Kieli ulkona

Lueskelin tuolta facen puolelta ulkosuomalaisten sivuilta keskustelua kielestä.
Se on meille maastapaenneille iso juttu. Yksilöllistäkin vielä. Toiset vannovat paikallisen kielen opettelun nimiin. Toiset porskuttavat ties kuinka monetta vuotta ilman hajuakaan ympäröivan kielen alkeista.
Minä muistan sen irtonaisen tunteen, kun muutin tänne. Ei hajuakaan ruotsista, saati norjasta. Ei pienintäkään käsitystä mitä ympärillä puhuttiin. Operoin englannilla, töissä, kaupassa, sosiaalisissa suhteissa ja asioilla. Kuuntelin korvat hörölläni aina ympärillä puhuvia ihmisiä ja yritin päästä kärryille mistä on kyse. Voi sitä oivaltamisen iloa, kun yhdestä sanasta pääsi kiinni ja oli tietävinään mistä muut puhuivat. Silloinen mies sanoi, ensimmäiseksi, jos tänne meinaa jäädä, kieli pitää opetella.

Kauniita auringonlaskuja on ollut, kun se aurinko vihdoin palasi.

Minä opettelin, toki laiskanpulskea olen ollut varsinaisen opiselun suhteen. Vähissä on ne tunnit, kun olen istunut kielikurssikirja kädessä. Puhelimen kautta kuuntelin töissä jossain vaiheessa yhtä kielikurssia, joka oli kyllä aika aneeminen. Ja nekin jutut mitkä oli muka uusia, olivat niin kummallisia ilmaisuja, ettei niitä ainakaan täällä kukaan käytä.
Niin kuin on varmaan selväksi käynyt, Islanti kutsuu minua, liiankin voimakkaasti. Ja siinä on niin monta monessa, miksikäs ei, muutaman vuoden siirtymäajalla, mutta se kieli. Olen enemmän kuin skeptinen, jaksanko ja opinko enää uutta kieltä lähellekään samassa ajassa kuin norjan? Jaksanko vielä aloittaa alusta, olla se porukan tyhmin ja hiljaisin? Istua tuntikausia sanakirja kädessä ja painaa mieleen niitä adjektiiveja joita olin kaivannut edellisessä keskustelussa. Ja ne pirun äänteet ja ärrän viljeleminen. Mä olen todella surkea ääntämisessä, norjan ja englanninkin. Ja islannissa on tukku ihan omia kiekaisuja, että sekin vielä.
Pakko kertoa yksi hauska juttu, mikä tapahtui noin kolme vuotta sitten. Silloinen mies lähetti mut hakemaan laitetta veneeseen joka antaa pumpulle singnaalin vedestä ja käynnisttä vedenpoiston, unohdin matkalla mikä sen nimi oli. Menin paikalliseen venetarvikeliikeeseen ja aloin kuvailla omistajalle mitä tarvittaaa. Alkuun yleisin aloitukseni oli; Ka de heter.... ja sitten kauheesti selitystä. Pumpun kelloa kysyin jotenkin näin; Ka det system heter hvem seier til lensepumpe, at ny er tid hente alle vann ut. (Mikä sen systeemin nimi on joka sanoo pumpulle, että on aika heittää kaikki vedet ulos)  Mies alkoi nauramaan katketakseen ja kaivoi aparaatin hyllystä ja hihitellen alkoi johdattelemaan mua kassalle. Ennen kun pääsin ulos, olin joutunut kertomaan saman kysymyksen toiselle myyjälle ja yhdelle asiakkaalle. Ei sen puoleen, nauratti itseäkin.

