automaattisiimalla ja lupasin olla paikalla lauantai-aamuna.
Mies kotiutui aikaisin lauantaina ja minä sain kutsun vasta kello yksi. Ensimmäisen veneen jälkeen mies soitti ja sanoi, että myrsky tulee aikaisemmin. On lähdettävä tänään, jos mielii eteläiseen Islantiin maanantaiksi. Nolona pakkasin evääni kaksi venettä liian aikaisin ja tulin kotiin.
Pakkasimme autoon tingentangeleita appiukolle ja hyppäsimme autoon kuuden aikaan illalla. Matkaa 440 km Eyjafjatlajökullin kupeessa olevalle Ukkokullan kotitilalle. Viimeinen 40 km näytti voimansa, näkyvyys ehkä metri tuulessa ja tuiskussa. Olimme ruokapöydässä puoli yksi yöllä.
Sunnuntaiksi odotimme kattoja vievää myrskyä, mutta vain pari viikkoa sitten palaneen kanalan jäljellä oleva katto katosi.
Kotona olikin sitten myrskynnyt kunnolla, kaksi suht lähelle olevaa tuulimittaria lähtivät myrskyn mukana, toisen viimeinen mittaus oli reipas 70 m/s  ennen kuin laite katosi maailman merille.
Sunnuntai meni siis rauhallisesti, söin elämäni ensimmäisen kerran sláturia, lampaan mahalaukulla pakattua veri- ja maksa-munuaispateeta. Ei hullumpaa, jos maha kestää veriruokia.
Maaanantai-aamuna hyppäsimme autoon kello kahdeksan hakemaan Keflavikin kansainväliseltä kentältä joulun odotetuinta pakettia. Tytärtäni ja vt. velipoikaani.
Olin varmistanut mukavan yöpymisen koko porukalle varaamalla Laugavegurilta sataneliötä luksusasuntoa poreammeineen. Kävimme illalla syömässä ja hoitamassa parit pikkuostokset.

Viimeiset kilometrit Appiukolle

Aamulla heräsimme, luntalunta jalunta.
Päätimme typistää tiistaisen ostosreissumme välttämättömiin ja hautasin nenä nyttyrässä puolivuotta suunnitellun Ikean, taas kerran. Kävimme kahdessa kaupassa pikaisesti, mutta kun tulimme viimeisemmästä ulos, oli lunta 30 senttiä ja auto jumissa parkkipaikalle. Ilman alkuperäisasukastamme olisimme jääneet siihen, mutta pelimannihengellä ja hyvällä paikallistuntemuksella Ukkokulta luovi meidät Mjöddiin, täysin sokkona.
Odotimme pari tuntia islantilaisia pullia ja kahvia juoden pahimman sateen taukoamista. Pakkasimme porukkamme autoon ja matkaan. Kaikki tiet sulki, sanoi netti. Koko Reykjavik sulki, huusi puhelimen apsi. Meidän helvetin huono talviauto päätti jäädä pohjastaan kiinni huoltoaseman pihaan. Auton kaivoi ylös mies ja kaksi pelastusmiestä.
Sitten istuttiin ja seistiin huoltoasemalla neljä tuntia.

Yömaisemaa Berjanesista

Odotettiin teiden aukeamista itään. Olisi voinut mennä hermo, muttei mennyt. Kaikki neljä tiedetään, että Islannissa (vt. Norjassa) keli määrittelee aina viimeisen suunnitelman.
Ainoa mikä ahdisti, oli kotona sisälle neljättä päivää suljettu kissaraukkamme.
Kun tie viimein illalla aukesi, ajoimme nätisti letkassa Selfossiin, jossa vaihdoimme äkisti joululahjat miehen nuorimman veljen kanssa ja matkajatkui seuraavaa pit stopia, appiukkoa, kohden. Pääsimme pihaan, meidät vähän ennen yllättäneestä lumimyrskystä huolimatta. Tausajoukkomme oli tilanteen tasalla. Tie Vikiin sulki, kahvista tulikin yöpyminen. Olisin halunnut itkeä. Kissa, koti-ikävä ja jotenkin vaan riitti se matkustaminen.
Kun aamu valkeni, vedettiin aamupalaksi paistettua turskaa koko porukka ja totesin niskani ottaneen itseensä kunnolla. Pää ei kääntynyt mihinkään ja paikallaan ollessaankin teki mieli heittää kaikkia lähtellä olevia jollain painavalla.
Mies ajoi koko liukkaan yli neljäsataa kilometriä kotiin.
Kissa oli vetänyt herneet nenään ja paskat puulaatikkoon.

Kotona taas

Ei enää ikinä talvella ja autolla pääkaupunkiin...

Niin, paitsi. Huomenna aamulla kello kuusi lähtetään hakeen Ukkokullan tenavia, Keflavikin lentokentältä.
Ja niin toinen tammikuuta täytyy viedä ne takaisin.
Ja ettei totuus unohtuisi, jos en polta lapseni ja vt.velipojan lentolippuja, ne seisoo turvatarkastuksessa kahdeksas päivä.

Maito maassa ja apuna kaltoikohdeltu Killer

I can't believe it!!!

Taustalla soi siis Bitbullin sovinistiräppi.
Mutta. Viikon päästä mä saan mun kaksi Rakasta Ihmistä tänne, Islantiin. Jouluksi!!! Mä en todellakaan voi uskoa tätä.

Vino maisema työmatkan varelta.

Mä olen nähnyt ne viimeksi huhtikuussa. Mun ainokainen on täyttänyt tällä välin sen maagiset kahdeksantoista.
Meille on muutenkin luvassa oikeen superperhejoulu. Ukkokullan kaksi keskinmäistä tenavaa tulee Jenkkilästä ja kaksi nuorinta tuosta vuonon toiselta puolelta.
Ja voi olla että appi- ja anoppikokelaatkin vastoin kaikkia ennustuksia saapuu joulun viettoon. Siis meitä on vähintään se kahdeksan joulupöydässä.
Muru kävi hakemassa pari viikkoa sitten keväällä syntyneen possun takajalan. Minä ruiskusuolasin elämäni ensimmäisen joulukinkun itse, se odottelee pakkasessa aatonaaton uunittelua.
Velipoika tuo tullessaan sinappia hunnuksi, siihen ei kelpaa kuin Turun sinappi.

Sitä ruiskusuolausta

Kun kävin syksyllä poimimassa lanttuja, on tarjous vielä voimassa eli lanttulaatikkosta tulee lähiruokaa. Porkkanat täytyy ehkä ostaa, Appiukon on niin pieniä, etten taida jaksaa kuoria, maku olisi kyllä ennemmän kuin kohdallaan. Tehtävänä on murtaa vielä kielimuuri ja yrittää löytää oikein jauhoinen ja siis imeltyvä perunalajike laatikoksi. Pakastamisessa on maksaa, josta ajattelin väsätä maksapateeta ja -laatikkoa. Voitaikinasta torttuja, hillo täytyy keittää itse. En  ole löytänyt paistonkestävää luumu- enkä omenahilloa.

Appiukon kukko, joka menehtyi eilen tulipalossa

Lisäksi on ne islantilaiset jouluruuat, joista luonnollisesti vastuun ottaa Ukkokulta.
Joululahjat ovat suunniteltu, osa tilattukin. Päätettiin kuitenkin panostaa ruokaan ja tunnelmaa täällä ja miettiä lahjat tarkkaan.

Portti pukien paratiisiin

Siis minä voin lauleskella 8 päivää mun jouluun on. Viikon päästä sunnuntaina ajellaan Appiukon luo, yövytään ja maanantaina aamulla ajetaan kansainväliselle lentokentälle hakemaan eka erä joulun odotetuimpia vieraita.

Pieni kotiorja

Oikeesti. Ylpeä sellainen, koska osaa edes vähän ja välillä laittaa toisen tarpeet omien edelle.