Mutta tämä on vain se hauska tarina kielipuolisuudesta. Samoihin aikoihin menin ostamaan painekannua rautakaupasta. Löysin itse oikean hyllyn ja kun myyjä tuli tiedustelemaan avuntarvetta, kysyin että olisikö isompaa mallia. Hyllyssä oli vain noin litranvetoisia ja olin hakemassa vähintään viiden litran vetoista. Niin kuin mainitsin, minulla on todella suomalainen aksentti, minusta kuulee puolesta sanasta, että olen kielipuoli. Myyjä närkästyi joko rouvista kielestäni tai siitä, ettei sitä isompaa kannua löytynyt ja kun kieltäydyin pienen kannun ostosta pienen myyntipuheenkin jälkeen. Myyjä tuhahti viereiselle asiakkaalle, etteihän tuo edes norjaa ymmärrä. Lähdin pois, vähinäänin.
Monta vuotta oli tunne, kun teki mieli sanoa jotain hauskaa, ei osannut ja oli vain helpompi olla hiljaa. Se turhautti. Enkä vieläkään läheskään aina osaa, mutta osaan jo kiertaa sanoja ja lauserakenteita.

Yksi niistä kymmenistä juksaveneistä, taitaa olla M/S Torshavn

Sunnuntaina, oli tilanne päällä ja sitä selvitellessä puhuin velipojalle suomea, kirjoitin ja puhuin norjaa ja lärppäsin murun kanssa englantia puhelimessa. Kun se veemäinen tilanne juoksi päässä norjaksi, oli todella työlästä kääntää samaan aikaa asiaa omassa päässä suomeksi ja kertoa sitä puhelimessa englannilla. Jestas kun turhautti ja uuvutti. Miksei meillä kaikilla maailman ötököillä voisi olla sama, universaali kieli.

Turskankieliä, mitä nuoret leikkaavat urakalla

.

Ja samalla tiedän, että jos meinaan sen herran kanssa elämää kulkea, on se islanti opeteltava. Julma tosiasia kun vain on se, että niiden tunteiden jakaminen ja tulkitseminen on jotain muuta, jos molemmat puhuvat jotain muuta kuin sitä natiivia. Se, että toinen vain, vielä menee, kun natiivi pystyy tulkkaamaan ja opettamaan.
Meillä töissä on yksi norja-latvia pariskunta. Nainen on asunut täällä jo usemman vuoden. Mies puhuu pelkkää norjaa ja nainen vastaa vain englanniksi. Vaihtoehto sekin, mutten usko sen hyvyyteen kuitenkaa pitkässä juoksussa.

Pääh, mä lähden näkemään tod.näk unia, aamulla ehkä muistan minkä kielisiä...

Elämää palaa, uriinsa.

Lähes kolme viikkoa tauotonta työtä takana.
Pieniä askeleita eteen ja suuria kaipauksen huokauksia taakse.
Totuuksia, jotka muuttavat paljon.
Ikävää, joka on suotavaa ja ikävää, jota ei pitäisi enää potea.
Kyyneleitä täysin odottamattomissa paikoissa ja sopimattomissa tilanteissa.
Vastauksia rukouksiin ja totaalisia huonononnen kantamoisia.
Väsymystä ja turhautumista.

Yksi Lofooteilta oleva varkkovene

Työt ja vuoden kliimaksi on lähtenyt hitaasti, mutta varmasti käyntiin. Päivät venyvät ja venyvät. Vapaapäiviä ei enää ole, automaattisesti. Eilen hurahti 16 tuntia. Yö meni pyöriessä ja valvoessa, joku hermonperkele on on puristuksissa lavan alla ja herätteli yöllä usemppaan kertaan sormien tunnottomuuteen ja järkyttävään jomotukseen lavan alla. Nukuin pätkiä sohvalla, lattialla ja sängyssä. Missään ei ollut hyvä tuntia kauempaa. Heräsin aamupäivällä kuolemanväsyneenä.

Kaunista kaamosta Norjanmeren rannalta

Kävin omalääkärillä näyttelemässä tuota koko syksyn kiukutellutta peukaloa. Selvisi paljon muutakin, nivelpsoriasis. Selittää monta juttua. Kummallisesti syksyllä irronneen kynnen. Kummalliset nivelkivut mennen ja tullen ja koko iän kiusanneen päänahan kirvelyn ja kutinan. Nyt syödään kortisonia ja odotellaan aikaa peukalon leikkaukseen.