Nöyrä kotiorja, muahahhaaa

Huono keli, todella huono ja kohta kolmatta viikkoa. Töitä viimeisen kahden viikon aikana 8 tuntia. Viime viikon maanantaina neljä tuntia ja tämän viikon keskiviikkona toiset neljä.
Niin, olisko pitänyt sittenkin lähteä sinne minkin teurastukseen. Siellä olisi painettu tämän 8 tunnin sijasta vähintään 140 tuntia. Niin. Ei olis.

Mä niin rakastan tätä maisemaa. Sorry vaan Norja.

On niin suloisen ihanaa löytää itsestään vieläkin enemmän niitä sovinistisia ja vanhakantaisia ajatusmalleja.
Se räjähtanyt mies, jonka tavarat ja vaatteet on täällä talossa, kävi taas tänään. Se lähti keskiviikko-iltana seitsemältä ajamaan ja se sano nukkuneensa eilen puolitoista tuntia. Siis sen keskiviikon jälkeen.
Minä hauduttelin aromikeittimessä porokastiketta kolmatta tuntia ja heitin arviolta saunan päälle. Kiitos tuon crock-potin, sain höyryävän kuuman mutta en kuivahtaneen ruuan alta kahden minuutin herran (no oman kanssa) lautaselle. Kaadoin loput punaviinit sen lasiin, kiikutin ruuat ja lautaset keittiöön.

Ei listalla tänään, mutta savustettuja lampaansorkkia, ei hullumpia.

Tuuppasin zombien portaisiin ja sitä kautta saunaan. Pesin kuin pikkulapsen seisaaltaan torkkuvan miehen suhteellisen lyhyen saunottelun jälkeen. Tein tarjouksen niskahieronnasta tai yhdestä toisesta jutusta. Ihan vain siksi, että sain kipattua sen sänkyyn, aikaa kun saunan jälkeen kun oli herra potkaista tien päälle tasan kolme ja puoli tuntia. No ei tarvinnut hieroa.

Arkistomateriaalia

Silla aikaa kun kuorsaus kuului makkarista, tänään vaihdettujen lakanoitten välistä. Kaivoin merimiessäkistä vähäiset pyykit. Pyykkikorin pohjan näkymisen takia jouduin vielä hakemaan kellarista kerran käytetyn pyyhkeen koneen täytteeksi, kun ei antanut sielu myöden pestä yhtä nyrkillistä.
Keitin kahvin juuri passelisti ennen kuin muutuin neitiajaksi. Oikeesti, vitutti töykkiä ylös toista, joka ei osannut väsymykseltään puhua mitään kieltä. Kun kommunikaatio alkoi sujumaan sängynlaidalla nuokkuvalta, tiedustelin seuraavan merimaratoonin aloitusvaatetusta. Sain selkeän ohjeen ja aloin selaamaan vaatenippua. Ei sitä toiseksi parasta termopaitaa missään. Juoksin ympäri talon, kävin katsomassa tyhjää pyykkikoria, juuri ripustamiani telineellä. Selasin uudestaan herran vaateniput.
Ei naurattanut, kun tunsin pikkuthaivaimon nostavan päätään. Iik, mä olen hukannut Hänen lempivaatekappaleensa, tästähän ansaitsee jo selkäsaunan. Huolella suunnittelemani ohjelma jolla minimoidaan merimiehen omat liikkeet ja maksimoidaan sielun ja ruumiin lepo muutaman tunnin aikana, tuntui valuvan viemäriin kuin ruokasoodavesilius jolla olin päivällä liotellut kaikki mahdolliset kahvinkeittoon liittyvät.
 No joo, se oli kuin olikin puhtaana sen säkin sivutaskussa, minä aika ajoin huono pikkuvaimo en pakannut viime kertaisia, se teki sen ihan itse.

Ja kun kaikkein huvittavinta tässä mun sinkoilussa on juurikin se, ettei tuo mies odota eikä vaadi mitään tallaista. Joka kerta se ainakin leikkii todella yllättynyttä ja kiitollista murkinasta mitä on tarjolla. Eikä se todellakaan ole aina poroa, monet kerrat mennään munakkaalla, paistetulla nakilla tai puolivalmiilla pastalla. Jos minä en ole omien hommien takia ehtinyt pesemään yhtäkään herran työvaatetta, se ottaa nurkumatta mukaan sen mitä on tarjolla. Joskus minun kielipuolisuuteni takia se muutama tunti mikä pitäisi nukkua, menee siihen kun herra istuu puhelimessa ja hoitaa kaikki juoksevat asiat.

Siksi minä teen tämän, koska minulla on aikaa nyt. Herran pitkät päivät takaavat sen, että joulu tulee tähänkin taloon, kun minä saan tämän paskakuukauden takia tutkia tiliäni tilipäivänä suurennuslasilla.
Minulla on rehellisesti tunne, että tehdään tätä juttua tiiminä. Anteeksi kaikki entiset parisuhteeni, mutta ensimmäisen kerran elämässäni mulla on tunne, että tämä suhde ja rakkaus on yhteinen projekti.

Ensilumi kävi viikolla, ei tarvita enempää, kiitos.

Talvi tulee, laiskallekin

Minun Jonnini, Jonni minn. Täällä hyvin tyypillinen tapa puhtella.

Laiskaa on, päivitystahti ja välillä elämänrytmikin.
Työt menevät sekteissä. Kun myrskyää, saa maata viltin alla sohvalla suklaata syöden ja verestäen äidinkieltä amerikkaisilla hömppäsarjoilla suomalaisilla teksteillä höystettyinä.
Viikonloppu meni taas rapatessa, pari siimaa statiiville, alkaen kello kahdeksan. Yhdeksänmaissa kortonki päälle, puukko käteen ja turskalta suolia ulos. Muutaman tunnin turskajumpan jälkeen muutama siima lisää ja kotiin iltapäivällä tai illansuussa. Riippuen jaksamisesta ja siitä onko Ukkokulta kotona vai merellä.

Noin 15 metriä kuollutta lihaa

Viikko sitten sunnuntaina kokeiltiin taas miten selvitään stressitilanteesta.  Ja harjoiteltiin miten selvitellään kielivammaisena asioita.

Ei hajuhaittaa, pari pakkasastetta.

Jonni soitti mereltä poikkeuksellisesti jo aamupäivällä. Varovainen kysely kiireistäni ja suunnitelmistani. Olin vapaalla, suunnitelmana olla pukematta, tekemättä ruokaa ja hankkia kaloreita kahvilla, pullalla ja amerikkaisella juustomakaroonilla. Mies varovasti tiedusteli voisinko selvittää missä on lähin lääkäri pyhänä. Ensimmäine ajatus oli verta roiskuvasta haavasta jossain valtimon lähellä. Mutta oireet olivat työntekoa haittaava rintakipu ja vasemman käden kummallisuus. Hillitsin itseni kirkumasta ja mies kertoi toppuutelleensa koko yön kipparia soittamasta helikopteria. Oikeasti, jouduin puremaan huultani, etten sanonut mitään epäystävällista. Asiasta neuvoteltaessa, sovimme minun selvittävän lähimmän lääkärin ja mies lupasi myöntyä helikopteriin jos olo vähänkin huononisi. Kun kyselin maihin tulo aikaa, sain ansaitsemani vastauksen. Ei mitään tietoa. Kuusi makasiinia meressä ja virtauksen voimakkuudesta riippuen 3-4.5 tuntia matkaa maihin.

Ikuisesti sulkeutuneet silmät, tuli kyllä vähän surku.