Ja niinhän siinä kävi, mun vanha toimenkuva katosi kuin pieru saharaan. Takaisin alkulähteillä, tuotannon puolella. Mutta. Ensivitutuksen ja -järkytyksen jälkeen. Huippua, duuni on niiiiiin stressitöntä kuin olla ja voi. Menneitä on ne yöt kun viime talvina muutaman tunni levosta tuli käytettyä sängyssä miettien, että mitkä paperit jäi mihin ja muistinko lähettää sen ja siirtää koneelle tuon. Nyt kun vain tunkee kalaa hinhalle sen mitä ehtii, on sarkansa kyntänyt. Kroppa joutuu koville, mutta sehän on parasta huumetta se.

Kanto kaskessa

Ainoa moite, on liikaa aikaa ajatella. Vanhoissa hommissa ei voinut päästää ajatusta valloilleen, ja kun sen muutaman kerran päästi tapahtumaan, tuli ajatuksissaan kirjoitettua kalastajalle perusteettomasti muutama kymmenen tuhatta euroa ylimääräistä rahaa tai sotkettua kahden kalastajan saaliit paperilla yhdeksi mössöksi.

Ja kun tämä tyttö ajattelee, siitä ei aina hyvää seuraa. On plakkarissa huikeita tulevaisuuden suunnitelmia, kipeää kaipuuta. Epävarmuutta ja yltiöpäistä optimismia.

Pari kertaa on tullut katseltua seinää töissä, kun ei vain voi mitään. Kyyneleet valuvat ja nenä tursuaa. Joitakin meneyksiä ja periksi antamisa ei vain voi olla jossitelematta.

Pakkasia on ollut ihan liikaa, mutta kaunista luonnon taidetta.

Ja niin, Lapsi on "kotona". Vaikkei minulla kotia olekkaan. Elämä on levällään. Tavarat vanhassa talossa, eksän nurkissa ja käytössä. Islannin kamat matkalaukussa täällä velipojan nurkissa. Tyyny ja peitto olohuoneen lattialla. Patjaakaan ei ole, hyvin on uni maistunut kaksin kerroin olevan peiton päällä. Selkä tykkää kovasta. Lapsi laittoi hopeat jakoon toista vuotta kestäneestä parisuhteestaan ja on täällä meidän ilona. Outoa, lähes kaksi vuotta sitten lapsi lähti muihin nurkkiin. Ihana, että se on taas pitkästää aikaa läsnä ja lähellä. Mutta samalla viiltää, se ei ole enää lapsi, paitsi minulle. Se on nuori nainen, jolla on omat ajatukset. Välillä kypsemmät kuin äidillään. Kuristaa katsoa, kun on pakko myöntää olevansa vanha. Ahdistaa tajuta, että jotkut asiat on eittämättä menneitä, osasiko niistä nauttia tarpeeksi. Ei osannut, muistaa kun pahimpaan väsymykseen ja vitutukseen toivoi, että kasvais äkkiä ja muuttais pois. Nyt hädintuskin muistaa, mitä oli elämä pienen lapsen kanssa. Se elämä on mennyttä.

Islanti siintää silmissä ja sydän palaa halusta. Mutta, en minä ihan kakara (enää) ole. Hillitsen itseni ja mieleni ja hoidan velvollisuuteni. Mutta en voi väittää, ettenkö odota sitä päivää kun olen valmis ja vapaa. Pakkaan laukkuni ja lähden. Viikoksi vai loppuelämäksi. Islantiin vai Uuteen-Seelantiin. Sitä en onneksi tiedä ja hahahhaha, eikä mun tarvikkaan.

Nyt on vuorossa velipojan vääntämää lihaperunasoselaatikkoa, pari jaksoa netflixin Allya ja siinä se sitten olikin.

Huomenna lääkäriin kuulemaan jatkosuunnitelmia ja -hoitoa tälle perkeleen nivelvitukkeelle. Niin ja töihin.

Työt alkoi kello 6 eilen aamulla, olo oli tuommoinen, rasvakalamainen

Tämmöistä, teki mieli kirota. Anteeksi.