Yritin etsiä onnettomalla kielitaidollani oikeaa numeroa netistä. Soitin lähimpään sairaalaan. Numero käytässä ma-pe, vastaaja luetteli kertaluontoisesti kolme muutam numeroa, mutten ymmärtänyt mihin tarkoitukseen . Soitin vastaajaan kuusi kertaa saadakseni numerot paperille. Mikään numero ei vastannut tai ollut käytössä sunnuntaisin. Soitin 112:en, selitin asiani ja sain 30:ssä sekunnissa sairaanhoitajan numeron lähisairaalaan. Soitin ja selitin, hoitaja kuunteli ja kyseli. Ja kyseenalaisti myös miksi miestä ei haettaisi helikopterilla. Sanoin, ettei se halua. Hoitaja lupasi ottaa yhteyden lääkäriin ja soittaa mahd. pian takaisin. Tupakan mittaisen tauon jälkeen puhelin tosiaan soi ja sairaanhoitaja antoi minulle naapurikylässä olevan päivystävän lääkärin numeron. Soitin ja selitin, kolmannen kerran. Lääkäri oli nyrpeä ja ehdottamasti sitä mieltä, että mies pois laivalta helikopeterilla ilmeisen sydänkohtauksen takia. En uskaltanut antaa lupaa. Saarnan jälkeen seuraava ehdotus mallata ambulanssi ja kyseinen lääkäri vastaan satamaan, en taaskaan uskaltanut, kun maihintuloaikakin harotti useita tunteja. Lupasin soittaa, kun tietäisin lähemmän ajan ja viimeistään kun saisin miehen satamaan, ENNEN kuin ajaisin metriäkään minnekään. Sitten häröiltiin noin viikolta tuntuva päivä kotona, osaamatta tehdä sitäkään vähää. Luulen parketissa olevan hennot taahausjäljet hermoilun tuloksena. Loppujen lopuksi viisi tuntia myöhemmin Jonni soitti arviodun saapumisajan, kello kuusi tai seitsemän. Olo ehkä hiukan parempi, mutta ei lähelläkään hyvää. Maalasin naamani ja käherin kuontaloni. Ensimmäisen kerran puoleen vuoteen tein parhaani näyttääkseni ihmiseltä.

Maanomisajan jälkiä, talteenotettu alaleuka hampaineen.

Tarjosin pikakahvit suomalaiselle nuorelleparille ohikulkumatkalla ja ajoin satamaan odottamaan, tuntia liian aikaisin.
Ajoin hävyttömästi kaijalle, trukkeja ja karreja väistellen. Tolpillaan, mutta silminnähden huonovointinen mies ei vastustellut ja lykkäsin puhelimen välittömästi käteen ja lääkäri antoi luvan matkata 50 kilometriä omalla autolla.

Lääkäri, noin kuusikymppinen tukeva issikka oli tosi tympeä, meille molemmille alkuun. Kyseli mieheltä ummet ja lammet. Kuunteli, mittasi ja lähetti sydänfilmiin.
Kaikki kunnossa, kipu rintalihaksen tulehduksen aiheuttamaa. Lääkettä ja lepoa. Ja jumallallinen helpotus molemmille.

Multa pääsi poru kun päästiin vihdoin parin tunnin jälkeen autoon ja kotimatkalle. En itkenyt kyyneltäkään koko päivänä, olin viilipyttymymäisen rauhallinen soitellessani ympäriinsä ja selvitellessäni lääkärin sijaintia. Mutta. Kun tilanne oli ohi, märisin kuin pikkulapsi. Mitä se sitten on, itsehillintää vai hyvää kriisitilanteen hallintaa..
Helvetti kuinka paljon tuota miestä rakastan ja poden menettämisen pelkoa. Tajusin takaraivossa olleen koko päivän se ajatus, mitäs jos...

Penis, että.

Rakastetaanko vaan. Ja haistatetaan vitut kaikelle turhalle.
Ja vinkiksi itselle ja muutamalle muullekin. Jos ei ole mitään hyvää eikä kannustavaa sanottavaa, niin pidetäänkö se suu supulla.

Ps:kuvat on viimeviikon myrskyn tuomasta ryhävalasparasta.

Mikään ei ole itsestäänselvää, yritän muistaa.